Waldemar Pantzarin Amerikan seikkailut (1913-1931)

 

 

Israel Pantzare Pajala, Sattajärvi.

Waldemar Pantzar syntyi Sattajärvellä 29.11.1894. Hänen isänsä oli Israel Pantzar ja äitinsä Selma Ylipää. Perheen lapsista neljä lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Waldemar lähti Ruotsista 30.4.1913. Sattajärvellä ja lähiseuduilla ei ollut työtä ja kylältä oli jo ”toiset puolet mennyt Amerikkaan”.

Matka kesti yli kolme viikkoa, laivojen ruuat olivat huonoja ja olosuhteet likaiset. Walde sanoi, että hänen takissaan oli niin paljon täitä, että se liikkui itsekseen, jos sen penkille laittoi. 

Amerikassa Walde matkusti Michiganin kaivosalueelle, jossa aloitti työt trammerinina eli lapiomiehenä ja malmivaunun työntäjänä. Työ oli vaarallista, raskasta ja siitä sai huonoa palkkaa. Miltei joka päivä kaivoksessa loukkaantui tai kuoli joku. Kaivoksen hierarkiassa mainarit eli poramiehet olivat ykkösiä. Heidän työaikansa oli lyhyempi, työ helpompi ja palkka parempi kuin trammerilla. Ja mikä pahinta, Walden mukaan tansseissakin mainarit pääsivät paremmin tyttöjä saatille kuin muut.

Waldemar Pantzar Amerikassa.

Kaivostöihin tottui, eikä enää niin pelottanut. Silti Walde sanoi, että välillä tuli mieleen Ruotsiinkin paluu ja lähtö kadutti. Waldemar Pantzar työskenteli Kuparisaarilla ainakin Calumetissa ja Ahmeekissa. Sitten hän sanoi alkaneensa pitää Amerikan vapaudesta, hän oppi kielen ja vaihtoi työpaikkaa, kun entinen ei enää miellyttänyt. Kuparisaarilta hän siirtyi Montanaan kaivostöihin, jossa pääsi sitten ”mainarinkenkiin”. kaivostöissä maksettiin yhä huonommin, niinpä Walde hyppäsi junaan ja aloitti Idahossa metsätyöt. Näitä töitä hän teki myös Seatlessa.

Puiden läpimitta saattoi olla jopa 5 metriä ja niitä kaadettiin käsipelillä. Kaatopykälää saatettiin hakata miesjoukolla 2-3 päivää yhteen puuhun. Myös näissä töissä oli paljon tapaturmia. Palkka oli kuitenkin hyvä, 5-7 dollaria tunnilta. Uusilla työpaikoilla Walde oppi aina vaan paremmin englantia ja elämä Amerikassa alkoi maistua. Jokaisessa pikkukylässäkin oli tanssihaali ja soittokunta. Nuoret miehet juopottelivat, meno miesten asuntoloissa oli usein väkivaltaista ja viinanhuuruista. Walde osasi pitää oman käyttönsä kohtuudessa. 

Walde vasemmalla ystävineen Calumetissa
1910-luvun loppupuolella. Tämä kortti 
lähetettiin vanhaan maahan.

Walde avioitui kotikylän tytön, Ainon kanssa ja heillä syntyi yksi poika. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon. Vuonna 1924 Walde oli muuttanut Detroitiin, jossa tapasi Suomesta, Siilinjärveltä tulleen EevaVartiaisen. Eeva oli tullut ensimmäisen kerran Amerikkaan jo 1917, mutta hän kävi välillä Suomessa. Nyt hän oli tullut takaisin Kanadan kautta, sillä vapaa siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli loppunut. Salakuljettajat veivät tulijat Kanadan rajan yli Yhdysvaltoihin 50 dollarin maksusta.

Eeva Vartiainen oli elättänyt itsensä New Yorkissa palvelijana.

Walde ja Eeva, hääkuva 1925.

Pariskunta avioitui 1925 ja ensimmäinen lapsi, Irma syntyi seuraavana vuonna. Detroitin vuodet olivat aluksi vaurauden aikaa. Fordin tehtailla työläisille maksettiin hyvää palkkaa. Tuolloin sanottiinkin, että Detroit oli oikea työläisten paratiisi, eikä Neuvostoliitto.

Elettiin edistyksen ja uudistusten aikaa. Walden kertomassa vitsissä Ruotsin Heikki kuoli ja häntä kantoi kuusi miestä hautaan. Silloin Heikki nosti päänsä arkusta ja sanoi: Helvettiin tällainen työvoiman tuhlaus. Nyt pyörät alle ja yksi mies työntämään ja viisi miestä muihin töihin!

Walde ja Eeva Detroitissa (vas.), mukana Walden veli perheineen.
Vuosi lienee 1926.

Vapaa-ajan viettoa, Detroit. Kuvassa etualalla Eevan sisko
Liisa. Walde istuu kivellä.

Hyvä aika loppui ankaraan lamaan 1929. Fordin tehtailla siirryttiin lyhennettyyn viikkoon ja sitten irtisanomisiin. Pantzarin perhe, johon oli 1927 syntynyt poika Robert, muutti vielä kerran kaivosalueelle Michiganiin, Ahmeekiin. Sielläkin työt loppuivat ja osittain Eevan innostamana perhe päätti muuttaa Suomeen, Eevan pientä kotitilaa viljelemään.

Vuonna 1931 monia amerikansuomalaisia houkuteltiin muuttamaan Neuvosliittoon rakentamaan sosialismia. 

Perhe Pantzar, Ahmeek 1931.

Lähtö Amerikasta 1931. Ahmeek, Michigan.

Samalla laivalla kuin Pantzarit matkusti kymmeniä Neuvostoliittoon menijöitä. Helsingin edustalle heidät siirrettiin laivasta Pietariiin menevään alukseen. 5-vuotias Irma Pantzar muistaa kuinka heille vilkutettiin valkoisilla liinoilla ja he vastasivat punaisilla liinoillaan. Monille Neuvostoliittoon muuttaneille alkoi tuosta hetkestä piinojen taival Stalinin vainoissa.

Siilinjärvellä, Kolmisopen kylällä Waldemar Pantzar sitten eli loppuelämänsä. Perheeseen syntyi vielä tyttäret Mirja (1932) ja Selma (1933). Maanviljely ei pelkästään riittänyt perheen elatukseen, joten Walde välitti useita vuosia hevosia Suomesta Ruotsiin. Lisäksi hän osti vuonna 1938 auton, Fordin tietysti, ja alkoi ajaa taksia. Amerikasta Waldelle ja Eevalle oli jäänyt avoimuus uuteen tekniikkaan, perheen käytössä oli jo sota-aikana radio ja puhelin. 

Selma, Robert ja Mirja Kolmisopella.

Uusi kaupparakennus taustalla. Perhe alkoikasvaa uudella
sukupolvella.

Toisen maailmansodan jälkeen Walde ja Eeva perustivat kyläkaupan, jota sitten jatkoi aina 1980-luvulle saakka hänen poikansa Robert. Walde säilytti lämpimät suhteet sukulaisiin Ruotsin Pajalassa. Hän kävi siellä vähintään kerran vuodessa. Waldemar Pantzar kuoli Siilinjärvellä 13.3.1982 ja Eeva 12.3. 1983.

Eeva ja Walde.

Lähteenä on käytetty Anja Roivaisen tekemää Waldemar Pantzarin haastattelunauhoitusta 1970-luvulta ja muiden sukulaisten haastatteluja.

 

Sisko Suomalainen terveyssisarena Siilinjärvellä 1948-49

 

Suomalaisen perhe Savonniemessä 1930-luvun lopulla.
Sisko Suomalainen toinen vasemmalta.
Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen syntyi 8.10.1925 Siilinjärvellä, Pöljän kylällä, Savonniemen tilalla. Hänen vanhempansa olivat Hilja ja Salomon Suomalainen. Sisko eli lapsuutensa maalaistalossa, suuren perheen tyttärenä. Siskon lisäksi perheessä oli kahdeksan lasta. Kun perheen isä toimi osuuskassojen tarkastajana ja monissa luottamustehtävissä, niin talonpito jäi pitkälti Hilja-äidin, lasten ja palkollisten vastuulle.

Suomalainen kävi oppikoulun osittain sota-aikana ja valmistui ylioppilaaksi keväällä 1944 Jyväskylän yhteiskoulusta. Muistelmissaan Sisko kertoi, ettei oikein tiennyt, minne lähtisi opiskelemaan. Sodan loputtua oli yleinen huoli miesten opintopaikoista ja sodanjälkeisen elämän järjestämisestä, niinpä Siskokin sanoi luopuneensa yliopisto-opinnoista ”isänmaallisista syistä”. Yliopiston sijaan hän hakeutui ensin sairaanhoitajakouluun Helsinkiin (kurssi 36) ja sieltä jatko-opintoihin terveyssisarkouluun.

Sisko Suomalainen ylioppilaana 1944.
Kuva Päivi Miettinen.

Suomalainen viihtyi terveyssisarkoulutuksessa, koska siellä oli ”vapaampi ja tasa-arvoisempi” henki kuin sairaanhoitajakoulussa. Työnkuvaan kuuluivat kaikki ihan vauvasta vaariin, lastenneuvolatyö ja kotisairaanhoito. Erityisesti keskityttiin tuberkuloosipotilaiden hoitoon ja valvontaan. Kotikäynneillä nähtiin potilaiden tilanne kokonaisvaltaisesti. Myös sairauksien ennaltaehkäisy oli keskeinen työn tavoite.

Valmistuttuaan vuonna 1948 terveyssisareksi Sisko matkusti kotiin Siilinjärvelle, missä sattumoisin oli terveyssisaren paikka auki. Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ylilääkäri O. Raunio soitti Savoniemelle uudestaan ja uudestaan ja isä Salomonkin painosti hakemaan paikkaa. Niinpä Sisko aloitti ensimmäisen työrupeamansa terveyssisarena Siilinjärvellä syksyllä 1948.

Terveyssisar Sisko Suomalainen 1948.
Kuva Päivi Miettinen.

Siilinjärvellä oli asukkaita 1940-luvun lopussa vähän yli 6000. Kunnanlääkärinä toimi v.a. Achilleus Westling, hammaslääkärinä Inkeri Tulikoura. Terveyssisar oli Kaarina Halonen. Kätilöinä toimivat Martta Pöyry ja Helmi Halonen ja kodinhoitajana Airi Leivonen.

Siilinjärvi oli hoitanut ennen sotia sosiaali- ja terveyspalvelunsa äärimmäisen taloudellisesti. Kunta osti lääkäripalvelut vuoteen 1951 asti kunnassa sijaitsevista sairaaloista. Harjamäen piirimielisairaalan ja Tarinaharjun keuhkotautiparantolan lääkärit hoitivat sopimuksella sivutöinään kunnanlääkärin tehtävät. Näin kunnan ei ollut tarvinnut rakentaa kunnanlääkärille asuntoa ja vastaanottotiloja.

Psykiatriaan erikoistunut lääkäri ei kuitenkaan ollut ihan omalla alallaan yleislääkärinä. Sisko Suomalainen kertoi, kuinka hän soitti kunnanlääkäri Westlingille epäillessään lapsella olevan kurkkumädän. Siihen lääkäri oli sanonut, ettei ole koskaan kurkkumätää nähnytkään, laittakaa vain lapsi oman diagnoosinne perusteella kulkutautisairaalaan.

Vuonna 1945 oli valmistunut ns. terveystalo Viinamäen hautausmaan vastapäätä Kuopion tien varteen. Siihen oli sijoitettu kätilöiden ja yhden terveyssisaren asunnot ja vastaanottotila. Neuvolatoiminta oli aloitettu edellisenä vuonna.

Kunnanlääkärin puuttuminen tarkoitti, ettei koululaisten lääkärintarkastuksia pidetty ollenkaan vuonna 1948. Terveyssisar kävi kaikilla kouluilla, punnitsi, mittasi, tarkasti näön, puhtauden, kuulon, rokotti rokottamattomat lapset ja teki tubikokeet.[1] Sisko Suomalainen tuli kuntaan toiseksi terveyssisareksi. Hänen kokemuksensa ensimmäisessä työpaikassa eivät olleet kovin myönteiset:

”Neuvolatoiminta kyllä pääsi alkuun ja lapsia tuotiin lähikylältä ja se sujui, mutta ei syrjäkylillä, missä terveyssisaren piti mennä kotiin. Siellä täytyi kyllä aika varovasti alkaa näihin vauvojen hoitoasioihin puuttua ja neuvoa Vitoli ja ulkoilut ja muut. Kerran eräs nuori äiti siellä syrjäkylillä tuli eteiseen, kun saattoi minua ulos ja sanoi, että kyllähän minä tekisin niin kuin terveyssisar neuvoo, mutta kun tuo anoppi tietää kaiken.”

Suomalainen kertoo tavanneensa vieläkin mummoja, jotka mutustivat ruokaa hampaattomassa suussaan ja syöttivät ruokamössöä suustaan lapselle. Lasten ulkoiluttaminen oli kauhistus. Lisäksi terveyssisarta alettiin kutsua ihan pikkuasioidenkin takia kotikäynnille. Toisaalta jotkut eivät uskaltaneet kutsua edes tosi hädässä. Suomalainen kertoi, kuinka tuberkuloottinen lapsipotilas oli ollut jo joulunpyhinä tajuton, mutta perhe ei ollut kutsunut terveyssisarta, koska ”eihän sitä jouluna häiritä”.

Terveyssisar kulki kylillä polkupyörällä. Yhden päivän aikana saattoi tulla ajelua 40 km. Talvella liikuttiin hevosella, junalla ja kävellen, välillä vyötäröä myöten lumihangessa kahlaten. Vuoden 1949 työraportissaan Sisko Suomalainen kertoa matkustaneensa pyörällä ja jalan 1582 km, junalla ja hevosella 2183 km. Matkoihin kului vuoden aina lähes 4000 tuntia. Koko vuoden aikana terveyssisar Suomalainen sai 15 vapaapäivää.

Tämän osin turhauttavankin raatamisen palkaksi, terveyssisar sai vielä kuulla olevansa ”kunnan syöttiläs”. Vanha kansa vastusti terveydenhoitoonkin tehtyjä satsauksia. Vuosi riitti Siskolle Siilinjärvellä, hän siirtyi jatko-opintoihin ja teki sitten elämänuransa Lapissa terveydenhoitajana. Tosin ei sielläkään olot helpot olleet.

Inarin terveyssisar hoiti itsenäisesti kirkonkylässä sairasmajaa ja kunnanlääkäri oli Ivalossa. ”Hänelle sai kyllä soittaa ja kysyä. Joskus sai tämmöisiäkin vastauksia: ”perkele, puhelimessa minä en neuvo mitään ja tänne ei saa tuoda”. No, joskus tämä riitti, ja hoiti niin kuin ymmärsi ja parhaaksi näki.”

Sisko Suomalainen toimi myöhemmin terveyssisarena Helsingissä, sairaanhoidon opettajana Joensuussa ja kotihoidon kehittäjänä Kuopiossa. Sisko eläköityi ylihoitajana Helsingissä.

Tämä teksti perustuu Sisko Suomalaisen muistelmiin ja Siilinjärven terveydenhoitolautakunnan asiakirjoihin.

---

[1] Terveyssisar Kaarina Halosen vuosikertomus 1948. Terveydenhoitolautakunta Cb:1, tarkastuspöytäkirjat. Siilinjärven kunnanarkrkisto.

   

Pahoinpitely Pitkälahden tiellä - kommunistien työmaaterroria Kuopiossa

 

Pitkälahden saha. Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Pitkälahden sahalla työskennellyt työmies Antti Korhonen pahoinpideltiin sunnuntaina 19.10.1930 Haminalahden ja Pitkälahden välisellä tiellä ns. Mustanmäen rinteessä. Korhonen oli palaamassa Haminalahden kartanossa järjestetyistä Lotta Svärd-iltamista.[1]

Hän oli aiemmin päivällä käynyt Kuopiossa. Sieltä hän oli ostanut puoli litraa spriitä katukaupasta. Kuopiossa kaksi miestä oli houkutellut häntä samaan matkaan linja-autoon takaisin Pitkälahteen, mutta hän oli tullut mieluummin ”pirssillä”.[2]

Päivän aikana Korhonen oli ilmeisesti naukkaillut kaupungin tuliaisiaan ja illalla hän meni tuttaviensa kanssa yhteisellä kyydillä Haminalahden kartanolle, jossa juhlan piti alkaa klo 19.00.

Haminalahden kartano. Kuva Signe Brander, Suomen kartanoita.

Lottien sunnuntaikarkelot olivat varmasti raittiit, mutta kartanon navetan takana, pihakuusien alla ja jopa kartanon sivuuttavalla tiellä oli paljon juhlaväkeä, joka ei ilmeisesti edes käynyt tanssipaikalla. Korhonenkin naukkaili pihakuusen alla ystäviensä kanssa vedellä jatkettua spriitä. Elettiin kieltolain aikaa.

Haminalahden kartanoa isännöivät ja emännöivät tuolloin jääkärieverstiluutnantti  Volmar Falkenberg ja hänen vaimonsa Liisa os. Peura. Liisa Falkenbergin isä, Heikki Peura omisti Pitkälahden sahan Kuopiossa. Hän oli ostanut Haminalahden kartanon von Wrighteiltä vuonna 1910. Peura oli suurliikemies, jolla oli sahoja ja muita liikelaitoksia myös Iisvedellä, Suonenjoen lähellä.[3]

Wolmr Falkenberg

Liisa (Aino Elisabeth) Falkenberg.
Rautalammin museo.

Korhonen oli todistajien mukaan aika juovuksissa lähtiessään kävellen kotiin Pitkälahteen. Tuttavat etsivät hänen hattunsa ja saattelivat kartanolta Karttulan tielle, missä hänelle neuvottiin reitti kohti Pitkälahtea. Korhonen pyysi yhtä saattelijaa mukaan kotimatkalle, mutta tämä ei lähtenyt.

Magnus von Wright, Mustalahdenmäki Haminalahdessa, 1857.
Tuskinpa tie kovin paljon parempi oli 1920-luvulla.

Mustanmäen rinteessä kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi heistä sanoi: ”Nyt sinä perkeleen Pitkälahden lahtari loput!” Korhonen löydettiin verissä päin tieltä, josta hänet vietiin ensin Haminalahden kartanoon ja sieltä sairaalaan Kuopioon. Lehtitietojen mukaan hän sai vakavia vammoja, mutta ei ollut hengenvaarassa. Korhosen pahoinpitely ei ollut aivan yllätys. Hän oli saanut aiemmin kirjeen, jossa hänet uhattiin tappaa.

Antti Juho Korhonen oli syntynyt Nilsiän Palonurmessa 10.6.1889. Hän oli naimisissa Josefina Roivaisen kanssa ja heillä oli kuusi lasta. Korhonen oli osallistunut vapaussotaan Nilsiän suojeluskuntalaisten matkassa. Sodan jälkeen hän työskenteli vartijana Riihimäen pakkotyölaitoksella (1918-24) ja Tammisaaren vastaavalla laitoksella (1925-27). Tämän jälkeen hän oli siirtynyt Salmiin rajavartijalaitoksen palvelukseen. Pitkälahden sahalle Korhonen oli tullut vuonna 1929.

Korhonen otti julkisesti kantaa Lapuan liikkeen puolesta Savo-lehdessä elokuussa 1930. Kirjoitus oli vahvan uskonnollinen ja kansallismielinen.[4] Tähän sanomalehtikirjoitukseen hän sai kotiinsa nimettömän vastineen: 

LUULETKO SINÄ PERKELEEN LAHTARIN KOIRA SOKAISEVASI TYÖLÄISTEN SILMÄT KUN IHANTELET LAPUAN VERIHURTTIA SUAT NÄHÄ ETTÄ KAIKKI VERIHURTAT KOHTA OUVAT OLEMATTOMISSA KYLLÄ VENÄJÄLLÄ ON MIEHIÄ JA SEMMOISIA VEHKEITÄ ETTÄ EI LAHTARIT PITKÄLTI KOKAHTELE

LUULETKO ETTEI SINUA TUNNETA JO RIIHIMÄEN JA TAMMISAAREN KITUTUSLAITOKSIEN AJOISTA EI KUKKAAN PAMPPU OLLU NIIN VIHATTU KUIN SINÄ EI KUKKAAN PAMPPU OSANNU NIIN PIRULLISEN VIEKKAASTI JA NEROKKAASTI PENKOA VANKIE TAVAROITA KUN SINÄ JA PIMIÄÄN KOPPIIN OLIT ENSIMMÄINEN TOIMITTAMMAAN VANKEJA JOTTA KYLLÄ SINUN EDESOTTAMISESI TUNNETAAN JOKKA PAIKASSA[5]

Alusta asti pahoinpitelyn taustalla oletettiin olevan poliittinen motiivi. Muuten spriille haiseva pahoinpidelty vuonna 1930 olisi hoidon jälkeen saanut vielä sakot, eikä asiasta olisi lehdissä kirjoitettu.

Koivumäen kansanopistolla pidettiin 28.10. 1930 Lapuan liikkeen Pohjois-Savon suurkokous. Antti Korhonen oli paikalla, mutta ei ”siteidensä vuoksi voinut itse puhua.” Hän oli laatinut lausunnon, jonka johtaja Lönnblad luki kokoukselle.[6] Hänen pahoinpitelynsä osoitti lapuanliikkeen kannattajien mielestä kommunistien edelleen jatkuvaa uhkaa.

Maltilliset porvarit olivat alkaneet ottaa välimatkaa lapualaisiin presidentti Ståhlbergin kyydityksen jälkeen (14.10.1930). Koivumäen kokouksessa maalaisliittolaiset eivät enää lämmenneet lapualaisten puheille, vaan selkeästi erkaantuivat hankkeesta.

Korhosen pahoinpitely jäi selvittämättä, joten joulukuussa 1930 Kuopion läänin lääninrikosetsivä Väinö Kauppinen teki lisätutkimuksia.

Kuulusteluissa epäillyiksi nousi Aapel Sundqvist, Maaningan Halolassa syntynyt työmies. Todistajat kertoivat, että Sundqvist olisi uhkaillut Korhosta aiemmin samana vuonna savotassa. Korhosen pojat olivat laulaneet jotain lapualaislaulua, jolloin Sundqvist olisi sanonut: ”Jollette herkiä huutelemasta, niin korvat lyhenee.”  Samalla työmaalla Korhoselta oli rikottu saha. Tämä oli tyypillistä ”punaista työmaaterroria”. Uhkailua, kiusaamista ja jopa tahallista onnettomuuksien aiheuttamista.

Aapelin epäiltiin ilmeisesti olevan jollakin tavalla maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnassa. Hän oli ollut koko kesän 1930 ”jossakin pohjoisessa töissä”. Kuulusteltavat esittävät kyllä muitakin epäilyjä, pari kertaa mainittiin tiellä liikkuneen mustia umpiautoja. Saattoi olla kuulusteltavien hienovaraista vinoilua lapuanliikkeen suuntaan.

Toinen epäilty oli Esa Hietanen, kommunistiaktiivi, joka piilotteli myös pahimman kyyditysvaaran aikaan kesällä 1930. Pari kuulusteltavaa kertoi nähneensä Hietasen Neulamäen salolla[7], kun olivat olleet siellä marjassa. Hietanen oli kysellyt tietoja Korhosen asiasta. Myös Korhonen tunnisti poliisin kuvista Esa Hietasen mieheksi, joka oli puhutellut häntä pahoinpitelypäivänä Kuopiossa.

Juttu näyttäisi kuivuneen kasaan. Riittävää näyttöä ei löytynyt sen paremmin Sundqvistin kuin Hietasenkaan syyllisyydestä. Oikeudenkäynnistä saatikka tuomioista ei löytynyt sanomalehtiarkistosta merkkejä.

Antti Korhonen oli varmasti työmaaterrorin uhan alainen Kuopiossa. ”Suomen Moskovassa” kielletyn kommunistisen liikkeen kannatus oli merkittävä sotien välisenä aikana. Lapualaisterrorin katveessa tehtiin myös kommunistisen aatteen innoittamana väkivallantekoja tai vähintäänkin kiusaa vastustajille.

Antti Korhosen pahoinpitelyä voisi epäillä myös tekaistuksi mediatempuksi, ellei hän olisi ollut humalassa. Epäilemättä hänet pahoinpideltiin poliittisten ja uskonnollisten näkemystensä vuoksi, mutta syyllisiä ei tavoitettu.

 

 

[1] Savon Sanomat 23.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911162/articles/81477079

[2] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[3] Petri Karonen, /jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/67514/kauppaneuvos%20heikki%20peura.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[4] Savo 3.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909265/articles/81476423

[5] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[6] Savo 28.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909318/articles/81476368

[7] Tarkoittaa ehkä Pienen Neulamäen aluetta Pitkälahden lähellä.

Ministeriä kyydissä - kun savolaiset lobbasivat Savo-Karjalan rataa

 

Siilinjärven asema 1906. Kuva v. Barsokevitsch, Kuopion museo.

Rautatie Kuopioon valmistui vuonna 1889. Jatkosuunnitelmia tehtiin tietysti koko ajan. Vilkas kauppa- ja muu liikenne Savon ja Karjalan välillä herätti tietysti toiveita yhdysradasta.

Jo 1800-luvun lopulla oli esitetty, että poikkirata Joensuusta voisi yhdistyä Savon rataan vaihtoehtoisesti seuraavilla paikkakunnilla: Pieksämäki, Toivala, Kasurila tai Alapitkä.[1] Savon rataa jatkettiin 1902 Kuopiosta Iisalmeen. Vuonna 1904 kävi lähetystö ”kummarrusmatkalla Helsingissä” yhdysradan puolesta.

Lähetystö oli ehdottanut, että risteysasemaksi valittaisiin Siilinjärvi.[2] Lähetystön toimia arvostellut kirjoittaja mainitsi yhtenä vaihtoehtona Pöljän pysäkin, mutta hänen mielestään alue oli liian mäkistä. Hän tarkoitti tällä varmaan Uuhimäkeä, Lintuniemen kallioita ja Kärängänharjua. Kirjoittajan mielestä paras risteysasema olisi ollut Alapitkä.

Nämä vaihtoehdot säilyivätkin lähes 40 vuotta vaihtoehtoina. Ratahankkeita oli tietysti Suomessa paljon muitakin, joten lobbaaminen oli iso osa hanketta. Savon Sanomien pakinoitsija Eirikka olikin jo vähän tuskastunut 1932, kun hän kirjoitti:

Herrat kansanedustajat ja muut retkeläiset – mennäksemme persoonallisuuksiin – me pyydämme kysyä teiltä, niin kuin ihminen kysyy ihmiseltä ja kansalainen kansalaiselta, kysyä rehdisti ja avoimesti: kuinka monta juhlapäivällistä te olette jo syöneet Outokummun-Savonradan puolesta? Ja edelleen, voitteko edes osapuilleen arvioida, kuinka monet juhlasapurskat meidän Kuopion takalaisten pitää teille syöttää, ennen kuin te olette ympätty niin täyteen Outokummun-Savonradan yhdysrata-aatetta, että te, ellei muuten, edes mahapakoillanne olette pakotetut päättämään, että tuo rata on rakennettava, tai muuten Kuopion takalaiset, kanaljat, rasvoittavat meidän sisuksemme, ettemme ikinä pääse siitä vatsakatarrista, mikä siitä on seurauksena.[3]

Nimimerkki Ierikka eli Savo-lehden päätoimittaja Jalmari Lampela kertoi itse osallistuneensa jo kolme kertaa rataretkeilyyn. Silti ratoja vaan rakennettiin muualle. Outokummun kaivoksen avaaminen kiirehti Viinijärvi-Varkaus radan rakentamista 1932. Vaikka lehdistössä näytti siltä, että Pohjois-Savon kunnat ajoivat ratahanketta yhdessä, niin risteysaseman paikka ja radan reitti aiheutti paljon porinaa. Pakinoitsija Ierikan sanoin:

Täällä Kuopion takana…lyödään arpaa siitä, Rasinmäen vaiko Juurikkalahden kautta se rata olisi rakennettava. Tämä kysymys näillä seuduin onkin monesti ollut tärkeämpi kuin kysymys, rakennetaanko sitä rataa ollenkaan.[4]

Siilinjärvellä Pöljällä ainakin paikallinen maamiesseura otti ratahankkeeseen kantaa ja toivotti risteysaseman tervetulleeksi. Jos tämä linjaus olisi toteutunut, niin rata olisi tullut Kolmisopen kautta Pöljän pysäkille.[5] Alapitkän linjaus olisi taas tuonut rautatien Nilsiän kirkolle ja kyliin.

1930-luvulla tavaraa liikkui Suomessa vielä paljon vesiteitä, vaikkakin sisävesiliikenne oli jo taantuva ala. Tästä poikkeuksena kuitenkin uitto, jolla oli suuri merkitys. Kuorma-autoliikkenne oli vielä varsin vaatimatonta, vaikka siinä olikin selvää kasvua. Lähikuljetuksissa kuorma-auto ja hevonen tekivät työt. rautatiet olivat tavaraliikenteen tärkein väylä, joten ratahankkeet koettiin elinkeinopoliittisesti äärimmäisen tärkeinä.[6]

Kuopion takamaitakin kuvattiin rataretkeilykirjoituksissa hakkaamattomien aarniometsien, malmirikkauksien ja vesivoiman ehtymättömänä resurssina. Varsinkin 1930-luvun alkupuolen lama oli suistanut alueen kunnat konkurssien ja työttömyyden ahdinkoon. Työtä ja toimeentuloa oli saatava. Kunnat olivat tuolloin ns. kevytkuntia, joilla ei juuri investointeihin ollut rahaa. Tämän vuoksi kulkulaitosministeriä ja kulkulaitosvaliokunnan jäseniä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kun he paikkakunnalle saapuivat.

Rataretkeilijöitä Siilinjärven asemalla 1937. Kuvassa toinen oikealta
Yrjö Räisänen. Kuva Museovirasto.

Vuonna 1937 Savo-Karjala-radan rataretkeily aloitettiin Siilinjärveltä, jonne retkeilijät saapuivat junalla klo 10.50. Vieraiden joukossa nähtiin mm. eduskunnan puhemies Hakkila, kulkulaitosministeri Ryömä, apulaiskulkulaitosministeri Salovaara, maatalousministeri Heikkinen, Kuopion läänin maaherra Ignatius sekä alueen kansanedustajia. Ainakin SDP:n Yrjö Räisänen  näyttäisi olleen seurueessa. Räisäsellä oli kesäpaikka Siilinjärven Pöljällä, joten hän oli tutuilla tanhuvilla.

Vieraat Tarinaharjun keuhkotautiparantolan ruokalassa. 
Museovirasto.

Siilinjärven kunnan tervehdyksen esitti Martti Ahonen ja sekakuoro lauloi Savolaisten laulun. Seurue siirtyi asemalta autokuljetuksella Tarinanharjun parantolaan, jossa Pohjan Rykmentin soittokunta puhalsi tervetuloesityksen. Kahvin ja voileipien ohessa pidettiin puheita ja lopuksi ylilääkäri Seppä esitteli vieraille parantolan toimintaa ja tiloja. Sairaalan ruokala olikin varmaan kirkonkylän edustavin ja riittävän iso tila arvovieraille.

Rataretkeiljöitä Alapitkällä.

Alapitkällä asemapäällikkö Rautiainen toivoi risteysasemaa Alapitkälle, mutta ei halunnut tehdä kysymyksestä riitaa. Autoletka lähti kiireesti jatkamaan matkaa Varpaisjärven kautta Nilsiän Silika Oy:n kaivoksille. Nilsisässä tuotettiin kvartsihiekkaa. Nilsiän kirkolla kaivosyhtiö tarjosi seurueelle lounaan. Lounaalla sekakuoro lauloi ja opettaja Jäntti piti puheen. Lounaalla seurueelle tarjottiin jo juomiakin, kun kaivoksen johtaja Biaudet esitti maljaa radan menestykselle.

Nilsiän kvartsiittia Kinahmilla.

Vieraiden autoletka Juankosken apteekin edustalla.
Museovirasto.

Matka jatkui Juankosken kartonkitehtaalle, missä johtaja Bonsdorff valitteli Juantehtaan heikkoja liikenneyhteyksiä. Tehtaan puolesta oli tarjolla kahvia ja virvokkeita. Sitten taas autoon ja Kaaville. Opettaja Kilpeläinen kertoi Kaavin lupaavista mineraalilöydöistä. Tämän jälkee nautittiin virvokkeita ja kuunneltiin kuorolaulua.

Outokummussa seurueelle tarjottiin päivällinen Outokumpu Oy:n  tiloissa. Tilaisuudessa puhui yhtiön puolesta insinööri Levanto. Kulkulaitosministeri Ryömä vastasi puheeseen ja kohotti maljan hankkeelle. Seurue kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon hankkeelle. Myös puhemies Hakkila puhui. Päivällisen jälkeen seurue vielä ajoi Kuopioon ja palasi yöjunalla Helsinkiin.

Outokumpu Oy:n päärakennus.

Rataretkeilijöitä kunnioitettiin pitkin matkaa juhlaliputuksella ja koululaiset oli aseteltu teiden varsille vilkuttamaan.

Eduskunta päätti rakentaa Savo-Karjalan yhdysradan huhtikuussa 1938 yksimielisellä päätöksellä. Ratkaisu jätti vielä auki risteysaseman, jonka vaihtoehtoina säilyivät nyt Siilinjärvi ja Pöljä.[7] 

Sodat siirsivät hankkeen aina vuoteen 1949. Radan rakentamisen iso motiivi oli aluepoliittinen. Siilinjärven-Juankosken raataa rakennettiin työttömyysvaroin. Sen vuoksi hanke eteni hitaasti, koska työttömyysrahojen loppuessa loppuivat myös työt.[8]

Ratatyömaalla tapahtui useita vakavia kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Lisäksi useammankin työmiehen sanotaan kuolleen myrkkyviinaan.[9]

Rata valmistui pala kerrallaan. Vasta vuonna 1969 alkaen liikenne onnistui Siilinjärveltä Joensuuhun asti. Rata jäi pelkästään tavaraliikenteen käyttöön. Siilinjärven kehityksen kannalta radan rakentaminen oli kuitenkin käänteentekevä.

Kuvassa mustalla rautatiet. Vuonna 1962 rataa oli valmiina Juankoskelle. Sittemmin sitä jatkettiin
Kaavin kautta Sysmäjärvelle. Karttaote kirjasta Valtionrautatiet 1937-1962.

Rautatie liikenneväylänä itään ei mullistanut pitäjän elämää, vaan kallioiden räjäytyksissä löytynyt malminäyte. Jorma Hakalan löytö johti sittemmin Rikkihappo Oy:n tehtaiden tuloon ja apatiittikaivoksen perustamiseen. Myös Liukonlahden kuparikaivoksen avaaminen Kaaville vuonna 1968 lunasti lähes 70 vuotta aiemmin esitetyt ajatukset Pohjois-Savon luonnonrikkauksista.

 

 

---

[1] Valtionrautatiet 1937-1987, 96

[2] Otava 18.10.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674134/articles/81473000

[3] Savo 12.11.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909950/articles/81472537

[4] sama

[5] Savon Sanomat 21.4. 1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[6] Valtionrautatiet 1937-1987, 93

[7] Savon Sanomat 21.4.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[8] Valtionrautatiet  1937-1987, 97-99

[9] Heikkinen (toim), Kahta puolta rattoo eli täällä kipsivuoren takana. Kuuslahden, Heinämäen ja Saarikylän kyläkirja,73

Lehmiä ja ihmisiä - eläinrääkkäyksestä järkiperäiseen karjatalouteen

Haapaharjun navetta 1928. Kuva Ahti Rytkönen.
Museovirasto.

Pöljän kylällä on varmuudella asuttu vakituisesti jo 1500-luvulla. Ihmisten mukana tulivat elontaistoa käymään myös kotieläimet. Tarkastelen tässä lähinnä lehmien hoitoa ja merkitystä perinteisen maatalouden aikana.

Wirilanderin mukaan karjanhoito oli savolaisen maatalouden aristavin kohta, sillä karja oli oikeastaan olemassa vain lannantuotannon vuoksi. Karjan hoito pysyi pitkään heikolla tasolla. ”Rehun niukkuus oli eritoten kevättalvella ja keväällä aivan yleinen ja kiristyi heinäkatojen aikana suoranaiseksi puutteeksikin. Karja talviruokinta oli oikeastaan eläinrääkkäystä.”[1]

Jos lehmät pystyivät kävelemään keväällä ulos navetasta, niin asiat olivat vielä jotakuinkin hyvin. Varsin tavallista oli, että nälkiintyneet eläimet eivät enää keväisin pysyneet jaloillaan, vaan ne oli kantamalla vietävä kuloheinää kaluamaan.[2] Samoin Soininen toteaa, että lannan määrä oli karjan pidossa pääasia ja sen vuoksi karjan laatua ei ymmärretty arvostaa.[3]

Kun lanta oli karjan tärkein tuote, niin navetat olivat pitkään ns. sekasontanavetoita. Niissä lehmät olivat irti ja lanta kuivikkeineen porkkaantui talven aikana lehmien alla suoraan pellolle vietäväksi. Ahtaat, matalat ja usein ikkunattomat navetat olivat lehmien talvihelvetti. Lehmät olivat yltä päältä liassa ja nälkiintyneitä. Luontinavetassa sonta luotiin päivittäin lantalaan. Jälkimmäinen malli oli lehmien puhtauden kannalta paljon parempi. Näissä navetoissa (parsinavetta) lehmät olivat myös kiinni ja niiden yksilöllinen ruokinta oli mahdollista.[4]

Karjan hyvä hoito ymmärrettiin vielä 1840-luvullakin enemmänkin lannan kuin maidon kautta. Lukemisia maamiehille varoitti liian suurista karjoista, joita ei sitten jakseta kunnolla ruokkia. Lannasta ei tule silloin voimallista.[5]

Jokakeväinen karjan ruuanpuute ymmärrettiin ainakin jossain määrin jo 1870-luvulla eläinrääkkäykseksi.[6] Ymmärrys eläinten huonosta kohtelusta oli alkanut nousta Suomessakin esiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ensin kiinnitettiin huomiota mm. kaupunkien hevosajurien toimintaan. Suomessa ei käytetty hevosen lihaa ravintona, mikä johti siihen, että eläimet ajettiin ns. loppuun.[7] Toinen eläinten ystäviä huolestuttava seikka olivat erilaiset eläinnäyttelyt, joissa eksoottisia eläimiä kuljetettiin pienissä laatikoissa kesät talvet toreilla ja turuilla töllisteltävinä. Eläimet kärsivät oloistaan tavattomasti.[8]

Maaseudulla saatettiin olla ikään kuin ”sokeita ilmeisimmälle”, rehun puute oli ollut vallitseva olotila karjanhoidon alkuajoista lähtien. Siihen oli totuttu ja turruttu.

Kaupunkilaiset huvimatkailijatkin näkivät karjanhoidon ja lehmien tilan kesäretkillään valoisimmillaan. Varsinkin täällä Savossa kesälaitumet olivat varsin hyviä pitkään jatkuneen kaskeamisen seurauksena, oli mehevää heinää ahoilla ja rantaniityillä. Yleensä kaikki maito ja voi tuotettiin kesäkuukausina. Silloin lehmät olivat hyvin ruokittuja ja puhtaita. ”Omituisen runollisen ja viihdyttävän vaikutuksen tunnen katsellessani lypsyä pihamaalla kesäiseen aikaan. Aamusella vallitsee silloin vielä verrattain hiljainen tyyneys sekä raittiissa luonnossa, että talonväen toimissa ja päivän tehtävät ovat vasta kuin kapaloistaan aukeavina aikeina, joiden toteutumista vakavina odotellaan.”[9]

Lypsyllä.
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.6.1901.

Vasta ns. järkiperäinen karjatalous muutti eläinten ruokintaa ja varmasti hyvinvointiakin. Maidon ja erityisesti vointuotanto alkoivat kehittyä 1800-luvun lopulla viljanviljelyn rinnalle merkittäväksi tuotantosuunnaksi. Pöljällekin perustettiin osuusmeijeri vuonna 1905.[10] Kolme vuotta myöhemmin kylälle perustettiin karjantarkastusyhdistys.[11] Samalla kylän elämään liittyi uusi ammattilainen, kun yhdistys palkkasi tarkastustoimintaan koulutetun karjakon. Ensimmäiseksi tarkastuskarjakoksi tai assistentiksi, kuten tehtävää  myöhemmin kylällä nimitettiin Anni Rissanen Kuopiosta.[12] 1920-luvulla toimessa työskenteli ainakin Alma Upero. Erityisesti kylällä muistetaan Anna Saastamoisen pitkä työura assistenttina (1941-1971).[13]

Harjun tilan härkä ja isäntä Nestori Halonen.
Kuva Nestor Halosen kotiarkisto.

Halosten Harjun tilalta on säilynyt Tarkastustuloksien kirja vuodelta 1915. Kirja on vaikuttava osoitus siitä, kuinka huolellisesti karjankasvattajat koettivat mittailla annetun rehun määriä ja seurata tuotantoa.

Karja sai ”kylvyheinää”, luonnonheinää, kauran ja rukiin olkia, turnipsia, kuivattua väkirehua  ja kaurajauhoja.[14] Oljista ja jauhoista oli Savossa tapana tehdä lämpimän veden kera haude rehuksi. Tilalla oli 40 lehmää. Kyseessä oli ehdottomasti Pöljän napatalo, mutta siltikin vain kolmen lehmän vuosituotanto ylitti 2000 kg. Kokonaistuotanto oli 47798 kg.

Jalostustyö oli vasta alussa. Pöljällä karjanjalostusta kiritti oman kylän karjatalousmies Tatu Nissinen, jonka suuri elämäntyö ja missio oli suomenkarjan jalostuksen edistäminen. Vuosisadan vaihteessa Pöljän karja oli 100 % suomenkarjaa, vieläpä kuvien perusteella enimmäkseen itäsuomenkarjaa.

Harjun tilan (sittemmin Ilkka) tarkastuskirjassa 1927 on lypsyssä 17 lehmää, mutta vuosituotanto ylsi lähes samaan kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin. Puolet pienempi karja tuotti maitoa 40908 kg vuodessa. Nyt karjan parhaat lehmät Muisto, Omena ja Tellu lypsivät kukin reippaasti yli 3000 kg vuodessa.

Savonniemen karjaa Suomalaisen tilalla Pöljällä 1925. Väliaikaisista
tiloista huolimatta lehmät ovat puhtaita ja navettaan tulee valoa.
Kuva Päivi Miettinen

1920-luvulla Pöljän parhaaksi karjaksi Nissinen arvioi Pirttilahden tilan karjan, jota tuolloin isännöi Janne Korhonen. Siellä karjan keskituotanto oli vuonna 1926 3585 kg.(Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja, 1927)

Nykyisin suomalaisten lehmien keskituotanto vuodessa on 9140 kg. (Luonnonvarakeskus)

Anneli Pietarinen juottaa vasikkaa Pöljänjärven rannalla. Aikaan ennen suurtiloja lehmien hoito 
oli varsin yksilöllistä ja laidunaika pitkä.
Kuva Reponiemen talon arkisto.

---

[1] Wirilander, Savo kaskisavujen aikana, Savon historia

[2] Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden

  loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 225

[3] sama, 220

[4] Bläuer, Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa, 102

[5] Lukemisia maamiehille 1.1.1849 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/942219/articles/80375879

[6] Savonlinna 13.10.1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/451787/articles/80936866

[7] Uusi Suometar 19.3. 1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/426596/articles/80936865

[8] Luonnon Ystävä 1.3.1898 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/919734/articles/81287929

[9] Kyläkirjaston kuvalehti 1.9.1901 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870396/articles/80152887

[10] Pöljän osuusmeijeri 1905-1921, http://airaroivainen.blogspot.com/2021/08/poljan-osuusmeijeri-1905-1921.html

[11] Otava 13.10.1909 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/727210/articles/80934891

[12] Savo 17.12.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/687614/articles/81012875

[13] Assistentin elämäntyö Pöljällä http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[14] Harjun tilan Tarkastustulosten kirja 1915, Nestor Halosen kotiarkisto.