 |
| Karoliinit kantamassa Kaarle XII:n ruumista. Gustaf Cederström 1884 |
Lueskelin Maaningan Hoffrénien mainiota sukukirjaa1, jossa oli huolella kerrottu luutnantti Jacob Hoffrénin elämäntarina. Jakob on ei-isäni isän äidin, Wilhelmiina Lipposen kautta. Löysin kiintoisan oikeustapauksen vuodelta 1726, joka liittyi Jacob Hoffréniin. Hän asettui sotilasuralta eläkkeelle Tavinsalmelle suvun maatilan hoitajaksi, eika alku luvannut leppoisaa eloa kyläläisten kanssa.
Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrénin poikana Jacobilla oli mahdollisuus opiskella, vaikka hänen nuoruutensa sattuu hyvin vaikeaan Suomen historian aikaan. Täällä ja muualla Itämeren alueella kärsittiin useita peräkkäisistä katovuosista 1690-luvulla, jotka johtivat ankaraan kuolleisuuteen. Suuren Pohjan sodan (1700-1721) syttyminen lisäsi vielä väestön hätää, vaikka tämä Suomessa myös isovihana tunnettu sota iski Pohjois-Savoon ankarimmillaan vasta 1715 alkaen. Ensin talonpojat kaapivat vilja- ja rehuvarastonsa omien sotilaiden huoltoon, sitten tuli ankara venäläismiehitys.
Jacob
tuli ylioppilaaksi vuonna 1703, hänen sotilasuransa alkoi
25-vuotiaana 15.5.1708 savolaisjoukoissa katselmuskirjurina. Hän
osallistui sotatoimiin Viipurin alueella. Joukot jäivät 1710
venäläisten piiritämiksija vangiksi, Jacob Hoffrénkin haavoittui.
Venäläisten päästivät joukot laivoihin ja omiensa joukkoon.
Jacobkin jatkoi palvelua Savossa. Hänet ylennettiin kersantiksi ja
hän osallistui moniin hyökkäyksiin ja partioretkiin venäläisiä
vastaan Käkisalmessa, Kirvussa, Koiterlahdessa, Jääskessä aina
Salmin Mantsinsaareen saakka.
Ruotsin sotaonni kääntyi, venäläiset ajoivat armeijan pakosalle ja Jacobkin joutui Karjaan, Kostianvirran, Isokyrön ja Napuen taistelun jälkeen siirtymään Ruotsin puolelle. Hän oli menettänyt ilmeisesti kaiken omaisuutensa tässä rytäkässä. Tappioista huolimatta Jacob taisteli hyvin, sillä hänet ylennettiin vänrikiksi. Vuodesta 1714 Jacob Hoffrén palveli Ruotsin puolella.
 |
| Aarno Karimon maalaus Norjan sotaretken perääntymisvaiheesta. |
Hoffrén joutui vielä yhdelle tuhoon tuomitulle sotaretrkelle, kun Ruotsin kuningas Kaarle XII Kustaa keksi hyökätä Norjaan. Hoffrén taisteli joukoissa, jotka pyrkivät Trondheimiin, retki oli katastrofi. Omat tai vieraat ampuivat kuningasta Etelä-Norjassa kalloon ja pohjoisessa alkoi epätoivoinen perääntyminen hyytävässä talvikelissä vuorten yli Ruotsiin. Matkaan lähteneestä 5000 miehestä paleltui ja uupui malkalle 3450 miestä. Jacob kertoo itse Norjan retkestä:
1719 paluumarssilla Norjasta menetin terveyteni kylmyyden vuoksi, mistä on minulla edelleen suuresti vaivaa: kun armeija oli sitten tullut (tunturien) yli Duved Skanssiin, minut jätettiin sinne rykmentistä tehtävänä palata takaisinpäin etsimään paleltuneita miehiä ja muita rykmentin tavaroita, minkä teinkin mitä suurimmalla tunnollisuudella ja ahkeruudella, löysin saira ja paleltuneita ja samalla menetin omat hevoseni ja itse sain kärsiä sekä kylmää että nälkää.2
Jacob Hoffrénin ura armeijassa päättyi epäselvissä olosuhteissa. Hänen joukko-osastossaan sattui joukkotappelu, jossa Hoffrén surmasi Olof Kotilainen -nimisen sotilaansa. Tapahtumassa oli useita osallisia, eivätkä tutkijat ole varmoja tapahtumien kulusta. Hoffrén sai eron, mutta myöhemmin hänet valittiin vielä uuteen virkaan. Sitä hän ei ilmeisesti koskaan asemapaikallaan Pohjanmaalla hoitanut.
Ruotsissa ollessaan hän avioitui aatelisukuisen leskirouva Maria Eleanoora Stierncreutzin (1686-1754) kanssa. Aviopari muutti Tavinsalmelle, sillä Jacobilla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kun armeijaura oli tukossa. Hän oli Hoffrénin perheen vanhin poika ja katsoi olevansa tilan luonnollinen perijä. Perinnöstä riideltiin sitten useampia vuosia ja Jacob maksoi sisaruksilleen tuntuvat perintöosuudet.3
Stierncreutzin suvun vaakuna
Sota oli 1700-luvulla vielä varsin säännötöntä. Kaikki armeijat ruokkivat ja syöttivät sotilaansa valloitettujen alueiden tuotolla. Välillä talonpojat saivat pelätä lähes yhtä paljon omien sotilaiden toimia, kun ne pakko-ottivat tarvitsemansa talonpoikien aitoista. Lisäksi yleinen sekasorto ruokki ihan puhdasta ryöstelyä.
Jacob Hoffrén oli osallistunut Karjalan retkiin, jossa Ruotsin sotilaat kävivät oikeastaan uskonsotaa ortodokseja vastaan. Kun samaan aikaan tiedettiin venäläisten hirmuteot Suomessa, niin voimme olettaa Jacobinkin osallistuneen siviilien surmiin ja ryöstelyyn esimerkiksi sissiretkillä Salmiin. Sota ei taida jalostaa ihmisiä nykypäivänään, tuskin silloinkaan. Olkoon tämä pohjustuksena oheiselle oikeusjutulle, jossa äskettäen paikkakunnalle tullut Jacob Hoffrén osoitti, että Tavinsalmen taloon oli tullut uusi isäntä.
Sokea kerjäläinen Pekka Kervinen oli 13.9.1726 ollut kutsuttu Jakob Hoffrénin äidin, kirkkoherra Hoffrénin lesken, Cristiina Lyran luokse. Lyra oli luvannut antaa hänelle sovintolahjan, koska Lyran hevoset olivat talloneet Kervisen kaskella satoa. Kervinen oli ollut talon pihamaan ulopuolella, kun luutnantti oli rynnänyt portille Kervisen luokse huutamaan, kuinka Kervinen ei olisi saanut valittaa hänen äidistään käräjillä. Kervinen vain totesi, että vahinko oli oikeasti tapahtunut.
Jakob Hoffrén oli käynyt Kerviseen käsiksi, ottanut kerjäläisen kepin ja lyönyt sillä Kervistä niin, että se meni poikki. Tämän jälkeen Hoffrén oli raahannut Kervisen leivontatupaan ja uhannut tulla lyömään vielä lisää häntä. Cristina Lyran piika Kaarina Heikitär (Heikkinen) oli piilotti Kervisen vaatteiden alle tuvan penkille, mutta lopulta Hoffrénin kadottua paikalta, Heikitär oli saatellut vaivaisen Kervisen ulos pihasta. Pekka Kervinen oli mennyt samana päivä lautamies Paavo Eskelisen luokse. Eskelinen oli todistamassa käräjillä, että Kervisellä oli kaksi pientä verihaavaa sekä kahdeksan mustelmaa kehossaan.
Vaikka luutnantti Hoffrén kielsi lyönnit, oikeus katsoi toteennäytetyksi, etteivät Kervisen vammat ole voineet tulla muutoin kuin Hoffrénin kovakouraisessa käsittelyssä. Kaarina Heikitär ja loismies Paavo Kärkkäinen (?) olivat nähneet tapahtumista varsin paljon, vaikka lyönnit olivatkin tapahtuneet pihamaalla.
Luutnantti Hoffrén joutui maksamaan sakkoja ja korvauksia Pekka Kerviselle.4 Ottaen huomioon, että Kervinen oli ilmeisen köyhä ja lisäksi sokea, tuntuu Hoffrénin toiminta aika kovakouraiselta. “Hän oli yli 40-vuotias, sotatoimissa haavoittunut, paleltunut ja henkisestikin kovia kokenut mies.”5 Isovihan kauhuja on huolella kuvannut Kustaa J. H. Vilkuna teoksessaan Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.Tutkimusta on paikoin suotrastaan vaikea lukea, kun kuvataan siviilien kohtelua venäläisten käsissä. Hoffrén oli nähnyt ja kokenut varmasti sellaisia kauhuja, että jonkinlainen trauma on voinut jäädä.
Samalla tämä käräjätapaus voi olla pieni kurkistusikkuna säätyläisten ja tavallisen rahvaan suhteista pahimmillaan. Toisaalta on huomattava, että oikeuslaitos toimi riippumattomana ja tuomitsi tekijän, jonka asema oli kovin ylhäinen verrattuna Pekka Kerviseen.
Jacob Hoffrén eli kuolemaansa saakka Maaningalla viljellen tilaansa Tavinsalmella.
Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1879
Lähteet
Koko Jacob Hoffrénin elämätarina perustuu sukukirjan tietoihin. Käräjäjuttu on omaa tutkimista.
1Kari Selkimo, Antti Soini, Kierrä kivi älä kiroa, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit
2Sama, s.28
3Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria III, Maaningan sukuhaara. Edellisen tekstin pohjana on sukukirja.
4Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat 1727-1727, varsinaisten asioiden pöytäkirjat, KO a:27, sivu 403
5Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit, 32
