Sodassa ja rakkaudessa – Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 1

Maaliskuussa 1917 ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa, mutta sen kumu ei juuri Pöljälle asti yltänyt. Sen sijaan  Venäjältä alkoi kehitys, joka kosketti syvästi Suomeakin. Keisari joutui luopumaan vallasta.  Venäjä ajautui vallankumoukselliseen kaaokseen, jonka yhtenä seurauksena oli Suomen itsenäisyys.

Viereisessä kuvassa poseeraavat Hilda ja Unto Rautiainen kesällä 1918. Torpparin poika Adiel (Atte, Ade) Rautiainen ja Reponiemen talon tytär Hilda Pietarinen olivat menneet naimisiin maaliskuussa 1917.

Nuorelle parille syntyi ensimmäinen lapsi kesällä. Yhteistä perhe-elämää ei kuitenkaan ehditty pitkää elää.

Kehitys Suomessa johti kansan kahtia jakautumiseen: Porvarilliset voimat perustivat suojeluskuntia puolustamaan lailliseksi katsomansa hallituksen asemaa. Samaan aikaan työväenliike organisoi punakaarteja. Suomalaiset valmistautuivat sotaan.

Pöljällä ei ollut tässä vaiheessa omaa suojeluskuntaa eikä punakaartia. Atte Rautiaisen tapaamme kuitenkin jo tammikuun alussa Mikkelin lyseolta. Hän sai siellä sotilaskoulutusta ja varusteet: ”Filtti, pohjalapikkaat, huopakengät, neulehousut, hansikkaat, pyyheliina, saippua, kivääri, tuoppi, lusikka ja evästä repussa.”

Atte kävi ilmeisesti vielä kotona. Emme tiedä hänen vaiheitaan tammi-helmikuussa. Hän oli 27.2. 1918 Kuopion lyseolla. Hilda vastusti kovasti Aten sotaretkeä, mutta puoliso lähti silti. Kirjeissään Atte Rautiainen ei tuo esille perusteluja sotaan lähdölle. Hänen tapauksessa on hiukan yllättävää, että hän oli vielä 1916 Pöljän työväenyhdistyksen jäsen!

Atte Rautiainen Kuopion lyseolla 1918.

Savon suojeluskuntalaisista muodostettiin Pohjois-Savon rykmentti. Atte Rautiainen kuului tähän rykmenttiin, joukko-osasto vaihtui välillä. Näiden joukkojen kovimmat paikat olivat Mäntyharjun rintamalohkolla. Aten lisäksi pöljäläisistä siellä taistelivat ainakin Aatu Väänänen, Matti Niskanen, Ilmari Jääskeläinen ja Heikki Pietikäinen.

Maaliskuun 1918 taisteluisssa Mouhulla ja Hillosensalmella kaatui 58 punaista ja 56 valkoista sotilasta. Hillosensalmella Atte menetti kaikki varusteensakin, mutta hän oli kuitenkin onnekas. Sekasortoisessa perääntymisvaiheessa punaisten harhaluoti tai omien huolimattomuus räjäytti valkoisten ammuslastin ja ainakin 15 miestä, hevosia ja tavaroita tuhoutui hirvittävässä räjähdyksessä. Tapahtumasta pelastunut Aatu Väänänen muisteli loppuelämänsä Hillosensalmen taistelua.

Myös Aten veljen, Eemilin oli ollut puhe lähteä sotaa. Perheestä oli jo kaksi poikaa valkoisissa joukoissa. Atte kirjoitti Hildalle: ”Jos ei ole pakkoa, niin ei tarvitse lähteä sillä ei täällä niinkään hauskaa ole olla kuin luulee. Eilen karkas meitän komppaniasta kaksi poikaa vaan saivat heidät  Mäntyharjussa kiinni en tiedä mitä heille tekivät.” (13.3.1918)

Sodan arki käy kirjeissä selväksi. On ikävä kotiin, joutui olemaan kevätloskaisissa keleissä ketjussa pahimmillaan kymmenen tuntia päivässä. On jatkuva univaje, ei saada ruokaa riittävästi, täit vaivaavat. Ja vartiossa jännittää. Atte pyysi Hildaa toimittamaan Kusti Pietarisen ”brownikin” eli pistoolin hänelle. Sen saisi nopeammin esille, jos punaisten tiedustelijat yrittäisivät yllättää.

Yhdessä kirjeessään Atte utelee kotikylän punaisten tekemisiä. Olivat Miettiset aloillaan ja kovinkin tyytyväisiä siitä, että Atte ja hänen veljensä Taavetti olivat lähteneet taistelemaan?

Huhtikuun alussa punaisten rintamat murtuivat kaikkialla. Mäntyharjultakin valkoiset pääsivät liikkeelle ja paine siirtyi Karjalan rintamalle. Viipurin punaiset antautuivat 29.4.1918.

Atte Rautiaisen vapputervehdys Pöljälle:

”Wiipurissa 1.5. -18

Rakas Hilda!

Noniin nyt on kuluna muutamia päiviä kun olen sinulle kirjoittanut nyt tässä vappuna kadulle katsoessani suurta joukon liikettä muistui mieleeni että pitää sulle toivottaa hauskaa vappua. Täällä on oltu Wiipurissa yksi vuorokausi, eilen tultiin Konkalasta siellä oltiin vahtissa ja ammuttiin 3 punaista minä ammuin yhten, tahto vähän tuntua ilkeältä kun niin läheltä tuli ampua vaan eipähän sille mitä täytyyhän se tehtä, nyt on Wiipuri ollut meitän muutamia päiviä tuhansia vankia on saatu täältä ja paljon muuta sotasaalista…”

Atte Rautiainen Viipurissa 1.5.1918.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeitä Hilda Rautiaiselle (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Suomen sisällissodan pikkujättiläinen, Roselius: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Kiitos Maija-Liisa Kankaiselle aineiston järjestämisestä ja tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 2

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 2

Janne Holopainen 1919-20

Karjalan rintamalle

Karjalaan piti lähteä mutkan kautta, sillä Etelä-Suomen tilanne oli edelleen sekava. Ensin junalla reittiä Haapamäki-Jyväskylä-Pieksänmäki-Savonlinna-Elisenvaara-Hiitola-Kirvu-Antrea-Imatra. Sitten loppui junakyyti ja aloitettiin marssi kohti Lappeenrantaa.

Janne Holopainen havainnoi koko sotaretkensä luontoa, tunnisti lintuja ja arvioi maatalouden tilaa marssin ohessa. Imatran kosket olivat jylhä näky! Maalaispoika Pöljältä näki elämässään ensimmäisen kerran Tampereen tai Karjalan maisemia.

"Kaunis aurinkoinen päivä. Linnut livertävät. Peipposet sikertävät. Luonnossa näyttää vallitsevan rauha. Vaan ihmisten keskuudessa viha. Kuuluu kova taistelu Kämärällä." (23.4.1918) Vielä huhtikuun alussa päiväkirjassa puhuttiin ”ryssistä ja punikeista”, nyt ihmisistä.

Varsinaisia taistelukosketuksia oli vähän. Jannen ystävä Aatu Väänänen sanoi olleensa Viipurin valtauksessa vain "hevosen hännän pitelijä". Janne joutui kyllä panemaan Viipurin taisteluissa henkensä alttiiksi. Näätälässä Viipurin itäpuolella komppania joutui tulituksen kohteeksi. Samoin Lavolan sululla punaisten kranaattikeskitys haavoitti kahta sotilasta. Jääkärivänrikki Putkonen kaatui näissä taisteluissa 25.4. 1918 Holopainen kertoo, että he hautasivat vänrikin Lavolan sulun ja kosken väliseen saareen.

Viipuri antautui 29.4.1918. Janne Holopainen marssi samana päivä Viipuriin, joten hän sai kokea valkoisten voitonjuhlan. Lyhyeksi juhlat kylläkin jäivät, sillä jo seuraavana aamuna kello kolme oli lähdettävä marssille kohti Nurmen asemaa. Siellä Janne Holopainen sai vielä kerran maistaa sodan kurjuutta. Miehet sullottiin härkävaunuihin odottamaan lähtöä Kouvolaan. Koko yö hytistiin ja odotettiin. Sitten tuli käsky palata Viipuriin.

Käytännössä sota oli Janne Holopaisen osalta ohi. He asettuivat kasarmimajoitukseen Viipuriin ja osallistuivat vapunpäivän paraatiin urheilukentällä. Ylipäällikkö Mannerheim piti puheen ja kiitti urhoollisuudesta. Laulettiin virsiä ja pappi puhui. Vappujuhlallisuudet saivat surkean käänteen, kun yletön alkoholinkäyttö johti rettelöihin.

Kuuluisin tapaus sattui Seurahuoneella, jossa sanaharkka johti säveltäjä Toivo Kuulan kuolemaan. Näistä tapahtumista raittiuslupauksen tehnyt ihanteellinen Janne Holopainen ei todennäköisesti tiennyt mitään. Sitä paitsi Seurahuoneella juhlivat upseerit ja heidän seuralaisensa.

Viipurissa pantiin toimeen raju puhdistus toukokuun alkupäivinä. Kaupungissa oli vanhastaan varsin iso venäläisperäinen asutus. Jääkärit surmasivat 400-600 venäläläistaustaista miestä, naista ja lasta. Perusteluna oli pelkästään se, että he olivat venäläisiä tai siis ei-suomalaisia. Lisäksi surmattiin arviolta 250 punaista pikaoikeuksien päätöksillä. Ilmeisesti yksi pöljäläinen, Janne Rautiainen teloitettiin Viipurissa.

Janne Holopainen kuului asevelvollisena kutsuttuun täydennyspataljoonaan. Ei ole mitään syytä epäillä, että hän olisi joutunut osallistumaan teloituksiin. Mutta aika karuja asioita nämä miehet varmaan näkivät. Päiväkirjaan niitä ei kuitenkaan ole kirjattu. Kotimatka takaisin Pöljälle alkoi 8.5.1918.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 1

Janne Holopainen 1919-20

Tampereen taistelut

Janne Holopainen oli äärimmäisen väsynyt ja myös sairas. Hän oli marssinut täysissä varusteissa Kuorekoskelta Heinjoelle, kevätliejuiset tiet ja aiemmat rasitukset olivat jo vieneet voimia. Osa miehistä oli uupunut matkalle. Miehet majoittuivat autioon taloon, jonka asukkaat olivat menneet kellarin suojaan. Viipuria puolustavien punaisten tykistön hajanainen tuli ylsi kylään.

Suomen sisällissota oli kääntynyt valkoisten voitoksi. Nyt punaiset taistelivat Viipurista ja pakoreitistä Venäjälle.

Janne Holopainen oli aloittanut sotaretkensä huhtikuun 2. päivä 1918  Kuopiosta. Elettiin  ratkaisevien taistelujen hetkiä. Suomen senaatti oli jo helmikuussa julistanut vuoden 1878 asevelvollisuuslain uudestaan voimaan. Näin kaikista asevelvollisuusikäisistä miehistä tuli periaatteessa sotilaita. Niinpä Savonkin miehet kutsuttiin aseisiin.

Janne Holopainen Pöljältä oli torpparin poika, mutta hän jakoi sydämestään valkoisen armeijan arvot. Miehet olivat lähdössä Tampereelle, jossa punaisten ja valkoisten taistelu kävi huhtikuun alussa kiivaimmillaan. Holopainen kuului Pohjois-Savon rykmentin täydennyspataljoonaan. Rykmenttiä johti jääkärimajuri Juho Henrik Heiskanen.

Vuorokauden härkävaunussa matkustettuaan miehet tulivat Orivedelle. "Mieliala miehistössä oli toverillinen, iloinen ja hilpeä.” Tampereen taistelun jyly kuului selvästi, sillä molemmilla osapuolilla oli raskasta tykistöä käytössä.

Vehmaisten asemalla kokemattomien miesten ilmeet vakavoituivat, sillä he saivat kokea sodan pauhun ihan tosissaan. Vaikka se oli oma patteri, joka moukaroi "ryssiä ja punikkeja", niin uni ei majoituspaikassa silmään tullut. Vehmaisista edettiin aina vain lähemmäs Tamperetta.

"Heitin olalleni patruuna vyön sekä kiväärin ja läksin seutuja tarkastelemaan. Heti huomasin, että maa oli melkein vapaa lumesta ja leivo liverteli ilmassa näin kuljin läheiselle joelle erään torpan rantaan kasvojani pesemään täällä sain eräältä vaimolta tietää että seutu oli Vuohensillan kylää Messukylän pitäjää 3 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Tämä seutu oli ollut aivan taistelun keskustana sen huomasi sillä rakennukset olivat aivan kuulien repimät, autiot ja ryöstetyt. Telefoonipylväitä sekä metsän puita olivat kranaatit murskanneet. Teiden varsilla näkyi ihmisten sekä hevosten ruumiita." (4.4.1918)

Janne Holopaisen silminnäkijäkuvaus Messukylästä on karu. Messukylässä oli taisteltu kiivaasti 24.-25.3. Valkoisten vainajat oli siivottu kentältä, mutta punaisten kaatuneet makasivat päiväkausia ojissa ja katujen varsilla. Ruumiiden oli tarkoitus herättää pelkoa joukoissa ja heidän kannattajissaan.

Janne Holopainen ei osallistunut varsinaisesti Tampereen taisteluihin. Asevelvollisuusjoukkoja säästettiin, koska niiden kokemus ja koulutus oli vähäinen. Punaiset antautuivat 5.4. Seuraavana päivänä Janne pataljoona marssi kaupunkiin. Janne kertoo olleensa vartiotehtävissä Tammelan torilla. Antautuvia punaisia kerättiin kauppatorille, mutta oletettavasti myös Tammelan torilla oli vartioitavaa. Valkoisten haltuun jäi arviolta 11 000 vankia.

Janne näki ylipäällikkö Mannerheimin Tampereen asemalla. Hänen komppaniansa määrättiin kunniavartioon, kun Saksan lähettiläs tuli vierailulle Tampereelle.

Mannerheim Tampereella 1918.

Valkoiset etsivät piileskeleviä punaisia. Jannekin kertoo tutkineensa Näsijärven rantoja. Muuten joukot elivät hiljaiseloa Messukylän vaivaistalolla. Ilmeisesti asevelvollisuusjoukkoja ei käytetty "puhdistuksissa" joita voittajat ankaralla kädellä panivat toimeen. Lauantaina 13.4. täydennyspataljoona lähti kohti Karjalan rintamaa. Viipuri ja sen ympäristö oli vielä punaisten hallussa.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

Eveliina Itäkallio (1887-1967) - varhainen naisvaikuttaja Pöljältä

Siilinjärven kunta perustettiin 1925. Ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin joulukuun 4. päivänä vuonna 1924. Eveliina Itäkallio oli silloisen Pöljän oloissa varsin koulutettu nainen. Ei ole ihme, että Maalaisliitto pyysi häntä asettumaan ehdolle.  Pöljältä valtuustoon valittiin torppari Janne Holopainen, maanviljelijä Aarne Väänänen ja emäntä Eveliina Itäkallio. Nykyisin Aarne Väänänen varmaan katsottaisiin kolmisoppelaiseksi.

Kuva ja teksti Riitta ja Jukka Kasurinen. Eveliina Itäkallio alarivissä vasemmalta toinen.

Eveliina Halonen syntyi 1887 Pöljällä, Harjun tilalla. Hänen isänsä oli Nestor Halonen ja äitinsä Maria Toivanen. Vuosisadan alussa oli tavallista, että molemmat puolisot pitivät omat sukunimensä avioliitossa.

Evelinna Halonen vasemmalla ja Hanna Heiskanen oikealla.

Pöljäläisittäin vauraan talon tyttärenä hän sai käydä Kuopion suomalaista tyttökoulua. Lisäksi hän suoritti Mustialan karjanhoito- ja meijeriopiston. Vuosina 1907-1909 hän opetti Hovilan karjakkokoulussa. Myöhemminkin hän kävi kotitalous- ja karjanhoitoalan jatkokursseja ja opetti.

Vuonna 1918 Eveliina tapasi Otto Itäkallion ja pariskunta kihlautui. Otto Itäkallio oli kotoisin Pohjanmaalta. Nuorten kihlausaika venyi pitkäksi: Otto Itäkallio lähti Amerikkaan 1920. Eveliina suunnitteli lähtöä  Oton luokse Loc du Bometiin, Kanadaan.

Joissakin Eveliina Halosen kirjeissä näkyi, että vakavahenkinen ja vastuuntuntoinen tytär oli kovissa ristipaineissa. Toisaalta oli Otto ja Kanada, avioliitto ja kokonaan uusi elämä. Toisaalta oli Harjun tila, kotiseutu ja perheelle tehdyt lupaukset. Eveliina oli luvannut äidilleen tämän kuolinvuoteella, että hän hoitaa isänsä tämän vanhuuden päivinä. Otto ei oloillaan Kanadassa kehunut. Hänen kirjeitään on säilynyt vain muutama.

Eveliina alkoi hommata tosissaan Kanadaan lähtöä ja passia. Kotiväki säikähti. Niinpä  Nestor Halonen nuorempi rakensi perintötilalleen Pikonpellolle oman talon. Aatu-veli oli jo asettunyt Pitkänpäähän. Kolmas perheen poika Juho eli Vilholan (Jussila) tilalla naapurissa. Ja veljeksistä Otto oli muuttanut Hököselle. Eveliinan sulhasen sopisi nyt tulla kotivävyksi Harjulle!

Otto Itäkallion kirjeet Eveliinalle ovat hävinneet. Me emme tarkalleen tiedä, miksi Otto epäröi. Pariskunta meni naimisiin vasta 1924. Eveliina oli silloin jo 37-vuotias. Se oli tuolloin naiselle myöhäinen avioliitto. Eveliinan suuri suru olikin se, ettei hän saanut omia lapsia.

Vasemmalta Nestor Halonen, Otto ja Eveliina  Itäkallio ja Harjun komeat hevoset

Vuonna 1926 Siilinjärven valtuustoon valittiin 17 jäsentä. Eveliina vetäytyi takaisin kotiin ja hänen puolisonsa Otto Itäkallio tuli valituksi. Voi olla, että naimisiinmeno lopetti Eveliinan valtuustotaipaleen. Antoihan vanha avioliittolaki miehelle vielä "edusmiehisyyden" suhteessa puolisoon. Naiset tulivat hyvin hitaasti kunnalliseen päätöksentekoon mukaan.

Eveliina suuntasi yhteiskunnallisen aktiivisuutensa maalaisliiton naisten Kuopion piirin toimintaan sekä maatalousnaisten, Marttojen yms. yhdistysten hyväksi.

Seuraavan kerran Eveliina Itäkallio valittiin Siilinjärven valtuustoon vuonna 1948. Hän edusti pöljäläisiä kaikkiaan yhdeksän vuotta. Eveliinan viimeisessä valtuustossa (1957-1960) istui hänen lisäkseen vain yksi nainen, Martta Tuovinen.

Maalaisliiton ensimmäinen naiskansanedusta Hilja Väänänen (1951-1965) tuli onnittelemaan Eveliinaa tämän täyttäessä 70 vuotta. Väänänenkin tiesi, ketä kannattaa kiittää edustajan paikasta!  Kuopion piirin naiset olivat tiukkoja vaalityön tekijöitä.  Naiset kerta kaikkiaan päättivät, että maalaisliitto tarvitsee Pohjois-Savosta naiskansanedustajan. Se perinne on elänyt vahvana ihan näihin päiviin saakka. Hilja Väänäsen jälkeen valittiin sitten Siilinjärveltä Katri-Helena Eskelinen.

Eveliina Itäkallio oli edelläkävijä. Lait eivät muutu, tavat ja arvot eivät kehity ilman ihmisiä, jotka tekevät asioita ensimmäisen kerran. 

Lähteet: Eveliina Halosen kirjeet ja valokuvat (Nestor Halosen arkisto), Siilinjärven kunnanvaltuuston pöytäkirjat vuosina 1925-26, Riitta ja Jukka Kasurinen: Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Kuopio 1975. 

http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/tuomaala.htm

Laitisen sisarusten valinnat

Hyvää naistenpäivää Pöljältä

Naisen mahdollisuudet elättää itsensä kodin ulkopuolella olivat 1800-luvun lopulle saakka lähes olemattomat.  Vuosisadan vaihteen jälkeen tilanne alkoi muuttua. Laitisen sisarusten kohtalot kertovat kuitenkin, että uran ja perheen yhteensovittaminen oli  vaikeaa. 

Käytännössä maaseudulla tyttö lähti piikomaan viimeistään 15-vuotiaana. Harvoin tytöt saivat koulutusta, joka olisi avannut muita työ - ja urareitteja. Sitten mentiin naimisiin. Naimattoman naisen kohtalo vuodisadan vaihteessa saattoi olla hyvin ikävä. Silloin jäätiin aputyövoimaksi synnyinkotiin tai sisaruksille. 

Nuoret tytöt olivat "vapaata riistaa", kun maailmalle lähtivät. Vielä v. 1940 syntyneistä lapsista noin 10% aviottomia. Vastuu ja häpeä oli aina naisen.

Hanna, Ester ja Elsa Laitinen 1921 Pakarilan koululla

Kaikki Laitisen sisarukset olivat uuden ajan naisia. Ester otti suurimman riskin. Pietarin, Los Angelesin, Viipurin ja Helsingin jälkeen oli varmaan aika nöyryyttävää jäädä nuoremman sisaren perheeseen kodinhoitajaksi Pöljälle. Mutta muita vaihtoehtoja ikääntyvällä taiteilijalla ei ollut. Kansaneläkejärjestelmä luotiin 1930-luvun lopulla, mutta sen järjestelmän eläkkeet olivat aivan olemattomia. Vuoden 1956 jälkeen Ester oletettavasti sai kansaneläkettä pari vuotta ennen kuolemaansa.

Aivan umpiossa ja yksin Ester ei tietenkään ollut. Lassilaan saatiin sähköt vuonna 1949. Sen kunniaksi pidettiin seurat ja ”Sitten oli erittäin hauskoja kutsuja parina iltana perästäkin. Oli musiikkia, soittoa, laulua – ja balettiakin esitti tai opetti entinen venäläinen ballerina paikkakunnan nuorille samana iltana. Hyvät ystävämme tulivat autoillaan Kuopiosta, oli hienoa. Ja valo, valo, valo!”

Olen kahdessa edellisessä tarinassa kertonut Ester ja Elsa Laitisesta. Sisaruksia oli vielä Hanna. Hän teki elämäntyönsä sairaanhoitajattarena. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän työskenteli Suomen sotasairaaloissa Helsingissä ja Haminassa. 

Hanna Laitinen Haminan sotasairaalassa 1915

Jos oli kansakoulunopettajan ammattiin aikovilla kovat vaatimukset henkilökohtaisen elämän moitteettomuudesta, niin sairaanhoitajatar se vasta pelkkää kutsumusta ja sielua oli! Pukeutumista myöten tuli hillitä ja hallita itsensä täydellisesti. Sairaanhoitaja oli palvelutehtävässä ja omat tarpeet piti pitää taustalla. Perheettömyyttä suosittiin alalla. Hanna Laitinen ei mennyt koskaan naimisiin.

Hanna Laitinen lavantautisairaalassa Tampereella 1916

Janne Väänänen sanoi aina, että ”seitsemän vuotta Elsa minun kosintaani pohti ennen kuin suostui”. Miksi Elsa piti komeaa Jannea niin pitkään epätietoisuudessa?

Pöljän kuoro koululla 1926. Kuvassa mukana jo Janne Väänänen.

Olisiko Elsa halunnut pitää kiinni itsenäisyydestään? Vuoteen 1930 Suomen avioliittolaki määräsi, että aviopuoliso oli vaimon ”oikea edusmies ja kantakoon sekä vastatkoon hänen puolestaan ja hallitkoon pesää.”  Elsan ja Janne Väänäsen avioliitto solmittiin vasta, kun Elsa tiesi olevansa tasa-arvoisessa asemassa avioliitossa?

Elsa Laitinen synnytti neljä lasta. Hänellä ei ollut koskaan ainakaan pitkäaikaista sijaista 1930-luvulla. Kaikki vuosikertomukset on allekirjoittanut Elsa Väänänen, eikä niissä mainita sijaisista mitään. Vanhin lapsi Ritva kuoli viiden vuoden ikäisenä kuumeeseen. Poika, joka syntyi seuraavaksi, eli vain päivän. Eikä Elsa ollut koskaan pois koulusta.

Elsa Väänänen sylissään Marja. Hannu ja Ritva rappusilla. 1936

Elsa halusi kaiken, uran ja perheen. Tämä onnistui, mutta hänen on täytynyt olla kovissa ristipaineissa. Seminaarin henki patisti häntä suorastaan uhrautumaan ”kansan” sivistämiseksi ja toisaalta hän halusi varmasti olla hyvä äiti. 

Laitisen sisarukset tukivat toisiaan läpi elämän. Ester hoiti Elsan lapsia ja Hannakin asui Pöljällä (ilmeisesti koululla), kun Oulun vastaanottolaitos lakkautettiin. Hän menetti työpaikkansa. Hannalla oli kuitenkin ensin lakkautuspalkka ja sitten valtion eläke työvuosistaan.

Lähteet: Marja Linnoven arkiston asiakirjoja (Hanna Laitisen ja Ester Laitisen asiakirjoja ja kirjeitä), valokuvat Marja Linnoven albumeista. Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. 2012. Lisää blogeissa Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä ja Mallikansalaisuuden haasteet

Mallikansalaisuuden haasteet – Elsa Väänänen Pöljän koulun opettajana

Monelle pöljäläiselle Elsa Väänäsellä (os. Laitinen) ei ollut muuta nimeä, kuin ”opettaja”. Kaikki tiesivät kenestä silloin puhuttiin. Elsa oli Pöljän koulun tarmokas ja tunnollinen opettaja 34 vuotta.

Laitisen sisarusten lähtökohdat Suonenjoen Iisvedellä olivat suhteellisen vaatimattomat. Perhe omisti pienen kaupan. Lapsia oli viisi, heistä yksi tyttö kuoli jo lapsena. Elsa Laitinen syntyi vuonna 1893. Perheen äidin varhainen kuolema muutti tyttärien elämänkulun.

Tytöt muuttivat Helsinkiin ja heidän setänsä professori Taavetti Laitinen otti heidän koulutuksensa huolekseen. Ester alkoi opiskella laulua, Hanna sairaanhoitoa ja Elsa meni Heinolan seminaariin tavoitteenaan opettajan ammatti. Elsalla oli myös kokemusta hoitotyöstä, sillä hän työskenteli nuorena setänsä hoitokodissa, Tilkassa.

Kansakoulunopettajille asetettiin tavattomat korkeat tavoitteet vuosisadan alussa. Opettajan työ ei ollut vain ammatti, vaan kutsumus. Opettajan tuli olla kokonaisvaltaisesti yhteisönsä käytössä. Hän oli mallikansalainen, joka valistuksen hengessä koetti kansaa kohottaa tietämättömyyden alhosta kohti parempia aikoja. Odotettiin, että koko paikkakunnan yleinen moraalitaso nousisi opettajan työn ja mallin tuloksena.

Heinolan seminaari 1921. Elsa Laitinen alarivi kolmas vasemmalta.

Elsa Laitisen ensimmäinen työpaikka opettajana oli Rautalammin Pakarilan koululla. Sieltä hän tuli  Olli Kyyhkysen tilalle Pöljän kansakoulun opettajaksi syksyllä 1922. Hän asettui asumaan koululle ja siitä alkoi sitkeä työ kylän eri riennoissa.

On mahdoton sanoa, millainen Pöljän kylän ”yleinen moraalitaso” mahtoi olla, mutta Elsa Laitisella riitti kyllä työtä ihan perusopetustyössäkin. Oppilaita oli 45-55. He tulivat hyvin erilaisin perustaidoin kouluun. Pöljän kansakoulu oli valmistunut vuonna 1897. Talvisin pahimmillaan aamulämpö luokkahuoneessa oli kymmenen astetta. Lämmityksestä huolehtivat oppilaat opettajan ohjauksessa.

Elsa-opettajasta välittyy 1920-luvun koulukuvissa hiukan totinen tunnelma. Eikä ihme. Tunnollisena ja vastuuntuntoisena ihmisenä Elsa Laitinen oli varmasti omaksunut seminaarin hengen.  

Elsan Sisko Ester kirjoitti kirjeessään: ”Elsa meni tuonne mökkikylälle, jossa hän aikoi käydä 8 mökissä, on näet velvollisuus väliin käydä heillä vieraissa.”  Koulun kautta jaettiin vielä 1920 – ja 1930-luvulla paljon ruoka-, vaate- ja kenkäapua koululaisille. Opettajan velvollisuus oli tietää kylän perheiden sosiaaliset olot ja terveys.

Pöljän koulu 1920-luvun alussa. Elsa Laitinen ja Einar Väänänen.

Elsa Laitinen toteutti tunnollisesti seminaarissa oppimiaan arvoja. Hän toimi kanttorina kirkossa (”akkalukkar”), ohjasi kuoroja Pöljän kylällä, lauloi itse kirkkokuorossa, osallistui Pöljän Marttojen toimintaan, järjesti koululaisille retkiä Helsinkiin, ohjasi kotipuutarhanhoitokursseja ja koetti kasvattaa nuorisoa raittiuteen ja säästäväisyyteen jne. Koulun ja kylän juhlat kuuluivat ilman muuta opettajan työnkuvaan.

Musiikkiesitykset ja näytelmät harjoiteltiin huolellisesti, usein koulupäivien päätteeksi. Kyläläiset tottuivat soittamaan Lassilaan opettajalle myös tarvitessaan sairaanhoitoa. Lassilan keittiöpiialle oli annettu ohjeeksi, että saa mennä nukkumaan kello kymmeneltä, jos opettaja ei ollut vielä tullut. Kyökissä pidettiin tulta opettajan iltapalaa varten.

Joulukuussa 1944 Elsan sisko Ester Laitinen kirjoitti ystävälleen ehkä hiukan happamana, että Elsa on parhaillaankin kotiutettujen sotilaiden juhlassa. Seuraavana sunnuntaina oli Pöljän koulun 50-vuotisjuhla ja sitten oli tietysti koulun oma joulujuhla. Ja työn alla oli vielä  Karjanhoitoyhdistyksen juhlat loppiaiseksi! ”Oma joulujuhla jää varmaankin minun järjestettäväkseni.”

Kuoonjohtaja

Pysyvimmän jäljen Pöljän maisemaan Elsa Väänänen jätti perustamalla kylälle museon. Kyläläiset kuulivat, että opettaja on kiinnostunut vanhoista esineistä. Oppilaat alkoivat tuoda niitä koululle. Sitten Elsa Väänänen päätti hankkia Kolmisopelta savutuvan menneen maailman muistoksi. Hän osti vuonna 1876 rakennetun Kalliolammen savutuvan Yrjö ja Ester Väänäseltä. Huhtikuussa 1933 tupa siirrettiin talkoilla koulun tontille.

Sotavuosina opettaja joutui myös viemään kuolinsanomia kylän taloihin. Kirkkoherra Alikoski soitti opettajalle ja Elsa Väänänen lähti kertomaan viestiä. Opettaja tunsi kylän ja kylä tunsi opettajan. Tunnollisesti täytetty tehtävä päättyi 1956, kun Elsa Väänänen jäi eläkkeelle.

Hannu Väänäsen ottama kuva Elsa Väänäsestä  1950-luvun lopulla.

Lähteet: Pöljän koulun vuosikertomukset 1922-1950, Riitta Kasurinen, Koulun hyllyltä kotiseutumuseoksi. Teoksessa Pöljän kotiseutumuseo 1933-1983. Juhlajulkaisu 1983. Ester Laitisen kirjeet. Marja Linnoven arkisto. Eeva Väänäsen haastattelu.  Jenni Linnoven haastattelut. Kuvat Marja Linnoven arkisto.(http://artos.pp.fi/heinola-seura/tietovakka/seminaarin_loppuminen.htm) (http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Opettajakorkeakoulut_ja_seminaarit)

http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu03225.pdf

Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä – Ester Laitinen Lassilassa

Ester Laitinen

”Kukaan ei koskaan tule ymmärtämään täällä näiden arvoa!” Näin laulajatar Ester Laitinen huusi sisarensa tyttärelle Marjalle Lassilan kamarissa. Ester poltti kirjeitä ja esiintymisasujaan. Miksi?

Ester Laitinen oli tehnyt rohkean valinnan vuonna 1910. Hän oli lähtenyt Pietariin opiskelemaan laulua Keisarillisessa konservatoriossa. Häntä opetti laulunopettaja von Roden. Tarkkaan ottaen Ester Laitinen ei ollut konservatorion opiskelija, vaan sai tunteja sen opettajilta.

Vuoteen 1916 hän opiskeli laulua. Perheellä oli jonkin verran varoja, ilmeisesti setä Taavetti Laitinen auttoi sukulaistyttöjä. Setä oli menestynyt lääkäri ja ”lääkintöhallituksen päätirehtööri.”

Ester Laitinen seurusteli taiteilijapiireissä sujuvasti. Esimerkiksi Alma ja Toivo Kuula kuuluivat hänen ystäväpiiriinsä.

Ystävälleen Hilda-Maria Flodin-Laitiselle vuonna 1956 sairasteleva Ester muisteli: ”Jumalalle kiitos siitä että sain kerran tuntea sen suuren laulunlahjan tuoman hurman edes joskus laulaessani, ja siitä että minulla on paljon todisteita ihmisten saamasta henkisestä nautinnosta! Ruotsalaiset musiikkimiehet Amerikassa vertasivat minua heidän Jenny Lindiinsä. Ja amerikkalaiset vertasivat juuri silloin olleisiin suurimpiin laulajattariinsa.”

Esterin taiteilijaelämän suurin hetki oli varmasti Amerikan matka vuosina 1919-1921. Hän matkusti ensimmäisessä luokassa Kristianiasta (Oslo) New Yorkiin Bergensfjord nimisellä laivalla. Hienostuneesta matkasta kertoo Lassilassa säilynyt matkustajaluettelo. Ensimmäisen ja toisen luokan matkustajien nimet oli painettu tyylikkääseen kirjaseen.

Ester Laitinen Amerikassa 1920

Amerikassa Esterin tie vei Chicagon kautta suomalaisseuduille Minnesotaan. Ester oli ylpeä siitä, että hän oli ensimmäinen suomalainen, joka esiintyi Chicagon yliopistossa. Kiertue päättyi Los Angelsiin. Huhtikuussa 1921 hän levytti New Yorkissa suomalaisen kansanlaulun. Laulu olisi vielä kuunneltavissa Victor Recording -yhtiön arkistoissa!

Palattuaan Suomeen laulajatar joutui varsinaiseen pyöritykseen. Eino Leino ihastui Esteriin, joka piti kuitenkin välimatkaa runoilijaan. Leino juopotteli ja eli säännöllisen epäsäännöllistä elämää. Ester ei suostunut Leinon kosintaan. Leino menikin sitten naimisiin Esterin serkun, Hannan kanssa.  Avioliitto oli alun alkaen tuomittu. Melkein suoraan hääjuhlista Leino meni katkaisuhoitoon ja Hanna joutui Nikkilän mielisairaalaan loppuelämäkseen.

Ester Laitinen työskenteli Vaasan työväenteatterissa ja 1920-luvun lopussa Viipurin musiikkiopistossa teorian opettajana. Sitten tuli muutto Pöljälle. Hänen sisarensa Elsa oli koulun opettajatar ja Lassilan talon emäntä. Laulajattaresta muotoutui ”äiti-täti”, joka hoiti lapsia ja laittoi ruokaa, kun opettajatar riensi kylällä velvollisuudesta toiseen.

Ester Laitinen Vaasassa

Aikamoinen muutos. Opettajatar sisar Elsa oli taitava muusikko joka soitti, lauloi ja johti kuoroja sujuvasti. Musiikki säilyi Esterin elämässä loppuun saakka. Mutta mahdollisuudet esiintyä olivat niukat. Eikä vastaanotto vaikkapa koululla ollut aina paras mahdollinen. Jotkut Pöljän koulun oppilaat muistelevat, että he laittoivat kädet korvilleen, kun Ester Laitinen heidän ilokseen esiintyi!

Elsa ja Ester Laitinen Pöljän koululla

”Sen jälkeen tulin Pöljälle sisareni kotiin jossa olin tarpeellinen. Tehtäväni oli kodinhoito, lasten hoito ja viimeksi ruuan laitto. Jäämisestäni tänne ei ollenkaan ollut puhetta, yhtä vähän mitään palkasta. Minulla on ollut huone ja täyshoito sisareni perheeltä.”  Näin Laitinen kuvasi tilannettaan eläkehakemuksessaan. Taiteilijan ura jäi varmasti kesken. Hänen toinen uransa Pöljällä vapautti taas Elsa-siskon antautumaan täydestä sydämestä kansakoulunopettajan moniin rientoihin. 

Lähteet: Ester Laitisen kirjeitä Hilda-Maria Flodin- Laitiselle. Konserttiohjelmia yms. Ester Laitisen jäämistöstä, Ester Laitisen laatima elämäkerta eläkehakemusta varten, valokuvia. (Marja Linnoven arkisto), Aino Thauvon-Suits: Tuntemani Eino Leino (1958), Helsingin Sanomat 31.1.1959, victor.library.ucsb.edu/index.php/talent .