”Surkeutta, vaivaa, valitusta.”

”Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunan puitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaa.”  Näin miettii teoksessa Nälkävuosi Korpelan  torpan emäntä Marja. Marja jättää miehensä kuolemaan kylmään tupaan ja lähtee lasten kanssa kerjuulle. Tällaisten valintojen äärelle suomalaiset oli ajanut suuri katovuosi 1867.

Nälkävuonna 1868 maaninkalaisia kuoli ja haudattiin omaan kirkkomaahan 336. Vainajista 36 oli Pöljän kylän asukkaita. Lisäksi pitäjässä kuoli kerjäläisiä, joita on haudattu yhteishautaan. 

Maaningalla normaalikuolleisuus oli 70-120 henkilöä vuodessa. Pöljän kylällä kuoli tavallisena vuonna11-15 asukasta.

Vuoden 1865 väestötilaston mukaan Maaningalla oli kirjoilla 4608 asukasta. Väestö oli täysin maatalouden varassa. Karjatalous oli kehittymätöntä, pääasiassa viljeltiin ruista ja ohraa.

Viljan viljely oli säänvaihteluille arka elinkeino. Vuoden 1867 luonnonolot olivat lähes koko maassa vaikeat. Kevät oli myöhässä. Jäät lähtivät Kuopion korkeudella järvistä vasta kesäkuun puolivälin jälkeen. Toukotyöt päästiin aloittamaan poikkeuksellisen myöhään kesäkuun jälkipuoliskolla.

Lämmin jakso keskikesällä antoi toivoa sadon onnistumisesta. Syyskuun alussa iski pakkanen. Kuopiossa ilmestynyt Tapio kuvasi 14.9.1867 hallan vaikutusta täystuhoksi: "Kevät- ja juuri-touwot kaikki olivat menneet...". Voi vain kuvitella aikalaisten kauhun, sillä jo kaksi edellistä satovuotta olivat olleet huonoja. Kohti talvea lähdettiin Pöljälläkin monessa torpassa ja loisperheessä lähes tyhjin käsin.

Pettua, olkia, jäkälää ja heinävelliä

Keväällä 1868  sanomalehti Tapiossa annettin ohjeita hätäravinnon valmistamiseen.  Villiyrttiresepti vuodelta 1868:

”Velli laitetaan sillä lailla, että heinäjauhot keitetään vedessä juurikasvien kanssa, kaalijuuren, nauriin tahi potaatti – mitä vaan on -; siihen sitten pannaan suurukseksi 1/3 osa (heinäjauhojen suhteen) ruisjauhoja, ja vähä nuorta maitoa, jos on, sekä suolaa miten hyväksi nähdään. Vielä maukkaammaksi se tulee, jos lampaan rasvaa tahi muuta sen moista löytyy pantavaksi lisään.”

Ohjeeseen kuului ruista, maitoa ja rasvaa. Touko- ja kesäkuuta 1868 lähestyttäessä nuo ruoka-ainekset olivat tuhansille savolaisille tavoittamattomissa.

Suomussalmen matkailuinfo 2013. Heikki Aspegrenin kuva.

Omaiset kuvasivat kuolemaan johtaneen sairauden oireet papille joka teki "diagnoosin" ja kirjasi kuolinsyyn. Seudulla liikkui useita kulkutauteja, joiden erottelu toisistaan ei tietenkään tuolloin onnistunut. Todellinen tauti kuoleman takana jää usein arvoitukseksi.

Pöljän kylällä kuoli vuonna 1868 16 lasta. Maria Keijonen kuoli hivutustautiin, Johanna Lindunen hinkuyskään. Monen lapsen kuolinsyynä on tyyfus. Sillä tarkoitettiin joko lavantautia, pilkkukuumetta tai toisintokuumetta. 7-vuotias David Johan Heiskanen kuoli punatautiin.

Suurina kuolonvuosina silmiinpistävää on se, että aikuisväestöä kuoli enemmän kuin lapsia. Pöljälläkin kaikkina vuosina 1866-68 aikuisväestön kuolleisuus oli suurempi kuin alle 15-vuotiaiden. Greta Pitkänen kuoli halvaukseen 67-vuotiaana, 65-vuotias Kaisa Tuhkanen tyyfukseen, samoin Brita Lisa Launonen ja Anna-Liisa Karhunen. 63-vuotiaan Anna Ålanderin kohtaloksi koitui hermokuume, samoin Adam Hildusen ja Anna Lappeteläisen.

Parhaissa voimissaankin oleva aikuisväestö kaatui tautivuoteelle eikä enää noussut. Fredrik Keijonen ja Maria Hoffren kuolivat hermokuumeeseen, Aron Julkunen keuhkotautiin ja Krister Tissarinen vain 27-vuotiaana kuolioon. Renki Petter Savolainen kuoli “väkevistä juomista” saamiinsa vaivoihin. Olisiko nälkiintynyt nuori mies saanut viinaa jota elimistö ei kestänyt? Hätäruuista saatiin myrkytyksiä ja kouristuskohtauksia.

Vuosina 1866-68 Maaningalla kirjattiin 731 kuollutta. Normaalikuolleisuus olisi noin 300. Pitäjän kuolleisuus ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Synkempiäkin alueita oli. Oheisessa tilastossa on kuvattuna alkuvuoden 1868 kuolleisuus Pohjois-Savossa. Syksyllä tilanne alkoi kohentua, mutta esimerkiksi Maaningalla kuoli vielä syksyllä saman verran väkeä kuin normaalivuonna koko vuoden aikana. Uusi sato oli hyvä, mutta tuli silti monelle liian myöhään.

Kuopion lähikuntien kuolleisuus 1.1.-17.1868. Tapio 12.9.1868.

Lähteet: Kuolleet ja haudatut 1853-1869. Väkilukutilastot 1855, 1865, 1870.  Maaningan seurakunnan arkisto.   Tapio 1861-1868. Sanomalehtiarkisto. Oiva Turpeinen: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-68. Arno Forsius, Kuolinsyyt vuosien 1749-1877 väkilukutauluissa.http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuol_syy.html

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt kirja Nälkävuosi on järkyttävä kuvaus kuolonvuosilta 1866-1868. Hieno pieni kirja, joka osittain innosti minua kirjoittamaan tämän blogin.

Kansalainen Aatu Väänänen – maatalouskalenterin kertomaa osa 2

Tammikuussa 1931 Aatu Väänänen aloitti ensimmäisen kautensa Siilinjärven kunnallislautakunnassa. Nykyisin sanottaisiin kunnanhallituksessa. Hän oli aktiivinen maalaisliittolainen. Heti tammikuun 1. päivänä hänellä oli maalaisliiton valtuustoryhmän kokous Kasurilan Miettilässä.

Siilinjärven kunnanhallinnossa oli vuonna 1931 vain yksi palkattu työntekijä: kunnankirjuri. Tammi- ja helmikuussa Aatulla oli yksitoista työpäivää kunnan verotusasioissa. Aatu sanoikin olleensa kunnan ilmainen laskukone vuosikausia!

Tammikuussa järjestettiin presidentinvaali. Aatu Väänänen oli kaksi päivää vaalitoimitsijana Pöljän koululla. Helmikuussa muistikirjassa on lakoninen merkintä: ”Tuli valituksi P.E. Vinhuvut.” Aatu Väänänen oli sujuva kirjoittaja, mutta Svinhufvud oli sentään savolaiselle liikaa.

Myös Pöljän maamiesseuran sihteerin tehtävä työllisti. Yhdistyksen jäsenet olivat perustaneet sammalkuivikeosuuskunnan ja senkin tiimoilta kokoonnuttiin usein.

Työväentalon osto

Pöljän työväentalo

Lokakuussa 1931 maamiesseura sai tietää, että Pöljän työväentalo myydään pakkohuutokaupalla. Työväenyhdistys oli lakkautettu kommunistilakien perusteella edellisenä vuonna ja valtio oli takavarikoinut talon. Vuonna 1906 perustetun yhdistyksen puheenjohtajana toimi lakkautuksen aikaan Oskar Heikkinen ja sihteerinä Liinu Trumpet. Oskari Heikkinen muuten teki usein töitä Pohjolanmäellä. Elokuussa 1931 Aatu maksoi Oskarille 1451 markkaa vuoden töistä.

Pöljän työväenyhdistyksen pöytäkirjat vuodesta 1918 ovat kadonneet. Tilikirjoissa 1922 näkyy, että yhdistys oli ostanut kommunistisia kirjoja: Vallankumous taantumuksen aikana, Kommunismi ammattiyhdistysliikkeessä, Leninin Vasemmistolaisuus lastentautina kommunismissa yms. Saattaa hyvinkin olla, että työväenyhdistys oli kommunismiin kallellaan? Sanottinhan Kuopiota "Suomen Moskovaksi" eli kommunismin aatteilla oli kaikupohjaa Pohjois-Savossa.

Kokouksessaan 7.10 1931 maamiesseura valtuutti Ville Pietarisen, Aatu Väänäsen, Otto Itäkallion ja Janne Väänäsen huutamaan talon yhdistykselle. Ensimmäinen kokous omalla talolla pidettiin 18.10. 1931. Heti talon siirryttyä pois työväenyhdistykseltä siellä pidettiin suojeluskuntaharjoitukset. Voi vain pohtia, mitä liikkui talon entisten omistajien mielessä tuolloin? 

Vuonna 1930 oli eletty Lapuan liikkeen nousun aikaa kyydityksineen. Liikkeen toiminta näkyi Siilinjärvelläkin. Kunnanvaltuusto ”puhdistettiin” vasemmistolaisista edustajista. ”Työväen edustajat olivat silloin kuin armoilla, olivat sävyisiä eivätkä hyökkäilleet. Silti heidät yritettiin tuhota. Siilinjärven valtuustossa oli 1930 kuusi vasemmiston edustajaa. Heidän annettiin valita kahdesta tiestä: kotiin tai tuntemattomaan. Pihalla oli paljon tuntemattomia autoja. Kaikki valitsivat kotitien. Sitten elettiin uhkailujen alaisena.” (Kalle Turunen)Oskari Heikkinen sanoi, että häntäkin uhkailtiin. Maaningalla kyydittiinkin kahta miestä.

Aatu Väänäsen muistiinpanojen perusteella Pöljän suojeluskunta toimi varsin aktiivisesti vuonna 1931. Pokaaliammunnat järjestettiin Pitkänjärven jäällä alkuvuodesta. Osallistuttiin myös Sinikivessä Maaningalla isompaan harjoitukseen. Lisäksi Pöljän ja Kolmisopen suojeluskunta järjesti taisteluharjoituksen Pöljän pysäkillä. Järjestettiin myös iltamia.

Suojeluskunnan harjoitukset Pöljällä 1920-luvun alussa.

Oman mausteensa Pöljän poliittiseen elämään toi Pitkänjärven rannalla kesiään viettänyt SDP:n kansanedustaja ja lehtimies Yrjö Räisänen. Nimimerkillä Sasu Punanen hän ärsytti oikeistolaisia piirejä tavattomasti. Aatun kesään kuului vierailut Räisäsen huvilalle ja toimittaja kävi myös itse Pohjolanmäellä. Aatu oli seurallinen ja virkeä mies. Kansanedustaja Räisänen oli mielenkiintoista juttuseuraa! Vain alkoholin käytöstä oltiin ehdottoman eri mieltä. Huvilalla ryypiskeltiin ja silloin raitis Aatu ei viihtynyt.

Vieraita Pohjolanmäen koivukujalla 1930-luvun alussa.

Pöljän Martat oli perustettu jo 1918. Aatu tuki marttojen toimintaa osallistumalla vuoden aikana kokouksiin ja tapahtumiin. Lisäksi hän oli Pohjolanmäen koulun johtokunnan puheenjohtaja. Hän huolehti koulusta koko ajan: toimitti halkoja, teki pulpetteja ja hyllyjä ja hankki koululle tarvikkeita.

Loppuvuoden kohokohta oli Helsingin matka. Marraskuussa 1931 Aatu Väänänen kävi tutustumassa uuteen eduskuntataloon.

Lähteet: Aatu Väänäsen maatalouskalenteri 1931 ja valokuvat. Eva Wäänäsen kotiarkisto. Pöljän Maamiesseuran pöytäkirjat 1926-40. Pöljän työväenyhdistyksen lakkauttamisasiakirjoja. Kansallisarkisto. Pöljän työväenyhdistyksen tilikirja 1919-1929.  Siilinjärven kunnan kotiseutuarkisto. Riitta ja Jukka Kasurinen: Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset.
Lisää Aatu Väänäsestä blogeissa: Aatu Väänäsen sota 1918 , Lankiaa maksettavaksi.

Lankiaa maksettavaksi – Aatu Väänäsen maatalouskalenterin kertomaa vuodelta 1931

Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen kirjoitti melko säännöllisesti havaintojaan säästä ja muista hänelle tärkeistä asioista maatalouskalenteriinsa. Näitä kalentereita on säilynyt vuosilta 1919-1966. Kirjasissa oli myös tilaa talon tilinpitoon. Vuoden 1931 kalenterin Aatu oli täyttänyt poikkeuksellisen tarkasti. 

Kirjanen on häkellyttävä dokumentti kamppailusta velkojen kanssa. On useita mainintoja pakkohuutokaupoista lähiseudulla. Aatun kalenterin taloudenpitoon varatut sivut on täynnä lankeavien vekseleiden päivämääriä ja kylän muiden tilallisten nimiä. Elettiin suuren laman vuosia ja vekselirahoituksella tilojaan pyörittäneet  pöljäläiset olivat aivan pulassa.

”Tarvittiin rahaa enemmän kuin talous tuotti, ja pankit antoivat sitä, kun pätevät nimet olivat vekseleissä. Aatun nimellä oli painoa ja sydämessä auliutta. Yksi ja toinen naapuri sai vekselinsä uppoamaan pankkiin Aatun nimen painolla.. Mutta miten ollakaan, velkaantumisen rinnakkaisilmiöksi tuli yleismaailmallinen talouslama, rahankierto tyrehtyi. Yksi ja toinen vekselien tunnistaja väsyi pankkimatkoihin unohtaen paperinsa toisten hoidettavaksi. Eräänä päivänä Aatu Väänänen sai todeta, että eräässä pankissa oli melkoinen nippu vekseleitä yksinomaan hänen hoidettavinaan. Seurasi vuosikausia kestänyt paini Aatun ja vekselien välillä.”  (Salomo Suomalainen)

Aatu oli itse tarkan taloudenpidon mies. Raitis, ahkera ja rehellinen. Mutta samalla hän oli hyväntahtoinen ja  takasi toisten velkoja. Janne Väänänen, Kusti Pietarinen, Aaro Rissanen, Ville Pietarinen, Paavo Virtanen – tietyt nimet toistuivat jatkuvasti. Normaalioloissa tilalliset hoitivat vekselinsä, mutta maailmanlaajuinen lama ei säästänyt pöljäläisäkään.

Maaningan Osuuspankki ja Kuopion Osuuspankki. Niiden kanssa Aatu asioi melkein viikottain. Tuli tuomioistuimen päätöksiä,  veli Janne pelastui pakkohuutokaupalta aivan viime tipassa. Aatu käyttää kiertoilmaisua  ”paperiasiat” ja tarkoittaa sillä vekseleitä.  ”Jussi Savolaiselle annettu 5000 markan paperi. Tätä paperia vastaan olen saanut  1000 markkaa rahaa.” Oli paperiasiat ja raha-asiat. Aika vakavalta paperiasialta vaikuttaa, kun yhden ainoan vekselin tunnustajan velka Aatulle vuonna 1931 oli 115 000 markkaa.

Pahiten pulassa oli kai Pulasteen talon isäntä Aaro Rissanen ja Puustellin Paavo Virtanen. Vanhoilla päivillään Aatu väitti, että Aaro haki Viron presidentti Konstantin Pätsiltä nimen vekseliin vuoden 1938 vapaussodan muistojuhlassa! Pöljäläiset osallistuivat juhlaan, joten miehet ehkä tapasivat Pätsin ja pääsivät tervehtimään häntä.

Aatu Väänänen 

Pohjolanmäen työnantajana ja tilan tuotot

 Pohjolanmäki oli merkittävä työnantaja 1931. Yli  kaksikymmenta ihmistä sai palkkaa vuoden aikana talosta. Työpalkkoja talosta maksettiin ”pyöreissä luvuissa” 28 500 markkaa.  Heikkiset, Hämäläiset ja Saarelat, entiset torpparit, työskentelivät usein Pohjolanmäellä palkkatyössä. Tilan pinta-ala oli noin 150 hehtaaria.

Palkkamiehet rakensivat latoa Riitaniitylle ja suutari kävi tekemässä kenkiä. Ensimmäisenä perunannostopäivänä 18.9. 1931 Pohjolanmäen pelloilla työskenteli 27 talkoolaista. Ihan talkoista ei ollut kysymys, sillä jokainen sai 6 markkaa palkkaa ja talon ruuan.

On hyvä verrata palkkamenoja tilan viljelytuottoon. Se oli 27 647 markkaa. Pohjolanmäellä viljeltiin ruista, ohraa, kauraa, perunaa, turnipsia, lanttua, porkkanaa, punajuurta, sipulia, herneitä ja marjoja. Erikoisuutena oli mansikkamaa, josta oli merkitty tuloja 415 markkaa. Maitotili vaihteli vuoden aikana. Kesällä maitotili oli noin 1500 markkaa kuukaudessa.

Pohjolanmäki Kokkosenpäästä katsottuna 1924

Maanviljelyn lisäksi Pohjolanmäelle tuloja toi Aatun tiilitehdas. Hän poltti kahdesti kesässä tiilisatsin ja myi tiiliä lähiseudulle. Tiilen poltto oli ankaraa työtä. Oheisessa kuvassa on siepattu hieno taukohetki tiilitehtaalla. Vasemmalla on Aatu Väänänen. Tiilitehdas sijaitsi Holopaalan ja Tyynelän tilon naapurissa. Tiilinpolttoaikaan Aatu oleskeli paljon ystävänsä Janne Holopaisen talossa.

Lähteet: Aatu Väänäsen maatalouskalenteri 1931. Salomo Suomalaisen puhe Aatu Väänäsen hautajaisissa. Eeva Wäänäsen kotiarkisto. Myös valokuvat on Eeva Wäänäsen kotiarkistosta.Tellervo Juvosen haastattelu.
Aatu Väänänen vapaussodassa Aatu Väänäsen sota 1918

Janne Holopainen (1891-1940) rauhan töissä

Janne Holopainen syntyi Juho Holopaisen ja Tiina Loviisa Lustigin perheeseen. Vanhemmat  olivat Lassilan talon torppareita.  Savon maaseudulla torpparit eivät suinkaan olleet kylän köyhimpiä. Torppa, vaikka pienikin oli enemmän kuin piioilla, rengeillä ja loisilla oli.

Jannen onni oli se, että Pöljän kansakoulu oli suhteellisen lähellä ja hän pääsi kouluun. Hän jopa kävi jatkoluokan 1911-1912. Aikana, jolloin suuri osa lapsista jäi tyystin ilman säännöllistä koulua tuo yksikin vuosi teki merkittävän eron.

Pöljän kansakoulun jatkokurssilaiset 1911-1912. Janne Holopainen  opettajien vieressä kolmas oikealta takana. 

Jannen elämä kietoutui läheisesti Lassilan Väänäsiin. Torpparisuhde ei siis ollut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden romaanista mieliin painunut ”riitasuhde”, vaan perustui keskinäiseen luottamukseen ja yhteistyöhön. Oheisessa koulukuvassa ovat myös Lassilan pojat, Janne ja Aatu.

Pöljälle oli perustettu jo 1904 oma pankki, Pöljän Osuuskassa. Kassan perustaminen liittyi koko maahan levinneeseen osuustoiminta-aatteeseen. Hannes Gebhardin innoittamana lähdettiin lievittämään maaseudun köyhyyttä ja takapajuisia oloja perustamalla osuustoiminnallisia yhteisöjä. Janne Holopainenkin suoritti 1915 osuustoimintakurssin Tuusulassa.

Pöljän Osuuskassasta tulikin sitten Janne Holopaisen keskeinen työmaa. Isännät perustivat kassan, mutta lopulta sen hoitajaksi haluttiin isäntien keskinäisistä raha-asioista riippumaton Holopainen. 25-vuotiaana  tammikuussa 1916 hän alkoi hoitaa kassan kirjanpitäjän tehtäviä. Ville Pietarinen oli ehdottanut Jannea tehtävään, koska hänet tiedettiin tunnolliseksi ja tarkaksi mieheksi.

Holopainen oli omaksunut syvällisesti vuosisadan vaihteen kansansivistysihanteen periaatteita: suomalaisuusaatteen, raittiuden ja edistysmielisyyden. Yhdessä ponnistaen noustaan köyhyydestä. Siksi osuustoimintatyö innosti häntä. Pöljän osuuskassan jäseninä oli koko kylä. Vaikka tilalliset perustivat kassan, siitä tuli myös loisten, mäkitupalaisten, torppareiden ja lampuotien kassa.

Pöljän Osuuskassan kautta tehtiin yhteisostoja. Jannen muistivihkossa on pienellä käsialalla pitkiä nimilistoja siementen ja rehujen tilaajista. Kyläläiset ostivat Hankkijalta yhteisostoina siemeniä: kauraa, timoteitä, turnipsia, porkkanaa, lanttua, naurista, punajuurta, sokerihernettä, pellavaa, apilasta, vehnää.

Osuustoimintaperiaatteella totuttiin toimimaan myös muissa asioissa. Kyläläiset hankkivat  työkoneita yhdessä. Aina ei onnistuttu. Maamiesseuran sammalkuivikeosuuskunta teki tuhansien markkojen velat ja osuuskunnan jäsenet joutuivat ne maksamaan. Tämänkin Holopainen hoiti.

Janne Holopainen solmi säädyn mukaisen avioliiton, kun hän avioitui torpparin tyttären Aino Karoliina Launosen kanssa (1886-1951). Ainon vanhemmat olivat Anna-Loviisa ja Jahvetti Launonen Munakasta. Yhteinen taival aloitettiin Kolmisopella Aarne Väänäsen loisena.

Aino Launonen ja Janne Holopainen 1919.

Kolmisopelta Janne ja Aino muuttivat 1923 Pohjolanmäelle ja rakensivat talon Kokkosenlammen rannalle, Kärängänharjun kainaloon. Janne osti ystävältään Aatu Väänäseltä maata vähän kerrallaan. Aatulla oli noin 150 hehtaarin Pohjolanmäki viljeltävänään.Syntyivät lapset Tellervo, Onni, Pauli ja Anna-Liisa. Lapsista Pauli kuoli 9 kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen.

Pauli Olavi Holopainen 1926.

Luotettavalle ja tunnolliselle miehelle tuli paljon luottamustoimia. Pieneen muistikirjaansa keskelle siementilauksuia Janne oli kirjannut: ”Ilmoittaa koulun alkamisesta hyvissä ajoin, ottaa vastaan oppilaita, valvoo että korjaukset mitä tarvitaan tulevat toimitetuksi. Huolehtia, että on polttopuita ja valoöljyä.” Tunnolliseen tapaansa Janne valmistautui koulun johtokunnan jäsenyyteen.

Pohjois-Pöljän koulupiirin koulun johtokunnassa Janne istui alusta alkaen. Vuodesta 1928 koulu toimi omassa hienossa tiilirakennuksessa aivan Holopaalan naapurissa. Aatu Väänänen oli lahjoittanut komean tontin koululle, jonka valmistuminen oli suurtapaus kylälle.

Maalaisliittoa kannattanut Holopainen valittiin heti ensimmäiseen Siilinjärven kunnanvaltuustoon 1925. Valtuustoon hänet valittiinkin sitten kaikissa vaaleissa. Hän toimi lukuisissa keskeisissä kunnan tehtävissä aina kuolemaansa saakka 1940. Hän toimi mm. kunnan rahastonhoitajana, kunnallislautakunnan varapuheenjohtana ja köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtajana. Ehkä vaikutusvaltaisin ja merkittävin tehtävä hänellä oli asutuslautakunnassa.

Asutuslautakuntien tehtävänä oli edistää torpparivapautuslain (1918) ja Lex Kallion (1922) hengessä maaseudun maattomien maanhankintaa. Lautakunta jakoi lainoja maanostoon, tilojen rakennusten kohentamiseen ja maanraivaukseen.  Asutuslautakunta aloitti työnsä vuonna 1926.

Lautakunnan jäsen ja asutusneuvoja Holopainen tunsi Siilinjärven maatalousasiat osuuskassanhoitajana tarkkaan. Nopeasti hän eteni lautakunnan puheenjohtajaksi ja lopulta lautakunnan kaikki keskeiset työt kasautuivat hänelle.

Modernisti voisi sanoa, että lautakunta jakoi mikrolainoja niille torppareille, mäkitupalaisille ja loisille, jotka olivat onnistuneet hankkimaan oman tilan. Asutuslautakunnissa muuten vakiintui suomen kieleen uusi sana: pienviljelijä. Vuoteen 1928 saakka käytetään termiä palstatilallinen, asutustilallinen tai pientilallinen. Lainojen hakijoissa oli paljon pöljäläisiäkin.

Janne Holopaisen tarina on kaunis esimerkki kansalaisyhteiskunnan synnystä Suomessa. Oli mahdollista nousta ylös säädystään ja ennen kaikkea tulla vaikutusvaltaiseksi tekijäksi kunnalliseen elämään. Osuustoiminnassa ajatuksena oli, että oma apu paras apu. Mutta samalla uskottiin lujasti yhteisöllisyyteen ja yhdessä tekemiseen.

Janne Holopainen kuoli vatsasyöpään marraskuussa 1940.

Janne ja Aino Holopainen, lapset Tellervo, Onni ja Anna-Liisa kuvattuna kotonaan 1932. Pöljän Osuuskassa toimi talossa v. 1923-1937.  

Lähteet:  Janne Holopaisen päiväkirja 1917-1919. (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Anna-Liisa Heikkisen ja Tellervo Juvosen haastattelut. Siilinjärven asutuslautakunnan pöytäkirjat 1926-1930. Valokuvat Tellervo Juvonen, Anna-Liisa Heikkinen, Aino Holopainen. Matti Juusela: Pöljän kassasta POP-pankiksi 1904-2004. Siilinjärveläisen osuuspankkiliikkeen 100-vuotishistoria. 2004 

Jannen kokemukset sisällissodasta 1918 olen kirjoittanut aiemmin kahteeen blogiin 2013.

Rakas, kultainen Pääskynen!

Anna Ollikainen 1921.

Anna Ollikaista (1905-1992) ei tarvinnut kahdesti pyytää, kun oli postinhaun aika. Reipas tyttö karautti  kilpaa junan kanssa pysäkille. Anna oli innokas kirjeiden kirjoittaja ja lehtien lukija. Ollikkalassa luettiin useita lehtiä: Savo, Yhteishyvä, Koti, Hengellinen kuukausilehti ainakin tulivat. Annalle tärkein oli Pääskynen, kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvä lasten lehti.

”Kerran, kun veljeni katselivat Pääskystä, sanoin, että siinä on nimeni. Silloinkos pojat ihmettelemään;  onko se eri kielellä, onko se nimilapussa, missä se on y.m. Oli siinä touhua ja kyselyä, kun sitä etsittiin. Eivätkä he löytäneet, enkä minäkään sitä sanonut. Jos toiset tietävät salanimen, ei siinä olisi mitään jännittävää, niin kuin nyt. Luen naurussa suin Pääskystäni ajatellen: ”Voi teitä miekkoset, jospa tietäisitte, mitä tässä lehdessä on, niin ettepä varmaankaan oleilisi noin vain rauhassa ja levossa.”

Näin  15-vuotias Anna Ollikainen kirjoitti lastenlehti Pääskysen maaliskuun numerossa 1921. Päiväkirjassaan Anna mainitsi uskollisesti lähes joka kerta Pääskysen tulon. Se ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa ja oli aikanaan hyvin suosittu lasten ja nuorten lehti. Sitä toimittivat 1920-luvun alussa Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Kuvittajana oli mm. Rudolf Koivu.

”Oi sitä suurta ilon hetkeä, jolloin Pääsky saapuu! En saa rauhaa ennen kuin luen sen! Kuumeisella kiireellä leikkaan lehdet auki ja – etsin onko siinä vastauksiani!  Sitten luen muut vastaukset ja Pipon, sillä se on hirveän jännittävä!”

Lehden suosituin osasto oli  Kysymyksiä ja vastauksia -palsta. ”Mihin maahan mieluiten matkustaisit ja miksi?   Mikä historian vuosiluku pysyy aina mielessäsi? Mistä eniten maailmassa pidät?”  Lukijat lähettivät kysymyksiä lehdelle, joka julkaisi ne. Lapset ympäri Suomen lähettivät vastauksia kysymyksiin. Pääskysen levikki oli parhaimmillaan noin 6000. Annasta oli jännittävää odottaa lehteä, jossa  oli  hänen kirjoittamaansa  kysymykseen jopa kymmeniä vastauksia toisilta nuorilta. Lapset ja nuoret kirjoittivat nimimerkillä. Annan nimimerkki oli ”Riemu”.

Mitä Anna vastasi?

”Hirveän mielelläni matkustaisin kaikkiin maihin, vaan ehkä mieluimmin Tanskaan. Siellä oppisin oikeaa karjan- ja puutarhanhoitoa. Tutustuisin myös kansanopistoihin. Aion näet käydä sen noin kahden vuoden päästä.

Mieluimmin olisin reipas karjatyttö Norjan tuntureilla tai iloinen lammaspaimen ihanassa Italiassa! Sillä luulen, että he ovat onnellisempia kuin monet rikkaat ja kuuluisat ihmiset, joilla on tuhansia pikku huolia!

Eniten pidän kodistani. Sillä onhan siellä paitsi ihmisiä, myöskin nuo rakkaat hevoset, lehmät y.m. Ja kukapa voineekaan luetella kaikkia kodin ihanuuksia. Sillä: jos koti oisi köyhäkin, se asunto on suloisin…

Vaikeinta maailmassa on itsensä voittaminen. Sillä usein tuo mahtava ”minä” voittaa ja saa ihmisen tekemään sitä, mikä ei ole oikein.

Varhaisin muistoni on, kun olin 3 v. vanha ja poljin jalkani rautanaulaan. Siihen tuli verenmyrkytys ja lääkäri leikkeli sitä – aikoipa ottaa koko jalankin pois! Onneksi jalkani parantui hyvän lääkärini hoidossa ja suuri arpi jäi vain muistoksi siitä.”

Meillä on joitakin vanhoja esineitä. ”Könni” on ollut meillä noin 80 v. Raamattu on 60 vuotias järeä, nahka- ja lautakantinen kirja. Kahvimylly on 30 v. Pellosta löydetyt rahat ovat vuosilta 1798 ja 1818.

Jos voisin, niin laittaisin unelmieni mökin kauniille koivikkorannalle ja ottaisin hänetkin siihen. Sitten me kaksi iloista huliviliä kirjoittelisimme yhdessä Pääskyseen.

En ole vielä päättänyt, miksi rupean – aika sen näyttäköön. Mutta tiedätkös, Caritas, aioin tulla hirveän viisaaksi.

Pääskynen oli opettavainen lehti. Siinä julkaistiin lapsille ja nuorille sopivaksi katsottuja satuja ja tarinoita.  Lisäksi lehti julkaisi lukijoiden kuvia, enimmäkseen muotokuvia ja tunnelmapaloja kotoa lasten leikeistä. Oheisen kuvan Ollikkalan lapsista Anna lähetti 1921 Pääskyseen.

Kalle, Vilho, Anna, Liisa ja Mari Ollikainen 1921.

Melkein kaikissa lehden numeroissa oli lukijoiden vastauksia ja kysymyksiä. Lisäksi lehdessä oli kirjeenvaihtopalsta.  Anna kertoo usein päiväkirjassaan lähetetyistä ja saaduista kirjeistä.

”Keneenkä ”Pääskysen ystävään” tunnet eniten mieltymystä?” Joskus kysymyksistä näkyi suoraan nuorten viaton flirtti! Riemukin sai kannatusta seuraavassa lehdessä. Nuorten vastauksista heijastui tietysti myös lehden linja. Kaikkea ei julkaistu, toimitus laittoi ”tiikerin” kitaan osan lukijoiden postista.

Lapset miettivät, mikä olisi paras keksintö. ”Astianpesukone. Syöminenkin olisi hauskaa, mutta kun sen jälkeen tulee tuo iankaikkinen astioiden pesu ja pyyhkiminen.” ”Puuttuu se, että näkisi telefoonista kenen kanssa puhuu.” ”Se että läksyt menisivät sähköllä päähän.” ”Ihmeellinen lentokone, jolla pääsisi kuuhun.”  Näistähän kaikki on toteutunut. Tai ainakin läksyjen luullaan hoituvan nykyisin noin? Ajan arvoista kertoo se, että nimimerkki  Hakkri Iiro toivoi, että keksittäisiin ”sellainen kone, joka tekisi kaikki neekeriparat yhdellä pyyhkäisyllä valkoiseksi.”

Nimimerkki Riemun kommentit vähenivät vuoden 1923 lehdissä lähes olemattomiin. Ehkä 17-vuotiaana lehti alkoi jo tuntua hänestä liian lapselliselta. Lapsuus ja nuoruus käsitettiin kuitenkin vielä sata vuotta sitten eri tavalla. Oikeastaan käsite ”nuori” oli vielä keksimättä eikä harrastukset, pukeutuminen tai kuluttaminen ollut kovinkaan erilaista eri ikäisillä ihmisillä.

Pääskynen oli yksi tapa Annalle olla yhteydessä toisiin nuoriin ja saada tietoa ja viihdettä. Vaikka Pöljän kylä oli kaukana suurten kaupunkien sykkeestä, tulivat ajan aatteet ja ideat nopeasti  maaseudullekin. Anna Ollikainen teki elämäntyönsä maatalouden kerhoneuvojana. 

Lähteet: Anna Ollikaisen päiväkirjat 1920-22. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Pääskynen 1920-23.

Sodassa ja rakkaudessa - Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 2

Atte Rautiainen syksyllä 1918.

Aviokriisi kesällä 1918

Atte Rautiainen ei palannut suoraan Viipurista kotiin Pöljälle, kuten monet muut suojeluskuntalaiset. Valkoisilla oli noin 80 000 punaista vangittuna ja leireillä. Lisäksi pakoilevia punakaartilaisia etsittiin edelleen. Pohjois-Savon rykmentistä irrotettiin ns. etappipataljoona (myöh. Helsingin vartiopataljoona), joka siirrettiin Helsinkiin.

Näin Atte loppujen lopuksi palveli Suomen Valkoisen Kaartin rykmentin 3. pataljoonan 8. komppanian ylikersanttina Katajanokalla. Siellä on erikoistui telofooniasioihin ja kehuskeli Hildalle osaavansa laittaa omin voimin pystyyn vaikka sentraalin!

Vielä keväällä 1918 Aten kirjoitustaito oli horjuvaa. Mutta esikunta-aliupseerin tehtävissä hänestä tuli varsin sujuva kirjoittaja. Hän oppi myös kirjoittamaan koneella, mikä ei ollut ollenkaan yleinen taito tuolloin.Hilda odotti puolisoaan kotiin, eikä häntä Aten viipyminen ilmeisesti juuri huvittanut. Hän ei oikein viihtynyt Riuttaniemessä miniänä ja oleskeli lopulta pitkiä aikoja syntymäkodissaan Reponiemellä.

Käydessään heinäkuun alussa Pöljällä Atte oli hävinnyt huomattavan summan rahaa Maaningalla tansseissa ja korttipelissä. Poliisikin oli lopulta miestä kovistellut. Hilda ei Aten selityksiä heti uskonut eikä ilmeisesti vastannut Aten kirjeisiin useampaan viikkoon.

Atte haikailee kirjeissään kotiin ja odottelee palveluksen loppua. Kaikista vakuutteluista huolimatta lukijan vaikutelmaksi jää, että nuori mies piti sotilaselämästä ja poikamiehen vapaudesta Helsingissä. Tosin aluksi ruokapula kosketti myös voittajia, ei vain leireihin ahdettuja vankeja. Atttekin valittaa toistuvasti nälkäänsä ja keiton kurjuutta.

Helsingin huveja Atte kuvaili Hildalle välillä piinallisen tarkasti. Kuinka käytiin vanhalla ylioppilastalolla teatterissa ja tanssiaisissa ja käveltiin Espalla. Talvella 1919 Atte osti luistimet ja vietti iltojaan Töölön luistinradalla, sielläkin musiikki soi. Alppilassa katsottiin mäkihyppyä, Kaisaniemessa oli mukava kelkkamäki. Atte kävi myös katsomassa jääpallo-ottelun Viipuri vs. Helsinki. Oliko Atesta kehkeytymässä helsinkiläinen seurapiirileijona?

”Pyydän älä ole pahoillasi Hilta rakas”

Atte Rautiainen (vas.) Sortavalassa huhtikuussa 1919. Hihanauhassa A.V.A. eli Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija.

Sisällissodan jälkeen olot Suomessa ja lähialueilla säilyivät pitkään epävakaina. Atte kirjoitti toistuvasti punakaartien ja bolsevikkien uhasta. Hyökkäys Suomeen voi tulla milloin vain. Kesällä 1918  Atte vihjasi ensimmäisen kerran, että hän voisi lähteä sotimaan Vienan Karjalaan. Oli luvattu kymmenen päivää lomaa, jos sitoutuisi retkikuntaan.

Suomesta oli paennut kymmeniä tuhansia punaisia Venäjälle ja itärajalla oli levotonta. Roseliuksen mukaan 1919 Itä-Karjalassa vaikuttivat bolsevikit, ”valkoiset venäläiset”, ”valkoiset suomalaiset” ja karjalaiset sekä ”punaiset” suomalaiset ja karjalaiset. Lisäksi alueella oli englantilaisia joukkoja. Sinne koottiin nyt Suomesta valkoisen Aunuksen tueksi vapaaehtoisarmeijaa.

Valkoisille suomalaisille nämä heimosotina tunnetut sotaretket olivat vapaussodan jatkoa. Taistelu Karjalasta oli taistelua venäläisiä ja suomalaisia punaisia vastaan. Näiden voimien katsottiin aiheuttavan jatkuvan uhan Suomen itsenäisyydelle.

”Hilda rakkahin! Nyt rupesin sulle kirjoittamaan rakas Hilda, täällä olen Sortavalassa..” Huhtikuun 14. 1919 päivätyssä kirjeessä Atte Rautiainen selittelee lähtöään Aunuksen retkikuntaan. Ei ollut tarkoitus ollenkaan lähteä, mutta täällä sitä ollaan. Asiallisesti Atte selitti, että hän saa hyvän palkan. Hänet oli ylennetty vääpeliksi ja palkka oli 600 markkaa kuukaudessa.

Vapaaehtoisjoukkoja oli värvätty aktiivisesti ympäri Suomea. Atte kertoi, että Sortavalassa oli myös ”Pöljältä Liljan poika ja Hirvos Taavetin pieni poika ja Kolmisopelta on yksi Utin poika he tulivat eilen kuten minäkin muiten kuopiolaisten mukana.”(14.4.1919) Vahtolan mukaan arviolta 7000 miestä kävi sotimassa Aunuksessa.

Aunuksen retki kaiken kaikkiaan ei ollut erityisen maineikas. Vapaaehtoisjoukot kärsivät ankaria tappioita, eikä mikään asetetuista tavoitteista toteutunut. Lähes 400 vapaaehtoisjoukkojen miestä kaatui. ”Punaisten” tappioita ei tiedetä. Suomalaiset joukoille oli annettu ohje, ettei vankeja oteta. Jokainen kiinni jäänyt vihollinen joko ammuttiin paikalle tai päästettiin vapaaksi kuulustelun jälkeen.

Aunuksen vapaaehtoiset sitoutuivat vain kahden kuukauden palveluun. Retki osoittautui hyvin raskaaksi ja huonosti järjestetyksi. Attekaan ei tehnyt jatkosopimusta, vaan palasi kesällä 1919 Pöljälle perheensä pariin. Hänen tehtävänsä jatkuivat Siilinjärven suojeluskunnan aluepäällikkönä.

Siilinjärven suojeluskuntien yhteisharjoitus Pöljällä 1920-luvun alussa. taustalla Lassilan talo.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeet Hilda Rautiaiselle 2.7.1918-14.4.1919 (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Roselius: Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22, Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Valokuvat Pekka Rautiaisen ja Marja Linnoven arkisto. Kiitokset Marja-Liisa Kankaiselle tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 1

Sodassa ja rakkaudessa – Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 1

Maaliskuussa 1917 ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa, mutta sen kumu ei juuri Pöljälle asti yltänyt. Sen sijaan  Venäjältä alkoi kehitys, joka kosketti syvästi Suomeakin. Keisari joutui luopumaan vallasta.  Venäjä ajautui vallankumoukselliseen kaaokseen, jonka yhtenä seurauksena oli Suomen itsenäisyys.

Viereisessä kuvassa poseeraavat Hilda ja Unto Rautiainen kesällä 1918. Torpparin poika Adiel (Atte, Ade) Rautiainen ja Reponiemen talon tytär Hilda Pietarinen olivat menneet naimisiin maaliskuussa 1917.

Nuorelle parille syntyi ensimmäinen lapsi kesällä. Yhteistä perhe-elämää ei kuitenkaan ehditty pitkää elää.

Kehitys Suomessa johti kansan kahtia jakautumiseen: Porvarilliset voimat perustivat suojeluskuntia puolustamaan lailliseksi katsomansa hallituksen asemaa. Samaan aikaan työväenliike organisoi punakaarteja. Suomalaiset valmistautuivat sotaan.

Pöljällä ei ollut tässä vaiheessa omaa suojeluskuntaa eikä punakaartia. Atte Rautiaisen tapaamme kuitenkin jo tammikuun alussa Mikkelin lyseolta. Hän sai siellä sotilaskoulutusta ja varusteet: ”Filtti, pohjalapikkaat, huopakengät, neulehousut, hansikkaat, pyyheliina, saippua, kivääri, tuoppi, lusikka ja evästä repussa.”

Atte kävi ilmeisesti vielä kotona. Emme tiedä hänen vaiheitaan tammi-helmikuussa. Hän oli 27.2. 1918 Kuopion lyseolla. Hilda vastusti kovasti Aten sotaretkeä, mutta puoliso lähti silti. Kirjeissään Atte Rautiainen ei tuo esille perusteluja sotaan lähdölle. Hänen tapauksessa on hiukan yllättävää, että hän oli vielä 1916 Pöljän työväenyhdistyksen jäsen!

Atte Rautiainen Kuopion lyseolla 1918.

Savon suojeluskuntalaisista muodostettiin Pohjois-Savon rykmentti. Atte Rautiainen kuului tähän rykmenttiin, joukko-osasto vaihtui välillä. Näiden joukkojen kovimmat paikat olivat Mäntyharjun rintamalohkolla. Aten lisäksi pöljäläisistä siellä taistelivat ainakin Aatu Väänänen, Matti Niskanen, Ilmari Jääskeläinen ja Heikki Pietikäinen.

Maaliskuun 1918 taisteluisssa Mouhulla ja Hillosensalmella kaatui 58 punaista ja 56 valkoista sotilasta. Hillosensalmella Atte menetti kaikki varusteensakin, mutta hän oli kuitenkin onnekas. Sekasortoisessa perääntymisvaiheessa punaisten harhaluoti tai omien huolimattomuus räjäytti valkoisten ammuslastin ja ainakin 15 miestä, hevosia ja tavaroita tuhoutui hirvittävässä räjähdyksessä. Tapahtumasta pelastunut Aatu Väänänen muisteli loppuelämänsä Hillosensalmen taistelua.

Myös Aten veljen, Eemilin oli ollut puhe lähteä sotaa. Perheestä oli jo kaksi poikaa valkoisissa joukoissa. Atte kirjoitti Hildalle: ”Jos ei ole pakkoa, niin ei tarvitse lähteä sillä ei täällä niinkään hauskaa ole olla kuin luulee. Eilen karkas meitän komppaniasta kaksi poikaa vaan saivat heidät  Mäntyharjussa kiinni en tiedä mitä heille tekivät.” (13.3.1918)

Sodan arki käy kirjeissä selväksi. On ikävä kotiin, joutui olemaan kevätloskaisissa keleissä ketjussa pahimmillaan kymmenen tuntia päivässä. On jatkuva univaje, ei saada ruokaa riittävästi, täit vaivaavat. Ja vartiossa jännittää. Atte pyysi Hildaa toimittamaan Kusti Pietarisen ”brownikin” eli pistoolin hänelle. Sen saisi nopeammin esille, jos punaisten tiedustelijat yrittäisivät yllättää.

Yhdessä kirjeessään Atte utelee kotikylän punaisten tekemisiä. Olivat Miettiset aloillaan ja kovinkin tyytyväisiä siitä, että Atte ja hänen veljensä Taavetti olivat lähteneet taistelemaan?

Huhtikuun alussa punaisten rintamat murtuivat kaikkialla. Mäntyharjultakin valkoiset pääsivät liikkeelle ja paine siirtyi Karjalan rintamalle. Viipurin punaiset antautuivat 29.4.1918.

Atte Rautiaisen vapputervehdys Pöljälle:

”Wiipurissa 1.5. -18

Rakas Hilda!

Noniin nyt on kuluna muutamia päiviä kun olen sinulle kirjoittanut nyt tässä vappuna kadulle katsoessani suurta joukon liikettä muistui mieleeni että pitää sulle toivottaa hauskaa vappua. Täällä on oltu Wiipurissa yksi vuorokausi, eilen tultiin Konkalasta siellä oltiin vahtissa ja ammuttiin 3 punaista minä ammuin yhten, tahto vähän tuntua ilkeältä kun niin läheltä tuli ampua vaan eipähän sille mitä täytyyhän se tehtä, nyt on Wiipuri ollut meitän muutamia päiviä tuhansia vankia on saatu täältä ja paljon muuta sotasaalista…”

Atte Rautiainen Viipurissa 1.5.1918.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeitä Hilda Rautiaiselle (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Suomen sisällissodan pikkujättiläinen, Roselius: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Kiitos Maija-Liisa Kankaiselle aineiston järjestämisestä ja tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 2