Siilinjärven Lotta Svärdin kyläosasto Pöljällä

Pöljällä kunnostettiin Pitkänpään taloa 1990-luvulla. Talon rakenteista huolellisesti piilotettuna löytyi osa Pöljän lottayhdistyksen arkistoa. Arkisto oli ilmeisesti piilotettu Lotta Svärdin lakkauttamisen yhteydessä 1944. Tuolloin oli syytä pelätä jopa Neuvostoliiton miehitystä ja lottatoimintaan osallistuneiden henkilöiden vainoa. Hajanaisuudessaankin arkisto on arvokas paikallishistorian lähde.

Siilinjärven Lotta Svärd -yhdistys on perustettu vuonna 1920. Maanpuolustukseen liittyvä naisten toiminta oli kuitenkin alkanut paljon aikaisemmin. Jo vuoden 1918 aikana Siilinjärven naiset olivat Helmi Virtaniemen aloitteesta panneet toimeen keräyksiä ja organisoineet valkoisen armeijan huoltoa. Lähinnä se tarkoitti vaatteiden oopelemista ja neulomista. Siilinjärven sanotaan olleen Kuopion ompeluosastolle suurena apuna kiireellisten tilausten toimittamisessa. Virtanimen lisäksi mainitaan erityisesti Ida Himasen ja Elli Rissasen toiminta. Aluksi maanpuolustukseen liittyvä toiminta oli spontaania ja vasta 1921 perustettiin Lotta Svärd yhdistyksen Kuopion piiri.

Suojeluskunta harjoittelemassa Pöljällä, Lassilan talo taustalla.
Kuva mahdollisesti v. 1922.

Arkiston ensimmäiset kuitit ovat vuodelta 1929. Vuoden 1942 jäsenluettelossa on jäsenen kohdalle merkitty vuosi, jolloin on liittynyt Lotta Svärdiin. Selma Niskanen, Ida Tuomainen ja Hillervo Taskinen  ovat liittyneet heti vuonna 1920. Ainakin Hillervo Taskinen on liittynyt yhdistykseen muualla, sillä hän tuli Hököselle vasta 1922. Hulda Risssanen, Maire Tuomainen ja Jenny Väänänen ovat liittyneet v. 1927. Toimiko Pöljän lottien kyläosasto ennen vuotta 1929 jää vielä avoimeksi. Aktiiviset pöljäläiset ovat voineet toimia myös Siilinjärven yhdistyksessä aluksi.

Mitä Lotta Svärdin kyläosasto teki? Ensiksikin on hyvä muistaa, että järjestö oli varsin hierarkkinen ja lähes sotilaallisesti organisoitu. Kuopion piiri ohjeisti, Siilinjärven yhdistys välitti ja kyläostot koettivat toteututtaa tavoitteita. Lotat olivat selkeästi Suojuskuntaa avustava organisaatio.

Pöljällä järjestettiin suojeluskuntien harjoituksia, ampuma- ja hiihtokilpailuja, joiden muonituksesta lotat vastasivat.

Vuonna 1935 Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö oli Pekka Husso.

Lotilla oli velvollisuus kouluttautua maanpuolustuksessa tärkeinä pidettyihin taitoihin. Arkistossa on säilynyt Selma Niskasen Lääkintälotan oppikirja. Suurin osa oli käynyt muonituslotan kurssit. Sota-aikana lottia toimi puhelunvälittäjinä. Ainakin Toive Pietarinen, Mirja Pietikäinen ja Anja Savolainen oli koulutettu siihen. Lottien tehtävä oli myös kuunnella sota-aikana puheluja ja tarkkailla epäilyttävää viestiliikennettä.

Perinteinen toimintatapa oli ompeleminen ja neulominen, jota lähes kaikki tekivät. Yhdistyksen toimintaan kuului myös jäsenhankinta ja oman lehden, Lotta Svärdin levittäminen. Lotilla oli jatkuvasti valtakunnallisia keräyksiä, esimerkiksi kenttäsairaalan varustamiseen kerättiin rahaa Pöljälläkin. Yksi tapa varainhankintaan ja isänmaallisuuden asian edistämisessä oli iltamien järjestäminen.

Lotat järjestivät pikkujoulun 29.11. 1936. He maksoivat Pöljän maamiesseuran talon vuokraa 75 markkaa. Pekka Savolainen myi tilaisuuteen 124 lippua, joista saatiin tuloja 372 mk. Juhlaan ostettiin joulukortteja 100 kpl ja makeisia, suklaata ja savukkeita. Aatu Väänäseltä ostettiin 30 litraa maitoa, joten ilmeisesti tarjolla oli joulupuuro. Kahvilasta saatiin tuloja 477,75 mk. Kahvilan vastaavana toimi Aune Pitkänen. Soittajan kuittia ei tästä tilaisuudestä ole säilynyt, mutta muissa iltamissa soittivat ainakin Huugo Ihalainen, Tauno Vainikainen ja Janne Eskelinen. Halvimmalla soitti Huugo, hänelle maksettiin vain 10 mk. Muiden taksa oli 25 mk.

Jäsenluettelo on säilynyt vuosilta 1941-43.Silloin Pöljän lottien kyläosastoon kuului 33-35 jäsentä.  Sotaan oli valmistauduttu ja sota syttyi. Ensimmäinen kova työ oli evakoiden huoltaminen syksystä 1939 alkaen.

Pöljälle talvisota toi marraskuussa 1939 103 pakolaista, kuten sinikantisessa vihkosessa luki. Pakolaiset olivat kotoisin pääosin  Viipurista, Ilomantsista ja Pielisjärveltä, Kirjailija Kalle Väänänen perheineen oli myös tullut Viipurista Pöljälle sukulaisten luo sotaa pakoon vaimonsa Alman kanssa.

Pakolaisten puutteet. Sukkia, kenkiä, alusvaatteita.Vaikka
olisi parasta vaatetta päälle laitettu evakkoon lähtiessä,
 niin osalla se ei silti hääppöistä ollut.

Vanhin evakuoitu Pöljällä oli v. 1863 syntynyt Kaisa Laatikainen Ilomantsista, nuorimmat olivat alle vuoden ikäisiä. Väki jaettiin kylän isompiin taloihin: Vilholassa, Rietilässä, Harjulla, Pikolla, Likolahdella, Ollikkalassa, Pirttilahdella, Pulasteella, Särkiniemessä ja Lassilassa oli perheitä sijoitettuna. Lisäksi listalla on Kolmisopen Mylly. Lotat huolehtivat pakolaisten vastaanotosta ja vaatetuksesta. Monilla tulijoilla oli joko huonot vaatteet tai puuttui päällysvaatteita, kunnon kenkiä ja alusvaatteita.

Syksyllä 1941 Pöljällä toimi pieni sotavankileiri, jonka vankien muonitukseen lotat osallistuivat.
Sotavuosina maamiesseuran talolla majoittuivat myös autokolonnan miehet, jotka ajoivat armeijan huoltoajoja. Lotat ruokkivat heitä, samoin kuin talvisodan aikana rautatiesiltoja vartioivia suojeluskuntalaisia. Koko sodan ajan järjestettiin ompeluseuroja, joissa valmistettiin sotilaille lämmintä vaatetta.

Lottien toiminta loppui syksyllä 1944. Kuitenkin organisaatio säilyi, siitä yhtenä esimerkkinä Pöljän lottien arkistoon jäänyt asiakirja vuodelta 1946. Muistiinpanoissa luetellaan keille Punaisen ristin lahjatavarat on Pöljällä jaettu. Elsa Väänänen Pöljän koulun opettajana on varmasti ollut mukana jakamassa ja arvioimassa tuen tarvetta.

Lue myös: Aino Ollikainen (1921-2010), kolmen sodan lotta I
                  Aino Ollikainen (1921-2010), kolmen sodan lotta 2
                  Tytöstä naiseksi sota-aikana

Lähteet: Pöljän lottyhdistyksen asiakirjoja 1929-46. Savon Miekka 11/1939, Valkoinen kirja. Lotta Svärd yhdistyksen julkaisema 1928. Latva-Äijö, Lotta Svärdin synty, 2004. Valokuvat lassilan ja Puustellin arkistot.

Pöljän lottia ja  Pöljän pysäkin vahtimiehiä Solalla 1939-40. Mukana ainakin Tyyne Rautiainen. Miehistä tunnistettu Onni Holopainen, Atte Rautiainen, Pertti rautiainen ja Mauri Lahtikivi.

Vapaussodan muistomerkki

Minulla on ollut periaatteena tässä blogissa, että pysyttelen hyvin tiiviisti Pöljällä ja pöljäläisten ihmisten elämänpiirissä. Pääsääntöisesti tarinoiden lähdeainestokin on löytynyt tästä kotikylältä. Valokuvat, kirjeet, päiväkirjat ja yhdistysten arkistot sekä asiakirjat (kauppakirjat, torpankontrahdit, perinnönjako, todistukset jne.). Siilinjärven kirkonkylällä käydessäni huomiotani kiinnitti vapaussodan muistomerkki.

Nämä miehet ovat kuolleet ja haudattu vuosina 1918-1919. Siilinjärven kirkko, jonka kupeella vainajat lepäävät on kuitenkin rakennettu vasta 1922-23. Hautapaikka ei oikein voi olla alkuperäinen, sillä Siilinjärven vanha hautausmaa, Viinamäki on toisaalla. Tottakai olin usein muistomerkkia aieminkin katsellut, mutta heräsi kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Milloin ja kenen toimesta muistomerkki on pystytetty?

Siilinjärven kirkko 1920-luvulla.

Haudassa lepää neljä vapaussodassa ja kaksi sodan jälkeen Itä-Karjalan heimosotaretkillä kaatunutta vainajaa. He ovat syntyneet Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Maaningalla, yhden kotipaikka on Kurkijoki. Kaatuneiden sekalainen tausta herättää kummastusta,

Villiam Räisänen oli kansakoulunopettaja Kurkijoelta, Karjalasta. Hän oli valmistunut Kajaanin seminaarista 1914. Samana vuonna hän aloitti työt Kurkijoella Lapinlahden kansakoulun opettajana. Räisänen kaatui 27-vuotiaana joukkueen päällikkönä Muolaan Punnuksen taistelussa.

Heikki (Hilarius) Pietikäinen oli syntyisin Kuopiosta. Hän kohtalonsa oli joutua surullisenkuuluisalle
Hillosensalmen ja Paljanlahden retkelle, jossa hän kaatui. Taistelusta enemmän Aatu Väänäsen muistelossa. Aaro Miettinen oli lampuodin poika Kuopion maalaiskunnasta ja Otto Niiranen Maaningalta.

Maaningalle vapaussodan muistomerkki laitettiin syksyllä 1920. Silloin juhlassa erikseen mainittiin, että Niiranen on haudattu Siilinjärvelle. Nestori Miettinen ja Aapeli Ruotsalainen ovat kaatuneet heimoretkillä. Ruotsalaisesta löytyy maininta sotasurmatietokannasta. Sen mukaan on kaatunut Viteleen Tuuloksessa 6.6. eikä hautakiven 7.6.1919 pitäisi paikkaansa. Hän oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta. Nestor Miettinen jää arvoitukseksi. Hautausmaan arkistosta miesten hautaamisesta v. 1918 ja 1919 ei löytynyt merkintää.

Pöljäläinen Anna Ollikainen piti päiväkirjaa vuosina 1920-23. Heinäkuussa 1920 hän kertoo päiväkirjassaan, että "Siilinjärven sankaripatsaan paljastusjuhlassa kävimme Sylvi, Maria ja minä jalkaisin, äiti, Pete, Aada Lilja ja Kukkolan Aino olivat hevosella." Nyt olikin sitten helppo etsiä paikallisten sanomalehtien uutiset aiheesta. Savo ja Savon Sanomat kirjoittivatkin juhlasta. Juhlaa myös mainostettiin. Kesällä 1920 näitä muistopatsaita paljastettiin ainakin Kuopiossa, Siilinjärvellä, Muuruvedellä ja Maaningalla. Patsaan sijainnin arvoitus ratkesi helposti. Alunperin vapaussodan muistopatsas pystytettiin siis Viinamäen hautausmaalle eikä nykyiselle paikalleen.

Seppelten lasku vapausssodan muistomerkilla 1940-luvulla. Muistomerkki sijaitsi
 nykyisen hautausmaan keskusaukiolla. Kuva Nina Kotanen.

Juhlapäivän aamu aukeni sateisena ja koleana Siilinjärvellä, mutta iltapäivää kohti sää selkeni sen verran, että paha ilma ei lehtijuttujen mukaan juhlaa haitannut. Patsaan on hankkinut Siilinjärven suojeluskunta, joka on perustettu 1919. Juhlallisuudet alkoivat muistomerkin paljastustilaisuudella, jossa musiikista huolehtivat Pohjois-Savon rykmentin soittokunta ja  Siilinjärven sekakuoro. Soittokuntaa johti kapellimestari Ripatti ja sekakuoroa  opettaja Albanus Sonninen. Kun patsas paljastettiin, soi taustalla Savolaisten laulu.

Kuopion läänin maaherra Ignatius puhui ja lopuksi laulettiin Maamme. Tämän jälkeen maaherra keskusteli kaatuneiden omaisten kanssa. Juhla jatkui Seuralassa, Siilinjärven edistysseurojen talolla. Kuopion suojeluskuntapiirin päällikkö jääkärimajuri Paavo Talvela otti suojeluskunnan "paraadin" vastaan Seuralan kentällä.

Edistysseurojentalo, myöhemmin Suojeluskuntatalo ja Manttaalikunnan talo
Siilinjärvellä.

Samassa yhteydessä rouva Sonninen luovutti lottien valmistaman Siilinjärven suojeluskunnan lipun Talvelalle, joka sitten juhlallisesti antoi sen Siilinjärven suojeluskunnalle sanoen, että "lippu on sotajoukon sielu, sympooli. Lippu voi taistojen tuiskuissa ja lyijyn sateissa mustua, mutta sen kunnia ei saa mustua." Pohjois-Savon rykmentin pastori Kauppinen siunasi lipun tarkoitukseensa. Tilaisuudessa jaettiin myös vapaussotaan osaa ottaneille muistomitalit.

Siilinjärven suojeluskunnan lippu.

Illalla seurantalolla oli vielä juhla, jossa mm. maanviljelijä Janne Savolainen ja opettaja Sonninen puhuivat. Yleisömäärää ei muutoin ole uutisissa kerrottu, mutta Savo sanoi juhlilla olleen yleisöä erittäin paljon. Samana päivänä Muuruvedellä oli Savon mukaan  1500 juhlavierasta samantyyppisessä juhlassa. Kun juhla oli alkanut jo iltapäivällä klo 3, niin tanssimaan väki pääsi aikaisintaan klo 9 illalla.

Viinamäessä muistomerkki oli vuoteen 1946, jolloin vainajat ja muistomerkki siirrettiin seurakunnan aloitteesa kirkon viereen, Jos vapaussodan muistomerkki oli varsin vaatimaton ja sankaritkin kerätty naapuripitäjistä, niin talvi- ja jatkosodan muistolehtoon siunattiin sitten sitäkin useampi Siilinjärven mies.

Siilinjärven kirkko ja sankarihaudat. Kuva on otettu vapaussodan
muistomerkiltä kohti kirkkoa.

Lähteet: Savo, Savon Sanomat 1920, Anna Ollikaisen päiväkirja, Boström, Sankarien muisto, 1927. Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Koonneet Riitta ja Jukka Kasurinen, 1975. Viinamäen hautausmaan arkisto, Siilinjärven seurakuunan kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1924-34. Siilinjärven seurakunnan vaiheita, Inkeri Risssasen koonti seurakunnan arkistosta. Suomen sotasurmat- tietokanta, Lippupiirustukset, digitaalinen arkisto

Aatu Väänänen Hillosensalmen taistelussa ja Paljakanlahdella 2.-3.3.1918

Aatu ja Jenny Väänänen 1950-luvulla. 

Kotimaisten kielten keskuksessa on säilynyt jonkin verran Pöljällä 1960- ja 1970-luvulla tehtyjä haastatteluja. Haastattelijat kyselevät vanhuksilta entisajan työntekoon ja tapoihin liittyviä kysymyksiä. Pohjolanmäen isäntää Aatu Väänästä haastateltiin heinäkuussa 1961 kotonaan. Niin tallentui nauhalle myös Aatu Väänäsen kokemukset sisällissodassa jälkipolvien kuultavaksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin blogissa Aatu Väänäsen sota 1918. Tässä Aatu kertoo omin sanoin, miltä tuntui joutua ensimmäiseen taisteluun 2.-3.3. 1918 Mäntyharjulla ja Hillosensalmella. Aatu oli syntynyt vuonna 1897, maalaistalon poika, joka kolmesta Lassilan talon pojasta valikoitui sotaretkelle.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. 

Mäntyharjun kirkolta lähettiin ja siinä pantiin kaikki lumipuvut päälle ja päälliköt sanovat, että yhdeksän kilometriä on matkoo, kun hevosella lähettiin nimittäin, Se oli sellainen kiertoliike, joka tehtiin vihollisen selustaan. Yhdeksän kilometriä on matkoo, siihen asti suatte tupakoida, keskustella ja tehhä mitä tahhaa siinä reessä, mutta sitten kun lähetään ensmäisen pysähdyspaekan jälkeen, niin ei sua tulia tehhä eikä keskustella. Pittää olla hiljasuuvessa, kun mäntiin siinä yhksän kilometrin kohalla rintamalinjan toeselle puolelle vihollisen selustaan. aamunkoitteessa oltiin Hillosen pysäkillä, saarten takana ja siitä järjestettiin sitten se hyökkäys asemalle.

Hyökkäys onnistui ihan hyvin, kyllähän siinä kuatu joitain ja haavottu, mutta se mänj suurin piirtein suunnitelman mukasesti, mutta se myöhästy pikkusen, tulj selevä päevä kun avoimelta jiältä hyökättiin Hillosen asemalle. Että pikkasen myöhästy, ei siinä mittään ollu, vallattiin sitä rattaa muutamia kilometrejä ja oltiin päivä siellä. Mutta sitten tultiin sanomaan, tuli komento että pittää lähtee pyrkimään poes, että se yleisuunnitelma mikä olj sillosilla upseerilla ei ollu männä niinkuin ois pitänä männä. Kututtiin meijjät pois ja tulomatkallahan sitte se onnettomuus tapahtu siellä Paljakanlahella. Siellä mäntiin vihollisen sylliin. Olivat valamiusasemissa, kun ottivat meijät vastaan ja ajettiin kuin hautajaissaatto rekihevosilla vihollisen sylliin ja siinä tulj se suuri onnettomuus.

Koko porukka meni hajalle ja pienissä ryhmissä harhailivat Mäntyharjuun."

Mäntyharjun rintamalla oli maaliskuun alussa Mikkelin 1. komppania, päällikkönä Villiam Spåre, Kajaanin sissikomppania, Eljas Rihtniemi, Mäntyharjun komppania, J. Snellman sekä Kuopion 4. komppania, kapteeni L.W. Lundahl, ja 500 "Savon jääkäriä", päällikkönään ruotsalainen luutnantti G.Cronstedt. Kuopion alueen miehet palvelivat kahdessa viimeksi mainitussa joukko-osastossa. Aatu Väänänen kuului savon jääkäreihin, tässä se ei tarkoita suinkaan Saksassa koulutettuja jääkäreitä, vaan tavallisia Savon miehiä, jotka vapaaehtoisena läksivät vapaussotaan. Heidän sotilaskoulutuksensa oli hyvin vaatimatonta. Yksi viikko Kuopiossa teollisuuskoululla ja toinen viikko Mikkelissä.

Cronstedtin joukot lähtivät hevosilla illalla Mikkelistä kohti Hillosensalmea. Retkue oli laskeutunut Vuohijärven jäälle vähää ennen Paljakan kestikievaria. Noin klo 7 aamulla retkikunta oli Hillosensalmen kohdalla. Pääjoukko teki hyökkäyksen avointa jäätä pitkin asemalle. Puolustajat tekivät kovaa vastarintaa, mutta puolen päivän aikaan pysäkki joutui valkoisten haltuun. Valkoisia kaatui 10 ja 23 haavoittui. Kauaa ei voitosta ehditty iloita, kun tuli tieto punaisten panssarijunasta, joka lähestyi Hillosensalmea. Cronstedt antoi käskyn perääntyä ja liike muuttui hallitsemattomaksi paoksi.

Pakenevat joukot menivät hajalle, pakokauhua ja tappioita lisäsi valkoisten ammusreen räjähtäminen punaisten luodeista Paljakanlahden jäällä. Onnettomuudessa kaatui kymmeniä valkoisia. Retkikunnan johtajiltakin otti kaksi päivää löytää takaisin Mäntyharjulle. Suomen vapaussota vuonna 1918 -kirjassa Hillosensalmen retkeä pidettiin huonosti suunniteltuna. Mentiin liian pienellä joukolla liiaan syvälle vihollisen selustaan. Kun joukoilla ei ollut yhteyttä muiden joukkojen kanssa, oli kiertoliike tuomittu epäonnistumaan. Taistelu vaikutti kokemattomiin joukkoihin lamaannuttavasti.

Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Nilsisästä ja Lapinlahdelta kaatui näissä  Hillosensalmen ja Paljakan taisteluissa  yhdeksän valkoista sotilasta. Yleisestä sekasorrosta kertoo, että osa kaatui vahingonlaukauksiin ja kaatuneita jäi punaisten käsiin. Mäntyharjulla rintama asettui asemasotavaiheeseen.


Lähteet. Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, 1923, Aatu Väänäsen haastattelu 10.7 1961, Kotus.
Suomen sotasurmat 1918 , Boström, Sankarien muisto. Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämänkertoja. Helsinki 1927.

Tropiikki Kuopiossa

Löysin Lassilan talon kirjastosta Luonnon Ystävä -lehden. Lehti ilmestyi Kuopiossa, toimittajina K.M.Levander, A. Westerlund ja K.E. Stenroos. Luonnon Ystävä oli yleistajuinen luonnontieteellinen aikakausilehti, joka oli alkanut ilmestyä vuonna 1897.

Maaliskuun numerossa vuodelta 1898 A. Westerlund kertoi lukijoille kiertävistä eläinnäyttelyistä, joita Kuopiossakin oli käynyt. Viimeisin tällainen näyttely oli ollut Kuopiossa joulukuun lopussa 1897.

"Tropiikki Kuopiossa. Kuka olisi parikymmentä vuotta sitten uskonut, että Savon sydämessäkin vielä saa nähdä kuuman ilmanalan eläimistöä ihka elävänä? Vaan nyt se ihme ontapahtunut: leijonia, puumia, zeebuja, vyötiäisiä, (Dasypus), piikkisikoja, apinoita ja elehvantteja; pelikaaneja, papukaijoja, (Aara, kakadu, psittacus, vihreä- ja pikkupapuk. y.m.), riikinkukkoja ja helmikanoja; krokotiileja, boa- ja pythonkäärmeitä, ottamattakaan lukuun kylmemmän puolen asukkaita, sellaisia kuin karhuja, jääkarhuja, kettuja, susia, ahmoja, mäyriä y.m. - kaikkia olemme saaneet täällä elävinä ihmetellä. Ne nyt eivät tosin kaikki ole ihan tropiikista asti, mutta sieltäpäin kumminkin.

Ei ole vähäinen merkitys oikeastaan tuollaisilla eläinnäyttelyillä tällaisilla paikkakunnilla, jos eläimet edes vähänkään inhimillisen kohtelun osakseen saavat, sillä jo lukuisille koulullekin ne tuovat elävämpää käsitystä vastaavista eläimistä, kuin huonot uvat. Ja että kansakin sellaisia mielellään käy katsomassa, osoittaa kyllin sen lukuisuus noissa näyttelyissä. Kun vaan ilmoitukset niistä olisivat aina oikeita ja kansan kohtelu vähän parempi! Niinpä sai esim. muutamassa noissa näyttelyissä kuulla "päätirehtöörin" - tietysti huvikseen - leijonaa kameeliksi! Ja paikkakunnan lehdissä ilmoitettiin silloin pulskasti: "ensikerran Suomessa näytetään pari metsäihmisiä (orangutang)". Kun pyysin nähdä niitä, vietiin minut suljetun puulaatikon eteen, näyttäjä raapaisi tikulla tulta ja nosti hiukan luukkua. Hämmästyin vähän ja sanoin, etteivät ne orankia olleet. "Ei ne olekaan kun simpassia", kuului vastaus. Päivällä sain toisen näyttäjän vähän enemmän aukaisemaan luukkua ja aivan oikein - siellä istui vihertävä kruunuapina ja manttelipaviaani. -

Hauska on kuulla kansan mietteitä sellaisessa näyttelyssä. Kun koko publiikki innoissaan katsoi elehvanttien, "Jennyn" (2500 kg) ja "Topsyn" (1500 kg) konstia ja pyöräilemistä, kiljui Aara vierellä täydestä kurkusta "kriuuu" se häiritsi muuatta katsojaa ja hän varoitti jo, että "ooppas iäneti", vaan kun ei apua, huomautti hän meille, että "tuo mitä inkuu" ja kolmannella kerralla jo sanoi äkäisesti papukaijalle: "tahotko kalikalla ohtaas?" Tyytymätöntä murinaa kuului, kun käärmekuningatar "miss Zenopia" vaan ruotsiksi selitteli elukoistaan, mutta kun neljättä metriä pitkä Boa tuotiin esille, huusi jo yksi tyytymättömistä ihastuneena: "ompa siinä aika liero!"

Vaan surullisen säälin, jopa polttavan inhimilliseen mieleen ne sittenkin usein jättävät. Viimeksi käyneellä Philadelfia-näyttelyllä oli tosin kamiinat ja lämpöjohdot teltassaan, nimet häkkien laidassa ja eläimet, lukuunottamatta vanhaa, jalkansa palelluttanutta urosleijonaa, olivat kohtalaisen tyydyttävässä kunnossa, - vaan edes sinnepäinkään ei ole ollut usein esiintyneellä seurueella. Ei lämpöjohtoa minkäänmoista, palava lamppu vaaan apinahäkin edessä, missä pari apinaa kerrallaan sopi lämmittelemään toisen tunkeillessa takana vuorolleen. Kerrankin siinä vanha emomarakatti surullisin ja hellin katsein kannatti pientä, kituvaa poikasta käsillään, painaen sen aivan katriaan kiini, lampun eteen. Pyrstötön riikinkukko ja poikkihäntäinen opposum, jaguaari y.m. jättivät inhottavan todistuksen "hoidosta". Samoin näytti useissa eläimissä olevan suurimmassa määrässä mitä ilkeintä syyhyä. Ja näitä eläimiä pidettiin osa pirttihuoneissa, jossa sitäpaitsi asui suuri joukko ihmisiä! Koko pirtin asukkaatkin saivat pahaa syyhyä, ja siten antoi se asujaimisto työtä samalla kertaa kaupunginlääkärille, eläinlääkärille ja terveyslautakunnan esimiehelle! - Leopardi, jolla oli usein vetokohtauksia ja joka oli purrut pois jo mekein yhden käpälänsä nilkkaan saakka, sai kuukausia odottaa luonnollisen kuolemansa vapautusta. - Ja nämä pidettiin siten näytteillä purevassa talvipakkasessa! Sen lisäksi saavat suurimman osan vuottansa useatkin viettää navetassa umpinaisissa laatikoissa, vieläpä kuten muudan susi viime talvena, niin pienessä, että tuskin ympäri kääntymään siinä sopi.

Ihmisen säälin ja eläinsuojeluksen toiminnan täytyisi ulottuatännekin saakka. Ennemmin kaikki kiertävät näyttelyt pois, kuin moista nähdä muutamissakaan! A.W:d."

Lähteet: Luonnon Ystävä. Yleistajuinen luonnontieteellinen aikakausilehti. 3/1898. Kuopio.
Uusi Savo 28.12.1898.

Torppari Taavetti Kuosmasen murha

Hökönen oli "Jumalan selän taakse jäänyt kinkerikunta Maaningan pitäjässä. Pohjoisessa se ulottui Lapinlahden pitäjään, itäisenä rajana on maan- ja rautatien halkoma Pöljän kylä. Lännessä viimein itse emä-maaninkalaisten metsämaita. Muuta tietä ei kesäisin ole kuin jalkapolkuja. Eipä suotta saloille sanonut menevänsä, joka asialle sinne joutui." Oheinen kuvaus on opettajatar Hillervo Väänäsen kasvatusopin laudaturtyöstä. Hän kirjoitti kylästä kymmenen vuoden kokemuksella. 

Hökönen oli soista ja syrjäistä seutua, jossa hyvät maanviljemaat olivat vähissä. Väki oli köyhää, puhuupa Hillervo suorastaan nälästä. Lehmät olivat keväällä ummessa eikä maitoa ollut antaa lapsille. Leipä oli ankaran työn takana. Kylässä oli paljon Hamulan ja Pöljän kylän ökyisäntien torppia. Asunnot olivat ahtaita, pimeitä ja kosteita. Keuhkotautia esiintyi runsaasti, russakat vilistivät seinillä ja täit kiipeilivät vaatteissa ja hiuksissa. Loiset, työväki, mäkitupalaiset, torpparit ja isännät ahersivat kovissa oloissa. Sosiaalinen nousu oli kovan työn takana ja toisaalta velkaantuminen ja oman tilan menettäminen hyvinkin tavallista. 

Hillervo Väänänen kuvasi kylän elämän ristiriitoja, juoruilua ja epäsopua ja toisaalta yhteisiä talkooponnistuksia kovimpien työkiireiden aikaan. Elettiin tiiviisti ja oltiin riippuvaisia toisista. Joskus epäsopu johti traagisiin seurauksiin. Näin kävi Hökösellä kesäkuun 4. vuonna 1916. Kylällä tehtiin murha.

Selvittämättömäksi jäänyt rikos on elänyt kyläläisten tarinoissa sata vuotta. 

Taavetti ja Hilda Kuosmasen torppa. Taustalla Hökösen järvi. Kyläläläisten ja Kuosmasen välillä oli riitaa aidoista. Vanha polku kulki torpan pihan poikki. Uusi torppari kielsi kulun.

Torppari Taavetti Kuosmanen oli lähtenyt sunnuntaiaamuna kuudelta noin kilometrin päässä olevalle suolle, josta hän kuivatti peltoa. Kun häntä ei alkanut kuulua kotiin iltapäivällä, niin miestä lähdettiin etsimään. Kuosmanen löydettiin kahden aikaan iltapäivällä. Aluksi hänen luultiin kuolleen luonnollisesti, mutta vaatteita riisuttaessa hänessä huomattiin ampumahaava. Kuosmasta oli ammuttu selkään. Aluksi puhuttiin luodokosta, mutta sittemmin myös mahdollisesta pistoolin laukauksesta.

Taavetti ja Hilda Kuosmanen näkyvät ensimmäisen kerran Hökösen henkikirjoissa 1910 Julkulan tilan torpparina. Isäntä oli Abner Snellman. He olivat tulleet Hököselle Pöljältä, Laurilan talosta, joka on nykyisin Pohjolanmäki. Kuosmanen oli ollut tilalla "hyyryläisenä", sillä varsinainen isäntä Paavo Niskanen oli mielisairas. En malta olla liittämättä tähän sattumalta silmiini osunutta ilmoitusta.

Otava 21.9.1905

Vuonna 1916 Taavetti Kuosmanen oli lampuoti Taavetti Pitkäsen torppari. Tilanomistaja oli Juho Snellman. Torppa ja lampuotitila sijaitsivat Hökösenjärven rannalla ja niillä oli näköyhteys toisiinsa. Pitkäsen tila tunnettiin myöhemmin Pitkälänä, jossa Hökösen kansakoulua pidettiin vuosikausia.

Vainaja kannettiin surmapaikalta kotiin ja Maaningan nimismies alkoi seuraavana päivänä tutkia tapausta. Hänellä oli apunaan kaksi etsivää konstaapelia Kuopiosta ja poliisikoira. Kyläläisiä alettiin kuulustella.  

Kuopion sanomalehdet kertoivat surmatyöstä 7.6. alkaen. 

Kuosmasta kuvattiin kerrassaan mallikelpoiseksi torppariksi.

"Näin katalan murhan uhriksi joutunut oli yksi uutterimpia maanviljelijöitä ollen esimerkkinä paikkakunnallaan. vainaja laittoi torppansa kaikin puolin mallikelpoiseen kuntoon käyttäen siinä omaa kokemustaan sekä ammattimiesten apua. Ollessaan mukana m.m. viimeisillä Kuopion Maanviljelysseuran alueella toimeenpannulla suopäivillä sai hän sieltä uutta innostusta. Viime viikolla hän lähetti suonäytteitä suoviljelysyhdistyksen laboratorioon tutkittavaksi viimeisestä ylösotettavasta suostaan. Mutta myöhään tieto tutkimustuloksista saapuu, sillä uuraan työmiehen  sunnuntaiaamuna mennessä rakasta suotaan katsomaan, hiipi siellä vaaniva murhaaja ja kaatoi korven raatajan työmaansa äärelle. (SS 7.6.1916)

Taavetti Kuosmasen murha oli katala ja julma teko. Hänellä oli suuri perhe, kuusi alaikäistä lasta. Puoliso Hilda oli raskaana. Taavetin  kuolema oli valtava isku, sillä miten Hilda voisi elättää katraansa? Perhettä uhkasi mieron tie.

Leskiäiti Hilda Maria Kuosmanen seitsemän lapsensa kanssa vuonna 1917. Lapset vasemmalta Hilja, Heikki, Hilma, Helmi, Hanna (takana) sekä Hannes. Kuva on kirjasta Lotta Kuosmasen sota. 

Murhan selvittely eteni. Kuosmasen ja Hökösen kylän asukkaiden välillä oli ollut riitaa. Viimeisin riita oli koskenut kalavesiä. Alettiin puhua kostomurhasta.

Opettajatar Hillervo Väänänen tuli Hökösen kansakoululle opettajaksi vuonna 1922. Hän kirjoitti tapauksesta vuonna 1932:

"Hökönen on tullut kuuluksi Kuosmas-jutun takia. Mainittu Kuosmanen paikkakuntalaisten kertoman mukaan on ollut aivan mahdoton mies joka suhteessa. Missään asiassa ei ole sopinut kotisten eikä kyläläisten kanssa. Suututtuaan saattoi piestä akkansa ja kaikki elukkansa. Naapurien suhde oli joskus sietämätön. Pöljälle menevän tienkin aitasi korpien kautta kierrettäväksi, vaikka kuun päivän oli pihan poikki kulkenut. Siksipä hänet eräänä sunnuntaina tavattiin niityltä kuulan lävistämänä. Vuosikausia kestänyt oikeudenkäynti ei saanut selville syyllistä. Moni syytön oli silloin epäilyksen alaisena."

Väänänen kirjoitti kuulopuheiden perusteella. Hän ei kuullut koskaan Kuosmasten versiota taphtumista.  Hilma Kuosmanen (Aitovieri) kirjoitti lapsuudestaan ja isästään toisenlaisen tarinan. Isän ahkeruus, ammattitaito ja uskonnollisuus nousivat siinä esille. Isä halusi luoda lapsilleen paremman tulevaisuuden. Suon raivauskin kertoi tavoitteista ja sitkeydestä. Oliko Hökösen kyläläisille tärkeää kuvata Kuosmanen mahdollisimman ikävässä valossa, jotta rikoksen voisi jotenkin perustella?

Murhaan löytyi vahva epäilty. Kuosmasen työmies, nilsiäläinen Nestori Leivo pidätettiin. Väitettiin, että Leinolla olisi ollut luodikko, jolla murha on tehty. Erityisesti ihmeteltiin, että Leino oli ollut kantamassa vainajaa pellolta ja kauhistellut tuolloin tekoa. Maaningan syyskäräjillä 31.8. Leinon lisäksi Pekka Savolainen Hököseltä oli vastaamassa syytöksiin. Molemmat miehet päästettiin kuitenkin vapaaksi ja juttu siirrettiin syyskäräjille.

Tästä alkoi vuosikausien käräjöinti ja kuulustelut. Ketään ei kuitenkaan koskaan tuomittu murhasta. 

Kuosmaset sinnittelivät Hökösellä neljä vuotta Taavetin kuoleman jälkeen. Voi vain kuvitella minkälaista oli elää kylässä, kun murhaajaa ei saatu selville. Perhe muutti 1920 Kuopioon. Hilda elätti lapsiaan mm. kutomalla kankaita. Lapsista ainakin Hilma asui välillä kasvattilapsena muualla kuin kotona.

Tarina jatkuu, kun lähteitä löytyy lisää.

Lähteet: Aitovieri-Hirvonen, Lotta Kuosmasen sota, Savon Sanomat 1916, Savotar 1916, Savo 1916, Sanantuoja 1916, Hillervo Väänänen, Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta. Kirjallinen tutkielma kasvatusopin laudaturia varten. Helsingin yliopisto, 1932. Kuopion läänin henkikirjat

Pöljän seudun kartta. Koulupiirijakoanomus 1922. Maaningan kunnan arkisto.

Suuri adressi Pöljällä 1899

Keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ns. helmikuun manifestin. Julistuksessa hän ilmoitti, että yleisvaltakunnallisissa asioissa keisarin ei tarvitse kuulla Suomen valtioelimiä, vaan lait voidaan panna toimeen pelkällä keisarin ilmoituksella. Suomalaiset katsoivat tämän loukkaavan Suomen perustuslakeja. Alkoi sortokausina tunnettu Suomen historian vaihe.

Yhdeksi vastarinnan muodoksi keksittiin kansalaisadressin kerääminen ja sen luovuttaminen henkilökohtaisesti keisarille. Helsingissä perustettiin adressikomitea ja viikon aikana eri puolille Suomea oli perustettu samanlaisia komiteoita organisoimaan nimien keräämistä. Kuopiossakin oli toimintaa jo 18.2: "Viime lauantai-iltana klo 8 kokoontui kaupungintalon edustalle tuhansiin nouseva joukko kaupunkilaisia kaikista piireistä kuulemaan tarkempia tietoja kaupungissa liikkuvista hämäristä huhuista. Läsnäolijoille ilmoitettiin lyhyesti, että oli odotettavissa tärkeä perustuslakiamme koskeva keisarillinen julistus, jonka sisältö muutamalla sanoilla tulkittiin ja samalla lausuttiin se vakuutus, että Suomen kansa, joka ennenkin kaikissa vaikeissa vaiheissa on pysynyt uskollisena, ottaa tämänkin sanoman vakavasti vastaan, luottaen kaikkien kansojen Korkeimman kaitselmukseen." (Uusi Savo 24.2.1899)

Adressin keräämisestä kantoivat suurimman vastuun ylioppilaat. Maa jaettiin suurin piirtein Helsingin yliopiston osakuntien mukaan. Savo-Karjalan alueen keräyksen organisoi Theodor Homén. Koko maassa järjestettiin kirkolliskokouksia jumalanpalveluksen yhteydessä maaliskuun 5. päivänä. Niissä Suuri adressi luettiin ja paikallaolijat allekirjoittivat halutessaan sen.  Maaningalle keruupaperit toi maisteri Hugo Castren. Varsinainen nimien keruu jäi kansanopiston johtaja Johan Mikanderin järjestettäväksi. Mikander johti Pohjois-Savon kansanopistoa, joka toimi Halolassa muutaman vuoden. 

Hugo Castren (1873-1921)

"Allekirjoittaneet Suomen kansalaiset kaikista yhteiskuntaluokita anovat alamaisesti, että teidän keisarillinen majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt valtaistuimen eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka uhkaa isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupeaa horjumaan." 

Näin juhlallisesti kansalaiset puhuttelivat keisariaan. On sanottu, että suuri adressi edisti ja ennakoi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tuloa Suomeen. Kaikki Suomen kansalaiset sukupuoleen tai säätyyn katsomatta saivat ilmaista tässä mielipiteensä. Alaikäraja oli 16 vuotta. Sopuisasti samalle viivalle asettuivat Maaningan harvat säätyläiset, rengit, palvelijat, maanviljelijät, torpparit, miehet, naiset.

Maaningalla allekirjoittajia oli kaiken kaikkiaan 512. Osallistumisprosentti oli 8,5%. Se myötäili Pohjois-Savon kuntien lukuja. Jostakin syystä täällä keräys ei onnistunut kovin hyvin.

Wille Pietarinen kirjoitti veljelleen Kustille huhtikuussa 1899: "Anni kysyy onko kirjoitettu nimemme keisarille menevään adressiin. Ei ole kirjoitettu. Minä olin töissä muualla ja sillä aikana oli kirkkokokouksessa kirjoitettu nimet. Sitten kun saimme asiasta tiedon oli Mikander jo lähtenyt viemään adressin. Ikävältähän ne tuntuu maan asiat. Halvempi kansa on sitä mieltä, että tulkoon vaan Venäjän laki." 

Huhuja yleisestä maanjaosta ja henkiveron poistosta liikkui Savossakin. Tilaton väki kuunteli korvat höröllä tällaista puhetta. 

Kiireessä ja salaa toimeenpantu adressihanke oli silti menestys. Parissa viikossa 520 000 kansalaista muistutti keisaria perustuslakien merkityksestä. Ohessa sivut, joilta tunnistin pöljäläisiä. 

Pöljältä tunnistettavia nimiä on ainakin Johan Wäänänen, Jussi Ollikainen, Adam Toivanen, K.F. Nyberg. Kolme ensimmäistä maanviljelijöitä ja Nyberg vuokraajana valtion virkatalossa Puustellissa. Kauppias Pekka Väänänen ja Pöljän koulun opettajatar Fanni Blomqvist löytyvät dokumentista. Aappolan Savolaisia on ilmeisesti Adam Savolainen. Miina Wäänänen on Lassilan talon emäntä. Johannes ja Alma Halonen, Adam Lappeteläinen, Adam Karhunen ja Antti Pellikka lienevät myös pöljäläisiä. 

Opettajatar Fanni Blomqvist

Jussi Ollikainen vasemmalla.

Jokaisesta Suomen pitäjästä valittiin yksi mies viemään adressia Pietariin. Maaningan edustaja Johan Mikander kuitenkin sairastui, eikä matkustanut Pietariin. Hänen tilalleen valittiin Juhana Laine Kiteeltä.

Nikolai II ei ottanut valtuuskuntaa vastaan. Lähetystö palasi Helsinkiin 19.3. Uusi Savo uutisoi asian seuraavana päivänä:

Vaikka osallistuminen Suureen adressiin 1899 jäi varsin vaatimattomaksi Pöljällä, eduskuntavaaleissa 1907 pöljäläiset antoivat äänensä perustuslaillisella kannalla olleille puolueille. Nuorsuomalainen puolue sai 217 ääntä, SDP 148, vanhasuomalaiset 4 ja maalaisliitto 6 ääntä. 


Lähteet: Suuri adressi, Wirilander, Savon historia IV, Tommila, Suuri adressi, Uusi Savo 1899,  Kunnian mies ja Hanna-neiti, Savon Työmies 26.03.1907.

Morsiuskurssit Pöljällä 1945

Ja vielä yksi tärkeä asia. Miksi kodin pitää olla pahan tuulen kiertopaikka? Äidin vastuulla on kodin henki! Hänen on itsestään karsittava kaikki itsekkyys. Kaikki muille, itselle ei mitään! Samaan henkeen on luotsattava myös muut. Silloin pyhätuulet puhaltavat arkena eikä tarvitse silmät maahanluotuna seista sen tuomarin edessä, joka kaikki meissä näkee. Näin puhui Pöljän maamiesseuran talolla opettajtar Hillervo Taskinen helmikuussa 1945. Hän oli yksi luennoitsija Morsiuskursseilla.

Morsiuskursseja järjestettiin eri puolilla maata. Taustaorganisaationa oli joko Marttaliitto tai Maatalousnaiset. Siilinjärvellä kurssin järjesti Pöljän Maatalousnaiset. Maatalousnaisten yhdistys oli perustettu 1932. Yhdistys toimi Pöljän Maamiesseuran rinnalla järjestäen koulutusta ja erilaisia sivistysrientoja kylän naisille. Pöljällä toimi myös Marttayhdistys vuodesta 1918. Morsiuskurssista on jäänyt vähän dokumentteja, vaikka se oli suurtapaus Pöljän kylällä ja lähiseudullakin. Maatalousnaisten toimintakertomuksessa todetaan, että oli järjestetty morsiuskurssit 12.-24.2. Osallistujia oli peräti 46.

Pöljän Marttayhdistyksen toimintakertomuksessa v.1945 Siviä Tolonen kommentoi kurssia: En malta olla mainitsematta kylässämme pidetyistä morsiuskursseista jotka eivät kylläkään olleet Marttojen järjestämät, mutta paljon olivat Martat näissä mukana. Kurssit olivat kylässämme kuin keidas kuivassa erämaassa. Melkein kuin mustankipeinä tuumailimme me vanhempi väki, ettei meitä aikanaan voitu näin valistaa kodin perustamisessa.

Pöljän Morsiuskurssit, päättäjäisjuhlat 25.2.1945. Aune Kotiaho, Eveliina Itäkallio, Esteri Oikia, Martta Ahonen, Hanna Alikoski, Siviä Tolonen, Helga Vepsäläinen, Mirjam Kinnunen, Annikki Antikainen, Toini Halonen, Tellervo Halonen, Tyyne Ruuskanen, Senja Miettinen, Inga Tuovinen, Aino Mattila, Sirkka Rahikka, Anna-Liisa Pietarinen, Kirsti-Liisa Kauppinen, Anni Rautiainen, Helvi Airaksinen, Helvi Roivainen, Martta Julkunen, Kerttu Rytkönen, Aino Hartikainen, Kaisu Rautiainen, Salme Hujanen, Aili Ruotsalainen, Aune Eskelinen, Hulda Rissanen, Inkeri Jääskeläinen, Katri Niskanen, Aino Ollikainen. Kaikkia henkilöitä kuvassa ei ole tunnistettu.

Mitä morsiuskursseilla opiskeltiin? Ohjelma ei ole säilynyt, mutta jotakin tiedetään. Kätilö Martta Ahonen (Pöyry) opetti lastenhoitoa. Ehkäisystä ei vielä tuolloin puhuttu mitään. Seurakunnan puolesta paikalla olivat Hanna Alikoski ja diakonissa. Ehkäpä heidän tehtävänsä oli varoittaa naisia esiavioillisista suhteista. Ainakin Irma Roivainen muistaa, että isättömistä lapsista kovasti varoiteltiin. Leena Nissinen (Tatu Nissisen tytär) opasti kodin sisustamista. Muuruveden Maatalouskoulun johtajatar Aune Kotiaho selosti kodinhoidon perusteita. Laitettiin mm. läskisoossia ja opeteltiin petaamaan sängyt kunnolla. Kerhoneuvoja Esteri Oikia antoi neuvoja kotipuutarhan hoidosta.

Yksi luento on säilynyt kokonaan. Hökösen koulun opettajatar Hillervo Taskisen luennon aiheena oli Ansioäiti vai kotiäiti?

Hillervo Taskinen näki naisten tehtävän perheessä ja yhteiskunnassa hyvin tärkeänä. Naiset vastasivat kodin "hengestä", joka piti siis perhettä ja lopulta kansakuntaakin pystyssä. Hän viittasi puheessaan juuri koettuun sotaan, jossa naisten työpanos kotirintamalla oli ollut korvaamaton. Tätä samaa vastuuntuntoista työeetosta Hillervo edelleen puheessaan painotti.

Mutta tekevä perheen äiti ei käytä yhtään kodin askareista liikenevää tuokiota laiskottelemiseen tai naapurin penkkien painamiseen, vaan keksii jotain ansiotyötä omien täytöksi, josta on sekä huvia että hyötyä. Ja niin hänkin kantaa kortensa yhteiseen kekoon, jos kotiaskareet aliarvioitaisiinkin.

Niinpä näistä hommista kasaantuu sitten niin täysi päivä ettei huokaisemaan jouda, kuten moni perheenäti tietää. - Niin ei saisi olla! Työ on järjestettävä, että jää aikaa huokaista, hetki levätä ajatellen ja suunnitellen joko omia töitään tai yhteiskunnallisia ongelmia. Sen vuoksi on joudettava lukemaankin, että pysyy aikansa tasalla, ettei sanomalehtien tarvitse tulevina aikoina huutaa, että Suomen nainen on kansalaisvelvollisuuksistaan piittaamaton.

Kurssien ohjelma saattaa hymyilyttää, mutta neuvonnalla oli suuri merkitys kansanterveyden kohenemisessa. Lapset saivat esimerkiksi usein keuhkotaudin vanhemmiltaan, kun hygieniasta ei osattu pitää huolta. Suurin osa Pöljän Morsiuskursseille osallistuneista nuorista naisista meni naimisiin parin vuoden sisällä. He synnyttivät Suomen suuret ikäluokat. Vuosina 1945-1949 syntyi 520 000 uutta kansalaista.

Morsiuskurssin osallistujat kuvattuna seurantalon sisällä. Kurssi päättyi yhteiseen juhlaan. Sinne valmisteltiin erilaista ohjelmaa. Kansallispuvut viittaavat tanhuesitykseen.

Lähteet: Pöljän Maa- ja Kotitalousyhdistyksen arkisto, Pöljän Marttayhdistyksen arkisto (Siilinjärven kotiseutuarkisto), Irma Roivaisen ja Tellervo Juvosen haastattelut. Valokuvat Irma Roivainen. Martta Pöyry: Ajan ja arjen patinaa. Mikkeli, 2005.Marttaperinne Hillervo Taskisen puhe 18.2.1945 konaisuudessaan Puhe morsiuskursseilla