Voivarkaita Nilsiän Kinahminlahdella - tilaisuus tekee varkaan?

Talvimaisema Savosta auringonlaskun aikaan. Ferdinad von
Wright, 1848. Kansallisgalleria.

Nilsiän Niinimäen talolliset Juho Heikinpoika Savolainen, hänen poikansa Heikki Savolainen ja Juho Urponpoika Savolainen olivat vieneet 51 leiviskää eli noin 430 kiloa voita kahdesa tynnyrissä ja pienemmässä voiastiassa Kinahminlahden rantaan odottamaan voikauppiaan tuloa. Kuinka ollakaan yöllä 16.9. 1811 tynnyrit olivat joutuneet varkaiden kynsiin. Menetys oli musertava, sillä tuossa saattoi olla talojen koko kesän myyntiin tehty voi.

Ville-Pekka Kääriäisen mukaan Ylä-Savossa voin merkitys viljelijöiden tuloissa on suuri jo 1600-luvulta alkaen. Kuopion alueella kaskeaminen oli vielä voimissaan 1800-luvun vaihteessa. Kaskiahot olivat hyvä rehun lähde, jolloin karjataloudelle oli paremmat edellytykset kuin pelkän pellon varassa karjaa hoitaneilla alueilla. Arvo Soinisen mukaan yksi lehmä tuotti 1700-luvulla 1-2 leiviskää voita vuodessa. Tuotanto lienee ollut aika sama 1800-luvun alussa.

Talonpoikaisvoin kuljetusastioita. Kuvaaja Gösta Grotenfelt
1900-1909. Museovirasto

1800-luvun alussa varkauden alkuselvittely jäi pitkälti rikoksen uhrien asiaksi. Nilsiän nimismiehen oli mahdoton tutkia laajan pitäjän asioita omin voimin. Niinimäen miehet levittivät sanaa varkaudesta ja etsivät tynnyreitä voimiensa mukaan. Asia alkoi kuitenkin selvitä vasta marraskuun alkupuolella sattuman kautta.

Juho Heikinpoika Savolainen oli palkannut itsellismies Pekka Leskisen Pieksänsalon metsiin lähelle Kinahminlahtea valmistelemaan seuraavan vuoden kaskea.  Maanantaipäivänä 1.11.1811 Leskinen löysi metsästä voitynnyrin, josta otettu puolitoista leiviskää voita (noin 13 kg). Ei ollut epäilystäkään, että tässä oli yksi Savolaisten kadonneiista tynnyreistä!

Leskinen meni läheiselle Pieksänkosken myllylle kertomaan löydöstään. Sieltä mylläri Taavetti Hoffren ja Olli Väänänen olivat vieneet tynnyrin Niinimäkeen Juho Heikinpoika Savolaisen kotiin. Hän tunnisti sen olevan Juho Urponpoika Savolaisen omaisuutta. Koska kaikki oli tuolloin käsityötä, ihmiset tunnistivat käyttöesineensä helposti.

Miehet jatkoivat voitynnyreiden etsimistä samalta alueelta. Mukana olivat Juho Heikinpoika Savolainen, Pekka Leskinen ja Matti Kokkarinen. Lopulta he löysivät hevosen ja miehen jälkiä seuraten maastosta kohdan, josta selvästikin oli kaivettu tynnyrinmuotoinen esine pois. Etsintää helpotti kovasti se, että lunta oli maassa. Tämä paikka oli lähellä Juho Pietikäisen kaskimaata.

Miehet olivat seuranneet reen ja hevosen jälkiä Pieksänjärven rantaan, Hanhisalmeen ja Kaaraslahteen Olli Ollinpoika Ruuskasen (s. 1759) talon luokse. Yö oli jo laskeutumassa, kun Savolainen seurueineen pyrki Ruuskasen tupaan ja taloon tekemään tarkastusta. Ruuskanen heitti miehet huutaen pihalle, jolloin he katsoivat parhaimmaksi vetäytyä yöpuulle Heikki Ruuskasen taloon Vaivionniemeen.

Savutupa-asumus Nilsiän Pölkkypurolta. 
Karl Granit 1890-93. Museovirasto.

Tällainen omaehtoinen tutkinta oli laillista, joskus etsijät saattoivat ottaa epäillyltä tavaraa ikään kuin pantiksi, että tämä varmasti tulisi käräjille vastaamaan syytöksiin.

Seuraavana päivänä etsijät löysivät Ruuskasen talon lähelä sijaitsevalta luodolta voitynnyrin. Savolainen otti sen itselleen, tynnyristä oli otettu noin kaksi leiviskää (17 kg) voita. He tutkivat Ruuskasen pihalla olleen työreen, jonka he totesivat tekevän samanlaiset jäljet kuin luodolle menevät jäljet olivat. Reetkin olivat käsityötä, niiden jäljistä saattoi hyvinkin tunnistaa kulkijan.

Tutkimuksen aikana Niinimäen Savolaiset saivat jäljistä ja todistajilta mielestään riittävän varmuuden siitä, että varkauden olivat tehneet Olli Ollinpoika Ruuskanen, hänen poikansa Aatu ja Aapeli sekä Juho Pietikäinen. Asiaa tutkittiin Kuopion tuomiokunnan käräjillä huhtikuussa 1812.

Hoffren kertoi oikeudessa, että Olli Ollinpoika Ruuskanen Kaaraslahdesta oli käynyt 14.11. myllyllä tuomassa jyviä jauhettavaksi. Hän oli myös todistajan nähden poikennut metsään samassa paikassa kuin piilotetun ja poiskuljetetun tynnyrin jäljet löytyivät. Hoffren oli nähnyt Ruuskasen poistuvan paikalta, mutta ei voinut sanoa, oliko reessä tynnyriä. Ruuskanen kertoi oikeudessa käyneensä hakemassa halkoja ja muuta puutavaraa.

Talvitie, Hugo Simberg 1889.
Kansallisgalleria

Taavetti Hiltunen oli ollut yötä Olli Ruuskasen talossa 14.11. Talonväki heräsi koiran haukuntaan, jolloin Taavetti oli mennyt ulos ja nähnyt Olli Ruuskasen tulevan pihaan peltojen yli luodolta päin. Ruuskanen oli sanonut menneensä katsomaan, josko ulkona liikkuu varkaita, kun koira on niin levoton.

Todistajien puheideiden Ruuskasen rikoskumppani olisi ollut torppari Aapo Sutinen (entiseltä sotilasnimeltään Stähl) puolisonsa Maria Ruuskasen kanssa. Beata Heikkinen oli asunut kolme viikkoa Sutisen torpalla syksyllä voivarkauden jälkeen. Hän oli nähnyt Maria Ruuskasen tuovan voita metsästä torpalle. Tuolloin paikalla oli ollut myös varkaudesta aiemmin tuomion saanut Tuomas Hynynen.

Beata Heikkinen kertoi Maria Ruuskasen sanoneen: “Vaikka tietäisin, missä varastettu voi on, en näyttäisi missä se on, vaan siunaan kädet, jotka voin varastivat.” Tämä kuulostaa varsin katkeran ihmisen puheelta. Ilmeisesti varkailla oli jonkin verran yhteiskunnallista hyväksyntää toimintansa takana, vaikka Savon metsärosvot eivät mitään Robin Hoodeja olleetkaan. Erityisesti entisten sotilaiden perheissä kyti varmasti katkeruus. Ruotsin lakkautetun armeijan upseereille annettiin täysi eläke, sen sijaan ruotusotilaat jätettiin tyhjän päälle.

Syytetyt kiistivät syytteet. He sanoivat olleensa syyskuussa kotona 16.-17. päivänä, lisäksi Kaaraslahdesta oli Kinahminlahdelle kovin pitkä matka (10 km).

1800-luvulla savolaisessa tuvassa nukkui sekalainen seurakunta. Perheen lisäksi palkolliset ja satunnaiset yöpyjät. Oli ihan tavallista, että monen kilometrin työmatkoilta piipahdettiin lepäämään tuttuihin taloihin. Todistajien mukaan Olli Ruuskasen liikkeet kriittisinä öinä eivät olleet aivan aukottomia. Kun lisäksi voitynnyri löytyi läheltä Ruuskasen taloa ja hänen työrekensä jäljet sopivat tynnyrin kuljettelusta jääneisiin jälkiin, oikeus vangitsi Olli Ollinpoika Ruuskasen odottamaan asian jatkokäsittelyä.

Antti Lappalainen on tutkinut Savon metsärosvoja 1800-luvun alkupuolella. Heistä muutamat olivat kotoisin Nilsiästä. Kuuluisin Nilsiän rosvoista oli Pekka Pekanpoika Ruuskanen (s. 1797). Tässä tarinassa esiintyvä Olli Ollinpoika Ruuskanen oli Pekan setä. Ollin rikosten aikaan Pekka oli vielä hyvin nuori. Pekka oli talollisen poika, joka on rippikirjoihin merkitty Kaaraslahden kylän varalautamieheksi. Eli hän oli hyvämainen kylän luottomies. Myös Olli Ollinpoika oli tilallinen. Kuitenkin nämä molemmat ajautuivat tai valitsivat rikollisen elämäntavan.

1800-luvun alussa suomalaisia kurittivat heikot satovuodet, sota ja miehitys vuosina 1808-1809, isojaon aiheuttamat kustannukset ja siitä johtuneet veronkorotukset. Hyvin monilla tilallisillakin elämä saattoi olla melkoista sinnittelyä. Kun sota-aika jätti myös jälkensä ihmisten moraaliin ja mieliin, niin lipsahtaminen lain väärälle puolelle tulee ehkä paremmin ymmärrettäväksi.

Eikä tämä suinkaan ollut Nilsiän tai Ruuskasten ongelma, vaan koko itäisen Suomen laillisuus horjui. Kun tähän vielä lisätään tuhansia torpistaan pois joutunutta entistä ruotusotilasta, niin laittomuuksille oli hyvä kasvualusta. Arviolta 50 000 ruotusotilasta ja heidän perheenjäsentään jäi tuuliajolle, kun Ruotsin armeija Suomessa lakkautettiin.

Toukokuun välikäräjien asiakirjoja ei ole digitoitu, joten asia jää tässä osittain auki. Se tiedetään rippikirjamerkinnöistä ja käräjien sakkoluettelosta, että Oikeus katsoi varsinaisiksi varkaiksi Olli Ollinpoika Ruuskasen ja Aapo Sutisen, kyseessä oli varkaus ilman murtoa. Voitynnyrit olivat olleet taivasalla, joten murtoa ei ollut tarvinnut tehdä. Lisäksi Aapo Sutisen vaimo Maria Ruuskanen tuomittiin avunannosta varkauteen sekä Sutisten luona majaillut Tuomas Hynynen (Hynninen) varkaudesta.

Maria Ruuskanen oli Olli Ruuskasen sisko, Tuomas Hynynen taas oli Marian ja Ollin sisaren Reetta Ruuskasen poika. Eli suku oli tiiviisti yhteistyössä rikoksen poluilla.

Olli Ollinpoika Ruuskanen ja Aapo Sutinen saivat tuomioksi 40 paria raippaa, Tuomas Hynynen 39 paria ja Maria Ruuskanen 40 paria vitsaa. Yksi pari tarkoitti kolmea lyöntiä. Eli nämä olivat ankaria ja nöyryyttäviä tuomioita. Miesten rangaistusvälinen oli taipuisaa koivua tms. Naisilla vähän kevyempi vitsa.

Olli Ruuskanen ja Aapo Sutinen jatkoivat tuomionsa jälkeenkin rikollista elämää, Olli tuomittiin kolme kertaa varkauksista ja viimeisellä kerralla 1816 hänet passitettiin kolmeksi vuodeksi Sveaborgiin eli Suomenlinnaan pakkotyöhön.

Maria Ruuskasen puoliso Aapo Sutinen kuoli vuonna 1820. Maria Ruuskanen oli ollut vuodesta 1788 naimisissa Jaakko Asprothin kanssa, mutta puoliso on kuollut tai kadonnut. Maria solmi avioliiton Aapo Sutisen (Ståhl) kanssa, he elivät Nilsiän Sänkimäessä. Aapon kuoleman jälkeen hän meni vielä kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa Taavetti Hiltusen kanssa. He asettuivat Kuuslahteen. Oli aikakaudelle tyypillistä, että leski meni varsin pian uudelleen naimisiin. Naisten tosin odotettiin pitävän kokonaisen suruvuoden. Maria Ruuskanen kuoli leskenä Kuuslahdessa 1849.

Ollin pojat Aapeli ja Aatu säästyivät tuomioilta, eikä heillä näy rikosmerkintöjä myöhemminkään rippikirjassa. Viimeiset merkinnät Olli Ollinpoika Ruuskasesta on Nilsiän kirjoissa Sänkimäeltä 1816, jossa hän oli asustellut leskimiehenä poikiensa luona. Olli Ollinpoika Ruuskanen lienee kuollut tuomiota suorittaessaan, ainakaan Sänkimäkeen hän ei palaa. Olli oli jo 57-vuotias pakkotyötuomion saadessaan.

  

Kaaraslahti Vaivionniemestä päin 2025. Etualalla näkyvä
kaislikon ympäröimä luoto voisi olla luoto, johon varkaat
piilottivat voitynnyrin syksyllä 1811. 

Lähteet

 

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s.558

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819,AP_II I Aa:17 s.264

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1805-1813, (TK1627_I, s.225 Kareslax

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819, Aa:17, rippikirja II. s.320

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 1472

Tuomas Hynninen https://www.geni.com/people/Tuomas-Hynninen/6000000222561280823

Olli Ollinpoika Ruuskanen https://www.geni.com/people/Olli-Ruuskanen/6000000052425713844?through=6000000064671943835

Maria Ollintytär Ruuskanen https://www.geni.com/people/Maria-Ruuskanen/6000000064674619891?through=6000000052425713844

Kääriäinen, Veli-Pekka, Kaupankäynti osana kaskitalonpojan toimeentuloa, teoksessa Uudisraivaajien maa - Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot (toim. Jari Ojala & Riina Turunen)

Karonen, Petri, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Suomen sodan jälkeen - 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (toim. Einonen, Piia & Voutilainen, Miika

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä

Luttinen, Jaana, “Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”, sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä

Räihä, Antti ja Impola Petteri, Varkaudet esimodernissa Suomessa

Olen hyödyntänyt Genin sukutukimusohjelman tietoja, erityisesti kiitos nimimerkille Anna Helena, hän ystävällisesti kaivoi jo tutkimalleen Maria Ollintytär Ruuskaselle vielä yhden aviopuolison, Aapo Sutisen (Ståhl).

 

 

 

 

Tulipalo Pöljällä 1870

 

 

Aholan talosta meillä ole kuvaa, mutta Pielisen museon
alueella oleva kokonaisuus hahmottaa riviasumusta, joita
Savossa pihoilla nähtiin.
Museovirasto, kuva Kauko Tanskanen.

Savossa ja varmasti muuallakin Suomessa oli asuinrakennusten tulipalot varsin tavallisia 1800-luvulla. Olen kuullut usein mainittavan “palopaikasta”, jolla on tarkoitettu talonpaikkaa.Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin hartaasti, sillä olimme pehmeän leivän syöjiä. Vähintään kerran viikossa leivinuuni lämmitettiin kovimmilla kesähelteilläkin. Varsinkin savutupien uuniessa lieskat iskivät lämmitysvaiheessa tuvan puolellekin. Siinä kipinä saattoi jäädä välipohjiin muhimaan.

Syyskuun 3. päivänä 1870 Antti Niskasen Aholan talon väki oli kaurapellolla sadonkorjuussa. Isäntä oli lähtenyt kengityttämään hevosta naapurikylälle, emäntä Loviisa Väänänen sairasti sänkypotilaana kotona. Kotona olivat myös tyttäret Helena Sofia (19v.) ja Eeva Kristiina (10v.) Talon uuni oli lämmitetty aamulla.

Tapion uutisessa kerrottiin, että “kaikki väki oli pellolla”. Aholassa ei ollut kuin yksi piika Maria Toivanen sekä talon tytär Maria Niskanen. Jo varsin ikääntyneen Antin poikia asui kuitenkin kylällä useita, joten ehkäpä hekin olivat Aholan pelloilla töissä tuolloin. Nuorin talon pojista Erik Johan oli ollut isänsä mukana hevosen kengityksessä.

Ilmeisesti tuli oli jäänyt kytemään välikattoon. Kun palo havaittiin ei ollut juuri mitään tehtävissä, sillä liekit levisivät nopeasti. Vain Helena Sofian rohkea toiminta pelasti emännän liekeistä, sillä hän syöksyi auttamaan potilaan viime hetkellä palavasta tuvasta ulos. Palavat rakenteet tippuivat heti heidän takanaan alas. Uutisen mukaan asuinrakennusrivi paloi niin, että vain jotakin tavaraa saatiin pelastettua, mutta kaikki vaatteet ja astiat, huonekalut paloivat.

Asuinhuonerivi tarkoittanee savolaista rakennustapaa, jossa ensin rakennettiin tupa ja sen viereen uusia huoneita molemmin puolin tarpeen mukaan. Palovakuutusta ei ollut, mutta lehtiuutisen Niskasella olisi mahdollista saada pitäjän palovakuutuskorvausta. Irtainta omaisuutta tuhoutui 200 markan arvosta. Tuolloin elettiin vielä “puukautta” Savossa, eli lähes kaikki tarvekalut astioita myöten olivat puusta.

Kun huono onni oli asettunut taloksi Aholaan, niin tulipalon lisäksi sattui toinenkin vahinko. Kun isäntä Antti ja poika Erik  tulivat palopaikalle, hevonen pillastui ja talloi Erikin jalkapöydälle siten, että luita meni poikki. Hän lienee saanut siitä pitkäaikaisen vaivan, sillä tuolloin ei juuri osattu murtumia hoitaa.

Aholan tila tunnetaan nykyisin Mikan Niskalana. Tila on Mikkajärven läheisyydessä, vanha Kuopio-Iisalmi tie sivuutta tilan rakennukset läheltä. 

Anders eli Antti Niskanen oli muuttanut Pöljän kylälle 1830-luvulla. Suku oli kotoisin Jännevirralta. Loviisa Väänänen oli Niskasen toinen puoliso, hän oli ollut aiemmin naimisissa Eeva Kristiina Savolaisen kanssa. Savolainen oli kuollut jo 1842. Näistä avioliitoista syntyi kymmenen lasta ja elinvoimainen Niskasten suku alueelle. Avioliitot Pöljän Väänästen kanssa vahvistivat suvun asemaa entisestään.

Mikan Niskala, eli Ahola 1900-luvun alussa. 

Lähteet

Tapio 10.9.1870

Maaningan rippikirja 1864-1873, s.267, Pöljä Ahola 16

Maaningan lastenkirja 1864-1867, s.537, Pöljä Toivala 7

 

Miehemme Sanghaissa - Ville Niskasen ura konsulina ja lähettiläänä

 

Kokkosen lampi ja Pohjolanmäen venesuojia rannassa.

Kirjailija Kalle Väänänen kertoi kirjassaan Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen (1926) tekemästään matkasta halki Euroopan Pohjois-Afrikkaan. Väänänen oli koulutettu kaupunkilainen, jolle Pöljän pysäkki matkan alkupisteenä oli kirjallinen tyylikeino. 

Mutta Pöljän pysäkiltä on oikeastikin lähdetty sydän pamppaillen ensin kaupunkiin koulutielle ja sitten kansainväliselle uralla. Mainio esimerkki on ministeri, lähettiläs Ville Niskanen. Hän syntyi Pöljän kylällä, nykyisen Pohjolanmäen tilalla 9.8.1887 Paavo Niskasen ja Hedvig Röngän perheeseen. Niskaset olivat tulleet Pöljälle 1830-luvulla Jännevirralta. He omistivat eri tiloja kylältä, mm. Pulasteen tilan. Paavo Niskanen osti Pohjolanmäen tilan 1880-luvun vaihteessa. Pöljä kuului tuohon aikaan Maaningan kuntaan.

Pohjolanmäen tila 1920-luvun vaihteessa. Vanha pirtti on
jo osittain purettu. Siinä talossa Ville Niskanen syntyi.
Kuva Eva Wäänänen.

Tässä savusaunassa Ville syntyi.
Kuva Eva Wäänänen.

Villen isä Paavo Niskanen oli merkitty 1870-luvulla rippikirjaan kylän koulumestariksi. Hän siis opetti kylän lapsia lukemaan pientä maksua vastaan. Pöljälle saatiin kansakoulu vasta vuonna 1894. Ville Niskanen on ollut koulun ensimmäisiä oppilaita. 

Niskasten hankkimaa tilaa olivat pitkään viljelleet vuokraviljelijät ja tila vaikuttaa olleen jonkin verran rappiolla. Silti ainakin kaksi perheen lapsista koulutettiin, Ville aloitti opinnot Kuopion klassisessa lyseossa vuonna 1898 ja hänen sisarensa Agatha Niskanen valmistui Heinolan seminaarista kansakoulunopettajaksi 1908.

Samaan aikaan vuotta ylemmällä luokalla opiskeli toinenkin pöljäläinen, Tatu Nissinen. Hän lähti koulutielle vielä vaatimattomimmista oloista kuin Niskaset. Ville Niskasen tulevan elämänuran kannalta saattoi olla merkitystä sillä, että Yrjö ja Armas Saastamoinen opiskelivat samaan aikaan koulussa. Saastamoisista tuli itsenäisen Suomen ensimmäisiä diplomaatteja. Tosin poikien elämänpiirit olivat kovin erilaiset kouluvuosina, joten tutustuminen on voinut olla hyvin pinnallinen. Ville oli maalaispoika, Sastamoiset paikallisen suurkauppiaan ja tehtailija Herman Saastamoisen poikia.

Suoraan edessä Kuopion lyseo 1899. Etualalla tori.
Museovirasto

Klassisen lyseon kieliohjelma oli varsin haastava. Syyslukukaudella 1904 Villellä oli ruotsista 5, latinasta 7, kreikasta 8, saksasta 5 ja venäjästä 5. Tuleva diplomaatti joutui siis todella sinnittelemään kielten kanssa. Lähtökohdat kieliopinnoille olivat Pöljän pojalle varmasti vaikeat. Ei kuulunut kotitanhuvilla sen paremmin ruotsia kuin venäjää, kaikki oli aloitettava alusta alkaen.

Ville Niskanen suoritti ylioppilastutkinnos vuonna 1907. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1907-1912, mutta ei suorittanut maisterin tutkintoa. Tämä oli varsin tavallista, sillä vähävaraisten perheiden lapset joutuivat raapimaan opiskelurahat tekemällä satunnaisia töitä. Se hidasti opintoja.

Niskanen ei kuitenkaan murjottanut yksikseen opiskelijaboksissa, vaan verkostoitui nuorsuomallaisessa puolueessa, ylioppilaskuntatoiminnassa, Suomen kirjastoseurassa ja Nuoren Suomen liitossa sekä Savolaisessa Osakunnassa, jonka sihteerinä hän toimi vuosina 1909-1911. Missä tarvittiin hyvää sihteeriä, siellä oli Ville Niskanen. Samoissa seuroissa toimivat mm. Vilho Setälä, Sven Donner, Eero Erkko, Onni Talas jne. 

Niskanen toimi vuosina 1912-1914 nuorsuomalaisen puolueen puoluesihteerinä, Tässä tehtävässä hän tutustui moniin sittemmin itsenäisessä merkittäviin asemiin nousseisiin miehiin, eräs heistä oli Rudolf Holsti, diplomaatti ja ulkoministeri. Niskanen auttoi Holstia, kun tämä kampanjoi vuoden 1913 eduskuntavaaleissa.

Seurusteluun vapaamuotoisessakin mielessä liikeni sen verran aikaa, että Niskanen avioitui Hulda Kuusamon kanssa vuonna 1913. Heille syntyi tytär Sirkka vuonna 1915. Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä puoliso Hulda kuoli jo vuonna 1916.  

Niskanen elätti itseään sanomalehtimiehenä Helsingissä ja Savonlinnassa. Hän toimi myös jonkin aikaa liikealalla Viipurissa sekä Viipurin maalaiskunnan elintarvikelautakunnan toimitusjohtajana 1917-1919. Viipurissa hän lienee kohdannut konttoristi Helmi Blasnialiksen, jonka kanssa avioitui loppuvuodesta 1918. Avioliitto kesti Villen kuolemaan saakka. Pariskunnalle ei syntynyt lapsia.

Helmi Blasnialis

Tallinnan lähetystö avaa tien maailmalle

Kun Suomi itsenäistyi ja olot rauhoittuivat sisällissodan jälkeen, oli luotava uuden valtion ulkoasianhallinto. Siihen kuului lähetystöt eri puolilla maailmaa. Koulutetuilla, kielitaitoisilla ja suomenkiltäkin osaavista tekijöistä oli pulaa. Niinpä Niskanenkin hakeutui ulkoministeriöön töihin. 

Nuorsuomalaisista piireistä Niskaselle tuttu toimittaja Erkki Reijonen toimi vuosina 1919-23 Tallinnassa Suomen ensimmäisenä edustajana Virossa. Ville Niskasesta tuli Tallinnan lähetystön avustaja maaliskuussa 1921. Myös hänen vaimonsa Helmi toimi ainakin aika ajoin lähetystön kansliassa. Konekirjoittajia tarvittiin, silla monet virkamiehet kirjoittivat käsin tai sanelivat tekstinsä.

Niskanen ja Reijonen joutuivat hoitamaan vuonna 1921 Suomen valtioon syvästi loukkaantuneen ja masentuneen Eino Leinon asioita. Virossa Leino oli otettu hyvin vastaan ja hänen kunniakseen järjestettiin juhlia niin, että Leino halusi muuttaa pysyvästi Viroon ja hakea maan kansalaisuutta. Runsaalla alkoholin käytöllä saattoi olla osuutta asiaan, sillä kieltolain kuivattamassa maassa kärvistelevien suomalaisten matkat Viroon tuppasivat olemaan holtittoman kosteita. Niskanen ja Holsti saattelivat Leinon laivaan ja kansalaisuusasia unohtui.

Humalassa rikosten uhreiksi joutuneiden suomalaisten asioita jouduttiin selvittämään tuon tuostakin. Erikoista oli, että jopa lähetystön kuriiripostia Helsingistä kuljettaneet henkilöt saattoivat hankkiutua humalaan satamasta lähetystöön siirtyessä niin, että postia sekä kuriiria jouduttiin etsimään hotelleista ja ravintoloista. Kieltolain kääntöpuoli näkyi naapurissa.

Lisäksi viinan salakuljetus työllisti lähetystön työntekijöitä koko 1920-luvun. Lähetystö ilmiantoja viinalaivoista ja välitti tietoja Suomen tullille Helsinkiin.

Reijosen jälkeen lähettilääksi tuli Rudolf Holsti. Ville Niskanen avusti Holstia, joka junaili Suomen valtion ostamaan Viron presidentti Konstantin Pätsiltä komean kaupunkitalon 1926. Päts oli ajautunut talousvaikeuksiin ja jäi sitten Suomen valtion vuokralaiseksi useammaksi vuodeksi. Osoitteessa Kohtu 4 sijaitsevassa rakennuksessa toimii Suomen suurlähetystö tänäkin päivänä. 

Presidentti Relander seurueineen vierailulla Virossa 1925. Istumassa vasemmalta Rudolf Holsti, Karl Gustaf Idman, Lauri Kristian Relander, Emil Setälä ja Lauri Malmberg. Niskanen seisoo takana kolmantena vasemmalta.
Kuva Museovirasto.

Ilmari Kianto kuvasi sydämellisesti Aamulehdessä ilmestyneessä artikkelissaan vierailuaan Tallinnan lähetystössä. Ministeri, lähetystösihteeri ja attashea, eli Holsti, Orasmaa ja Niskanen viettivät kirjailijan kanssa hauskaa iltapäivää viiniä nauttien. Leppoisan hetken katkaisi tieto, että sotarovasti oli tulossa Suomesta. Niinpä pullot pois ja kahvit esiin! Lähettiläät muuten valittivat, että lähetystö on välillä kuin kestikievari.

Virossa oleskellessaan Ville Niskanen hankki itselleen sujuvan vironkielen taidon sekä Helsingin yliopiston todistamana riittävän saksan ja ruotsin taidon ulkoministeriön virkoihin. Niskanen sai vuonna 1931 vielä todistukset hyvästä ranskan ja englannin kielen taidosta, jolloin kelpoisuus ulkoministeriön virkoihin täyttyi. Muuten Niskasen virkauraa todennäköisesti haittasi se, ettei tutkinto yliopistosta valmistunut.

Rudolf Holsti oli Suomen diplomaattien ykkösketjua ja hiukan sivuraiteella Tallinnassa. Niskasen kannalta se saattoi olla onni, sillä hän sai varmasti aikansa parasta oppia diplomatiasta Holstilta.

Mielikki Ivalo, lähettiläs Asko Ivalon vaimolta on säilynyt eloisa kuvaus Ville ja “Hebe” Niskasen muutosta Helsinkiin 1927. Ivalon perhe muutti Niskasten entiseen asuntoon, kun Niskaset siirtyivät Helsinkiin. Ensin juhlittiin Lindenin kapakassa Villen lähtöä ja seuraavana päivänä lähetystösihteeri Orasmaan luona Ivalon tuloa. Muutenkin Mielikki Ivalon muistelussa kuuluu nuori ilo ja ilakointi. Niskasiin Ivalon pariskunta mielistyi niin, että Asko pyysi Isäänsä Santeri Ivaloa huolehtimaan heille teatterilippuja ja kutsumaan päivällisille, sillä “he ovat aina olleet minulle peräti ystävällisiä ja ovat maailman mukavinta väkeä”.

Kiihkeät 1930-luvun vuodet Saksassa ja Kiinassa

Niskanen määrättiin seuraavaksi Lontooseen 1927.  Lontoon lähetystön päällikkönä toimi samaan aikaan Armas Saastamoinen, Villen koulutoveri Kuopiosta. 

Ville Niskanen joutui kokemaan Hitlerin valtaannousun vuodet aitiopaikalla, sillä hän toimi 1930-1934 ensin Hampurissa varakonsulina ja sitten avustajana Berliinissä lähetystössä. Berliinissä hänen esimiehensä oli aluksi Väinö Wuolijoki ja sitten Aarne Vuorimaa.

Suomen lähetystöt hoitivat Suomen valtion diplomaattisia suhteita, mutta toinen tärkeä tehtävä oli auttaa suomalaisia maailmalla. Konsulaatit hoitivat matkustusasiakirjoja kuntoon, auttoivat pulaan joutuneita, etsivät kadonneita omaisia ja tarjosivat notariaattipalveluja. Siirtolaisten ja merimiesten asiat olivat etusijalla, mutta mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Jussi Pekkarinen on kuvannut tätä työtä mainiossa kirjassaan Konsulinkyydillä kotiin, suomalaisia ahdingossa maailmalla.

Vuonna 1934 Niskanen sai ensimmäisen päällikkötehtävän, kun hänet määrättiin Sanghain konsulinvirastoon varakonsuliksi ja sittemmin konsuliksi. Kiina kiinnosti kauppamiehiä ja lähetystyöntekijöitä. Suomen konsulaatti sijaitsi Ranskan toimilupa-alueella. Länsimaat olivat pakottaneet Kiinan 1800-luvulla luovuttamaan alueita käyttöönsä. Nämä toimilupa-alueet olivat erillisiä Kiinasta ja niissä eurooppalaiset toimivat ”kuin valtio valtiossa”.

Niskanen korosti, että pääkonsulinviraston tiedotustehtävässä painottuivat Kiinan taloudellisten ja kaupallisten olojen seuraaminen. ”Kokonaiskuvan saanti sellaisen kolossin sisäisistä oloista kuin Kiina, on ylen vaikeaa jo sellaisellekin henkilölle, joka on kauan maassa asunut ja koettanut järjestelmällisesti oloihin tutustua.”

Konsulaatissa järjestettiin Sibeliuksen ja Kalevalan kunniaksi juhlia. Erityisen tärkeäksi nähtiin korostaa Suomen omaa kulttuuria ja eroja esim. Venäjään. Niskasen aikana Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin näkyvästi, Sanghain yleisradio lähetti Suomi-ohjelmaa ja niin englannin kuin kiinan kielisissäkin sanomalehdissä julkaistiin artikkeleita Suomesta. Niskanen oli ilmeisen oma-aloitteinen ja työteliäs diplomaatti.

Japanin ja Kiinan sotaa seurattiin Suomenkin lehdistössä tarkasti.

Japani soti Kiinassa vuodesta 1928 alkaen ja valloitti mm. Mantsurian. Vuonna 1937 sota laajeni Kiinan rannikkokapunkeihin, myös Sanghaihin. Niskanen seurasi sotaa aitiopaikalta ja raportoi siitä Suomeen. Raportoitavaa riitti, sillä Kiinan hallitus (Tšiang Kai-šek), paikalliset sotaherrat ja kommunistit taistelivat Kiinan herruudesta. Samaan aikaan Japani valloitti pala kerrallaan Kiinan alueita.

Suomen konsulaatti jatkoi toimintaansa Japanin miehityksen aikana. Niskanen näki modernin sodan tuhovoiman omin silmin. Hän myös tiesi ja raportoi Suomeen japanilaisten sotarikoksista. ”En ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään siihen japanilaisten sotilaiden julmuuteen verrattavaa, mitä nämä osoittavat vallatessaan kiinalaisia kaupunkeja ja kyliä sekä painautuessaan niihin asumaan. Vankejahan tässä sodasssa ei yleensä ole kumminkaan puolin otettu kuin poikkeustapauksissa. Mutta se tapa, millä japanilaiset sotilaat käsittelevät siviiliväestöä, vanhuksia, naisia, keskenkasvuisia tyttösiä ja sylilapsiakin, on keskiaikaista aasialaista.” Japanin armeija surmasi mm. Nankingissa arviolta 300 000 kiinalaista sotilasta ja siviiliä.

Japanilaisia sotilaita Sanghaissa 1937.

Japanissa vallitsi vahva käsitys oman kulttuurin ylemmyydestä verrattuna Kiinan kulttuuriin ja kansaan. Suomen Japanin suurlähettiläs Valvanne sanoikin raportissaan vuonna 1938 japanilaisia Aasian saksalaisiksi. Niskasen raporteissa heijastuu hänen myötätuntonsa kiinalaisia kohtaan. Japani käytti vahvemman oikeutta, jota kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon tukeutuvan Suomen edustaja selvästi paheksui. Lisäksi hän ihmetteli Suomen lehdistön asettumista selvästi Japanin puolelle Aasian sodassa.

Sotavuodet ja sodan jälkiselvittely - uran loppunousu

Sanghaista Niskanen siirtyi Suomen Etelä-Afrikan konsuliksi Kapkaupunkiin vuonna 1939. Niskanen saattoi olla diplomaateistamme parhaiten jyvällä Euroopan poliittisen kehityksen globaaleista vaikutuksista. Kiinassa hän näki Japanin ja Saksan lähentymisen ja “sielunveljeyden”. Afrikassa Hitlerin Saksan imperialismi näyttäytyi vaatimuksena saada takaisin Saksan menettämät siirtomaat sekä pyrkimyksenä heikentää Iso-Britannia asemaa eteläisessä Afrikassa.

Ville Niskanen

Niskanen joutui siirtymään pois Kapkaupungista 1941, koska Iso-Britannia julisti sodan Suomelle. Hän siirtyi ulkomisterin käytettäväksi eli disponibiliteettiin vuoden 1942 alusta ja hän palasi ulkoministeriöön 1.1.1944. Monet Suomen lähetystöt suljettiin toisen maailmansodan aikana. Vain Tukholmassa, Bernissä ja Madridissa Suomen lähetystön toiminta jatkui katkeamattomasti. Suhteet Saksaan katkesivat vasta syksyllä 1944. 

Niskanen palasi ulkoministeriöön 1.1.1944. Niinpä hän oli käytettävissä, kun oli käännettävä ulkopoliikan suuntaa aivan uusille urille. 

Ville Niskanen sopeutui Neuvostoliittoa myötäilevään ulkopoliittiseen suuntaukseen, sillä hänelle tuli näkyviä tehtäviä sodanjälkeisessä diplomatiassa. Paul Gustafasson on muistelmakirjassaan Koulupoika, korpraali , konsuli luonut varsin kitkerän kuvan Niskasesta uusia poliittisia tuulia haistelleena mitättömyytenä, joka sai tehtäviä vain sopivien poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Gustafsson puhuu “Puna-Villestä” tarkoittaen sillä tiiviitä yhteyksiä vasemmistoon ja erotyisesti ulkoministeri Reinhold Sventoon.

Neuvostoliitto vaati päitä vadille ja sotaan syyllisiä tuomiolle. Perustettiin ns. Hornborgin komitea, jonka tuli tutkia toiseen maailmansotaa johtanutta kehitystä. Miten Suomen ulkopolitiikkaa ja suhteita muihin maihin oli hoidettu? Ville Niskanen valittiin komitean sihteeriksi. Puheenjohtajana toimi Erik Hornborg ja jäseninä Robert Brotherus, Hjalmar Granfelt, Eino Pekkala ja Yrjö Ruutu. Komitea oli puun ja kuoren välissä eikä löytänyt yksittäisiä henkilöitä, joita olisi voitu syyttää sotaan johtaneesta kehityksestä.

Kun Neuvostoliitto syyllisiä kuitenkin vaati esille, niin niitä löydettiin muuta kautta. Komitean mietintöön viitattiin jonkin verran oikeudenkäynneissä, mutta syytöskirjelmää komitea ei kyennyt laatimaan. Paasikivikin totesi päiväkirjassaan, ettei mietinnöstä ole mitään hyötyä. Tämä lienee kunniaksi komitealle.

Seuraavaksi diplomaattimme määrättiin New Yorkiin pääkonsuliksi lokakuussa 1946.  Sieltä hänet jälkimaailma muistaa hänen aktiivisesta työstään Suomen YK-jäsenyyden valmisteluissa. Jussi Pekkarinen sanoo, että Niskanen oli diplomaatiksi poikkeuksellisen omavaltainen pitäessään yhteyksiä YK:n pääsihteeriin ja toimielimiin heti vuodesta 1946 alkaen. Ulkoministeriö piti yleensä ohjakset tiukalla. Niskasen toiminta hyväksyttiin kuitenkin hiljaisesti Helsingissäkin. Suomen YK-jäsenyys juuttui kylmän sodan vuoksi turvallisuusneuvostoon, niinpä Suomi pääsi jäseneksi vasta vuonna 1955.

 

Kuvassa Ville Niskanen New Yorkissa. Hän seisoo äärimmäisenä
oikealla. Seurue tutkii Amerikan apupaketteja, joita Yhdysvalloista
lähetettiin sodasta toipuvaan Eurooppaan. 
Borgäbladet 24.12.1946.

Niskasen uran huipennus oli nimittäminen ensimmäisen kerran lähettilääksi. Hänestä tuli Jugoslavian Suomen edustaja 1.1.1947. Samalla hänet nimitettiin erikoislähettilääksi myös Bulgariaan. Tässä tehtävässä hän toimi lähes eläköitymiseensä saakka vuoteen 1953. Pesti Jugoslaviassa päättyi nolosti disponibiliteettiin, sillä presidentti Paasikivi piti Niskasta liian neuvostomyönteisenä ja varomattomana suhteissaan itäblokin maihin.

Jugoslavian lähetystön henkilökunta. 
Kuva Paul Gustafsson.

Eläkkeellä Niskanen esitelmöi Balkanin oloista ja toimi Suomi-Jugoslavia seuran puheenjohtajana. Ville Niskanen kuoli 17.1.1970 Helsingissä ja hänen puolisonsa Helmi 21.8.1981.

 

Lähteet

Suomen ulkomaanedustustojen poliittiset raportit 1918-1945, UM

Erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin Ville Niskasen ansioluettelo, UM

Kirkonkirjat Maaninka

Aamulehti 11.7.1926

Aamulehti 17.8.1937

Helsingin Sanomat 21.1.1970

Itä-Suomen Työmies 30.12.1920

Airaksinen, Tiina H., Suomalaisuus 1900-luvun alun Kiinassa

Gustafsson, Paul, Koulupoika, korpraali, konsuli

Pekkarinen, Jussi, Kävin ja kuulin I, Ulkoasianhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933

Pekkarinen, Jussi, Kävin ja kuulun II, Ulkoasianhallinnon poliittinen raportointi 1933-1945

Pekkarinen, Jussi, Kohtu 4, Suomen Tallinnan lähetystön historia

Pekkarinen, Jussi, Konsulinkyydillä kotiin

Pekkarinen, Jussi, Omavaltaisuus kannattaa - Suomi loi yhteydet Yhdistyneisiin kansakuntiin jo 1946

Pietiläinen, Jukka-Pekka, Rudolf Holsti, Lehtimies, tiedemies, poliitikko 1881-1919

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion seurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)

Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.

Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.

---

[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002