Sananen Pöljän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 II

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta. Se on tuotu läheiseltä
Kolmisopen kylältä. Ensimmäiseksi asumukseksi tällä seudulla rakennettiin
yksinkertainen savutupa, johon sitten saatettiin lisätä kamareita ja jopa toinen
tupakin.

Maaperäkartoittajat Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen saapuivat Pöljän kylälle Maaningan kirkolta heinäkuun lopussa 1864. Syystä tai toisesta he valitsivat asuinpaikakseen Lassilan eivätkä asettuneet kievariin, joka sijaitsi valtion virkatalossa Pöljän Puustellissa. Lassila oli kylän vanhimpia taloja, tuolloin sen rakennukset sijaitsivat aivan Pöljän järven rannassa. Kartassa se on talo n:ro 2.

Pöljänjärven rantaa vanhan Lassilan talon pihapiirin läheltä. Järvi on
tässä jo laskettu. Kuva Lassilan talon arkistos.

On huomattava, että Pöljänjärvi oli tuolloin nykyistä korkeammalla, sillä järveä laskettiin vuonna 1910 lähes metrillä. Lassilan talo siirrettiin 1900-luvun alussa nykyiselle paikalleen Savon radan tieltä. Talo oli seutukunnan isoimpia, vuonna 1802 talon asiakirjoissa peltopinta-ala oli 20 ha ja varsinainen metsämaa 215 ha. Millainen pihapiiri sitten oli?

Lintuniemen, Pöljä n:ro 2 pihapiiriä ja väkeä v. 1912. Tämä antaa hyvää
osviittaa Lassilan talon pihapiirin kuvittelemiseen.
Kuva Heikki Suhosen kotialbumi.

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut kovin korkeaa käsitystä alamaistensa rakennustekniikasta. Koska …jok´ikisellä talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on käytettävänään heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdottomia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemasta epälukuisia pikkuviljelmiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämästä piha-aukeilleen paria- kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.[1]

Lassilan pihapiirin aitta.

Koska nyky-Lassilan pihapiiristä on vieläkin löydettävissä 1800-luvun puolivälin rakennuksia, niin aivan mitätöntä kansanomainen rakennustaito ei ollut. Vertailuna voi kertoa, että valtion virkatalon pihapiiriin kuului 17[2] erilaista rakennusta. Vuonna 1950 Hannu Väänänen kirjoitti Kuopion isänmaalliselle seuralle lyhyen selostuksen Lassilan rakennuksista 1900-luvun vaihteesta.[3]

Silloinen asuinrakennus oli noin 24 metriä pitkä. Ensin rakennettiin tupa ja varallisuuden lisääntyessä lisättiin kamarit ja eteinen. Kamarien ja tuvan väliin rakennettiin kaksoisseinä, koska ei osattu liittää lisärakennusta muulla tavoin. Usein rakennettiin vielä toinen tupa. Pirttien uunit olivat sisäänlämpiävät ja uunien suut vuolukivestä. Kamarien uunit olivat uloslämpiävät ja eteinen aivan kylmillään.

Ikälän savupirtin uuni, Pajuskylä, Pielavesi.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eteläinen tupa oli ns. työtupa ja toisessa käytiin syömässä. Tässä rakennuksessa asui työväki, joskus myös vuokralaisia sekä talonväkeäkin. Pihan päärakennus taas muodostui neljästä kamarista ja kylmästä eteisestä. Vuosisadan vaihteessa kaikissa kamareissa sanottiin olleen uloslämpiävät uunit. Rakennuksessa asuivat isännät ja perheenjäsenet.

Navetta oli jaettu leveällä kujalla kahteen osaan, toisessa majailivat eläimet ja toisessa säilytettiin rehuja. Navetan ulkopuolella oli kota. Tallin yhteydessä oli vaateaitta. Vilja-aitta on vieläkin pystyssä Lassilan pihapiirissä. Lisäksi oli sauna, paja ja muitakin aittoja.[4]

Tiedämme, että Puustellin virkatalossa oli jo uloslämpiävät uunit ja lasi-ikkunat, sekä kamareissa kaakeliuunit, mutta miten oli Lassilassa vuonna 1864? Suurinta osaa kylän asumuksista lämmitettiin melko varmasti sisäänpäin lämpiävillä uuneilla ja ikkunat olivat avattavia luukkuja. Voimme melko varmasti sanoa, että Lassilan rakennuksia ei oltu maalattu. Tässäkin asiassa Puustellin virkatalo lienee näyttänyt esimerkkiä, sillä siellä on ensimmäinen maininta talon maalaamisesta punamultamaalilla ja nurkkalautojen valkoisesta pinnasta vuodelta 1871.[5]

Lassilan talossa asuivat kesällä 1864 leskiemäntä Helena Pekkarinen, isäntä Petter Väänänen oli kuollut vuonna 1860. Heidän viisi poikaansa, Lars Samuel, Salomon, Anders, Johan Petter ja Erik sekä kolme tytärtään Cristina, Eva ja Maria Sofia asuivat vielä kotona. Nuorin lapsista oli Erik, tuolloin 16-vuotias nuorukainen. Vain Lars Samuel oli naimisissa, hänen puolisonsa oli Eeva Pitkänen ja heillä oli kaksi poikaa, Aaron Henrik (s. 1856) ja Kalle Wilhelm (s. 1860).[6]

Lars Samuel isännöi taloa vuonna 1864. Hän myi osuutensa talosta vuonna 1865. Hänen poikansa Wilhelm (Vilho) toimi poliisina Kuopiossa ja hänen poikansa oli pöljäläisille kovin tärkeä kirjailija Kalle Väänänen. Petter Väänäsen pojista isännyyttä hoitivat myös Salomon sekä Johan Petter (Jussi).[7]

Lisäksi kirkonkirjoissa näkyy talon asukkaana sotilas Johan Venäläinen vaimonsa Maria Kataisen kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[8]

Viljami ja Anna Mari Lån 1950-luvulla. Kuva Anja Långin kotialbumi.

Vieraat tulivat Pöljälle heinäaikaan. Vuonna 1878 syntynyt Viljami Lång muisteli tapana olleen, että Jaakolta ruvettiin heinään. Kaikki niitettiin viikatteella. Peltoja ei ollut, vaan niitettävät olivat jähiköitä ja luonnonniittyjä. Yöksi heinät pantiin yöruokoihin, ne tehtiin siten että heinät leppeinä pantiin ristiin. Aamulla ne hajotettiin ja puoliltapäivin ruvettiin kokoomaan. Hevosellako? Ei, vaan takkavitalla kannettiin latoon.[9] Elokuun alussa saatettiin jo korjata viljoja tai kylvää kaskeen ruista.

Usein heinät koottiin myös pieleksiin. Maaninka.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Kovin herraskainen ei ruokatalous Pöljällä tuolloin ollut. Todennäköisesti niin taloissa kuin torpissakin syötiin samoja ruokia, vain ruuan riittävyydessä oli eroja.

Aamiainen oli 8:lta. Ei mitään herkkuja, ruispuuroa tai savolaisen koorapuuroo (talkkunata). Koorapuuro oli saanut nimensä siitä, että sitä otettiin kouraan eikä astiaan ja päälle voisilmä ja sitten veitsellä syötiin. Kun nukuttiin ruokaunet lähdettiin töihin.

Murkinalle eli päivälliselle mentiin 2:lta. Pottuhaavikkaita syötiin ja jolle ei kelvannut, se sai olla ilman. Illallisella oli piimävelliä, lusikkata ei ollut vaan puukupin reunalta hörpättiin. Eikä ne muutkaan astiat olleet posliinia. Jokaisella naisella oli veitsi, miehillä puukko ja tuohituppi, puulusikat ja puukupit, joista syötiin.Sintutuoppi oli myös puusta ja niitä oli kaksi, naisten ja miesten puolella. Kauhat ja kapustat olivat myös puisia.[10]

Pöljän kotiseutumuseon kokelmat.

Sintu oli kuorittua maitoa, usein vielä vedellä jatkettua ja hapantunutta. Voi olettaa, että Lassilassa kalalla oli suuri merkitys ruokataloudessa, asuttiinhan järven rannalla. Lassilan talossa pärjättiin omin voimin, mutta toisin oli Puustellissa, Pöljä n:ro 21.

Alun perin virkatalo oli ollut Ruotsin vallan aikana upseerin palkkaetu. Autonomian aikana valtio vuokrasi tilan tarjouskilpailun kautta. Vuonna 1864 tilaa vuokrasi Pekka Leskinen.[11]

Tilan kokonaispinta-ala oli 270 hehtaaria, josta peltoa 15 ha. Pihapiirissä oli kaksi asuinrakennusta ja 15 muuta talousrakennusta.  Pekka Leskisen lisäksi talossa asuivat hänen isänsä Påhl ja äitinsä Katarina. Samoin Pekan naimattomat tädit Kristiina Leskinen ja Anna-Maria Leskinen ja Pekan sisko Karoliina Leskinen asuivat Puustellissa.[12]

Puustellilla oli kaksi torppaa, Multamäki ja Seppälä, molemmat lähes pihapiirissä.[13] Torpista puhutaan vain virkatalon tarkistusraporteissa, rippikirjassa on mainittu vain mäkitupalaisia. Savossa näiden ryhmien jako oli hyvin häilyvä. Fredrik Miettisellä, Adam Lappveteläisellä ja Johan Korhosella oli mäkituvat. Pitäjänräätäli Aaron Knuutinen vaimonsa Albertina Väänänen kuuluivat talouteen. Oli myös kolme renkiä: Abraham Miettinen, Lars Petter Pykäläinen ja Aapeli Puustinen.

Pöljän kylällä oli 22 taloa, niillä torppia ja mäkitupia. Suurin osa taloista oli asettunut molemmin puolin Pöljänjärveä nauhaksi. Ollila n:ro 5 oli kylän keskuksesta kaukaisin Saarisen järven rannassa. Kylällä asui vuonna 1865 481 asukasta.[14] 

Kuopio-Iisalmi tien lisäksi kylässä risteili talojen välillä kyläteiden ja tasaisiksi tallattujen polkujen verkosto. Olihan seutu ollut pysyvästi asutettu jo parisataa vuotta.

Lassilan talosta malminetsijöiden oli helppo lähteä tutkimaan aluetta eri suuntiin. Maiseman muodot ja maaperä ja kalliot näkyivät hyvin, sillä mihinkään koskemattomaan ja peitteiseen erämaahan miehet eivät Pöljällä ja Kolmisopella liikkuessaan törmänneet. Ahkera kaskikansa oli käynyt taistelua nälkää vastaan näillä tanhuvilla jo pitkään. Retkikunta oleskeli alueella kymmenen päivää.[15]

Lassilasta Kolmisopelle ja Pulasteen kautta Saarismäkeen ja Saariselle. Kolmisopen tien pohja itään
 näkyy vieläkin hyvin. maastossa. Saarismäkeen johtavä väylä on jo kadonnut hakkuiden myötä 1960-luvulla
polun pohja oli vielä helppokulkuinen ja ja hyvin maastossa näkyvä.

Loppuun vielä kuva savutuvasta, jonka allekirjoittaneen isoisoisä Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen rakensivat 1880-luvulla Saarismäkeen. Taavetti ja Wilhelmiina olivat Laurilan talon n:ro 22 torppareita. Tässä savutuvassa asuttiin aina 1960-luvulle asti. Roivaisten hallusta torppa siirtyi jo 1900-luvun alussa muille.

Tämä teksti on jatkoa Sananen Pöljän kylän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 I.

Saarismäen savutupa. Kuvakaappaus Siilinjärven pitäjänelokuvasta. https://www.youtube.com/watch?v=JUHoTnaeLyU&t=308s

---

[1] Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena, 581

[2] Vuoden 1864 tarkastusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto. Kopiot Puustelli/Pekka Rautiainen.

[3] Väänänen, Selityksiä Pöljän Lassilan tilan karttaan, joka esittää rakennuksia entisessä paikassaan. 14.3. 1950.

   Lassilan talon arkisto. Selostus on tehty Kuopion Isänmaallisen Seuran arkistoon.

[4] sama

[5] sama

[6] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[7] Lassilan talon arkistot/Jenni Linnove

[8] Maaningan seurakunnan arkisto, rippikirjat 1864-1874

[9] Viljami Långin haastattelu, Kaija Riitta Lång. Pöljän nuorisoseuran arkisto. Kotiseutuarkisto

[10] sama

[11] Vuoden 1864 tarkistusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto/Pekka Rautiainen

[12] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[13] Karta öfver Pöljä förare boställe 1862. Puustellin arkisto/Pekka Rautiainen

[14] Kuopion läänin henkikirjat 1865, Maaninka http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=479606

[15] Thoreldin tutkimuspäiväkirja, Kansallisarkisto

Sananen Pöljän kylän luonnonoloista ja asujaimistosta vuonna 1864-65. Osa I.

Eero Järnefeltin maalauksessa Heinäkuun päivä on tallentunut
tyypillinen savolainen kaskimaisema 1800-luvulta.

Nykyisen Siilinjärven ja Maaningan alueesta on säilynyt mielenkiintoinen kartta vuodelta 1864. Jo autonomisessa Suomessa tutkittiin järjestelmällisesti mahdollisia malmiesiintymiä. Tällainen tutkimusretkikunta oleskeli myös Pöljän kylällä.

Neljän miehen malminetsintäretkikunta lähti Kuopiosta heinäkuussa 1864 Maaningan kappaeliseurakunnan alueelle. Seurueeseen kuuluivat vuorihallituksen Suomen pohjoisen piirin vuorimestari Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen. Seurueen reitti kulki Kurolanlahden, Maaningan ja Ruokoveden kautta Tavinsalmelle. Ryhmä tutki heinäkuun aikana nykyisen Maaningan kunnan alueita. Heinäkuun lopussa seurue asettui Pöljälle Lassilan taloon, Pöljä N:ro 2.[1]

W.W. Wilkmanin kuva itäsuomalaisesta harjumaastosta 1900-luvun alusta.
Pöljän kylän halki kulkee harjujuonne, joka kylän pohjoisosassa oli jyrkkä
ja liikkumistakin rajoittava. Oliko Kärängän harju näin kaluttu 1864?

Kylää halkoi jo 1700-luvun alkupuolella polkureitti Kuopio-Iisalmi-Kajaani suunnassa. Yhtenäinen harjumuodostelma loi luontevan kulkuväylän kylän läpi.[2] Vuoteen 1808 mennessä polusta oli muotoutunut virallinen, talonpoikien verotyönä hoidettu kärryillä ajettavissa oleva tie.[3] Pöljän talonpoikien rakennettava ja hoidettavana oli kaksi Pöljän joen ylittävää siltaa. Tie näyttäisi noudattelevan nykyista Pöljän Vanhatien ja Pysäkkitien linjausta. Se kulki Pöljänjärven ja Pitkäjärven välistä, haki hyvän hiekkapohjan Kärängänharjun kupeesta ja väisti höllyvät Kärängän suot ja rämeisen korven.

Thoreldin kartta on tehty malminetsinnän raportointia varten, mutta siihen merkitty varsin tarkkaan esimerkiksi kylän järvet, joet ja purot. Pöljänjärven matalat rannoilla oli laajat vesijättömaat. Voi olettaa, että kaikki rantakasvillisuus on otettu käyttöön ja rannat ovat avoimia. Pöljällä on ihminen vaikuttanut luonnon maisemaan jo 1500-luvulta alkaen, joten malmiretkikunta kohtasi kulttuurimaiseman. Kaskiviljely oli lyönyt leimansa luontoon.

Ensin kaskena, sitten peltona ja taas on metsä ottamassa omansa. Kokkosenmäen metsän kiviraunioita.

Voidaan olettaa, että Pöljän järven lähiympäristössä oli pieniä peltoviljelmiä. Peltoalan laajentaminen oli haastavaa, sillä maaperä on monin paikoin kovin kivistä. Kylän mäkien kaskiviljely oli houkuttelevaa, sillä vilja kasvoi tuhkasta ja maan muokkausta tarvittiin vähän. Kivet voi jättää sijoilleen, risukarhi kulki kevyesti kivikossa. Todennäköisesti kylän maisema oli varsin avara. Uuhimäki, Saarismäki, Kokkosenmäki olivat olleet jo pitkään kaskiviljelyn piirissä. Savon maisemaa luonnehtikin lehtipuuvaltaisuus, jonka kesäisiä päiviä luonnehtikin tauoton linnunlaulu.

Risukarhi kaskipellon kivikossa. Sonkajärvi.
I.A. Ekström, Varkauden museot.

Pienten kaskihalmeiden, metsittymään jätetyille kaskialoille nousseiden pensaikkojen ja lehtipuukasvustojen, valoisien hakametsien ja kyläaukeaan yhtyvien laidunketjujen vyöhyke välitti pehmeästi siirtymistä avarien rintapeltojen maisemasta korpimetsän pimeään umpimaisemaan.[4]

Peltojen takana olivat ahot ja eri ikäistä lehtipuumetsää. Kasken kiertoväli oli laskenut jopa 15-20 vuoteen, jolloin havumetsät eivät ehtineet uusiutua. Onkin sanottu, että kuusi valtalajina puuttui kylien läheisyydestä kokonaan.[5] On myös esitetty, että kookas, luonnollinen metsä puuttui ainakin kylien läheisyydestä kokonaan. Eräs matkailija kuvasi näkymiä Savossa päätieltä katsoen:

Niin kauas kuin silmä siintää ei matkamies päivän pitkän kulkiessaan näe mitään muuta kuin lepikoita ja vähäisiä koivumetsiä tai huonokuntoisia, kitumalla kasvavia vaivaismäntyjä.[6] Oliko Pöljällä pula pärepuusta, kuten aikalaiset väittivät? 

1860-luvun pöljäläiset käyttivät puuta valtavasti. Lämmitys, aitaus, asuminen ja tarvekalujen valmistus kuluttivat metsiä. Pisteaitaa rakennettiin kaskiviljelyjen ympärille, sillä karja laidunsi monin paikoin vielä vapaana metsissä. Pelllot oli aidattu ja ainakin osittain myös teiden varret. Isojako oli toki muuttanut laidunnuskäytäntöjä, mutta muutos oli hidas.

Kaskiväki levotauolla. Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Onkin sanottu, että puhuttaessa rautakaudesta tai pronssikaudesta, niin Savossa tulisi puhua puukaudesta, joka kesti esihistorialliselta ajalta 1900-luvun alkuun. Niin keskeinen raaka-aine puu oli pöljäläisillekin.

Hierinmylly, Varpasmaa, Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Kartasta voi nähdä, että kylällä oli kaksi myllyä, toinen vielä nytkin tuttu ja tiedossa oleva Pöljänmylly, mutta toinen myllynpaikka on jonkin verran yllättävä. Ylä-Hoikasta ja Ala-Hoikasta laskeutuu nykyisin aika vaatimaton puro Pitkäjärveen, jossa kuitenkin on jonkinlaista myllyä pyöritetty 1800-luvun puolivälissä. Läheinen pelto tunnetaan vieläkin Myllypeltona. 

Pitkänpuron myllynpaikka 2018.

Karjatalouden kannalta tärkeitä olivat niityt. Puustellin virkatalon asiakirjoista voi nähdä, että vuonna 1864 talolla oli kolme niittyä: Pitkänjoen, Nevan ja Hökösen niityt. Pitkänjoen niitty tunnetaan virkatalon asiakirjoissa myös Riitaniittynä (Ritanity) ja Jokiniittynä.[7] Ennen isojakoa niittyjen hyödyntäminen lienee ollut joskus riitaisaa, mutta vuonna 1864 nämä niityt oli selkeästi siirretty virkatalon omistukseen.

Riitaniitty 2016. 1800-luvulla niityn molemmin puolin oli varmaankin kaskettua lehtimetsää, hakamaita, avonaista maisemaa.

Kalastuksella lienee ollut jonkin verran merkitystä ruokataloudessa, mutta Pöljänjärvi ja Kevätön olivat matalia ja pieniä järviä. Pöljänjärvi oli syvimmilllään noin 6-7 metriä. Myös muut järvet olivat pieniä, mutta varmasti niistä ruokatalouteen jotakin saatiin. Vielä 1900-luvun puolella jokaisella Pöljänjärven rantatalolla oli oma nuotta.[8]

---

[1] Puustinen, Siilinjärven karboniittiesiintymän löytyminen. Geologi 5/2018.

[2] Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 503

[3] sama, 521

[4] Linkola, Metsä kulttuurimaisemana. Silvia Fennica 1987/21

[5] sama

[6] sama

[7] Pöljän Pöljälän kuljettajan virkatalon asiakirjat. Kansallisarkisto. Kopiot Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[8] Ahti Rautiaisen haastattelu/ Aira Roivainen.

Siilinjärven manttaalikunnan talon tarina

Teoksesta Siilinjärven Ponnistus 19071987. 80 vuotta työtä
 ihmisen kunnon kohentamiseksi.

1900-luvun alku oli vilkkaan yhdistystoiminnan aikaa. Siilinjärven ensimmäinen nuorisoseura oli perustettu jo 1890-luvulla, mutta uudelleen yhdistys nousi lentoon vuodesta 1909 alkaen. Jo aiemmin Siilinjärvellä oli toiminut myös raittiusyhdistys, maamiesseura ja perustuslaillisen puolueen yhdistyksiä. Vuodesta 1907 alkaen Siilinjärven Voimistelu- ja Urheiluseura Ponnistus oli houkutellut nuorisoa urheiluharrastuksen pariin.

Yhdistykset kokoontuivat missä kokoontuivat: Kasurilan kansakoululla, tuvissa, myllyn maneesissa, rautatierakennuksissa ja ulkosalla. Siilinjärven ensimmäinen seurantalo oli työväenyhdistyksen talo, jonka Siilinjärven työväenyhdistys rakensi vuonna 1908. Yhdistys oli saanut kansakoulunopettaja Vilho Alhojärvestä tarmokkaan toimijan, jonka johdolla talohanke onnistui.

Siilinjärven aseman seudun yhdistykset vuokrasivat työväenyhdistyksen taloa juhliinsa. Talon sali ja näyttämö tekivät mahdolliseksi isompien juhlien järjestämisen. Tämä tosin onnistui vasta Alhojärven muutettua paikkakunnalta vuonna 1910, sillä suhteet paikallisten toimijoiden kesken olivat äärimmäisen tulehtuneet ennen sitä. Vielä loppuvuodesta 1917 Siilinjärven Ponnistus juhli 10-vuotista taivaltaan työväentalolla.[1]

Porvarillisten edistysseurojen oman seurantalon hommaaminen eteni keväällä 1919. Ponnistus oli hankkinut jo vuonna 1917 tontin urheilukenttää varten maanviljelijä Otto Virtaniemeltä Risuharjun mailta.[2] Hankkeessa olivat aluksi mukana urheiluseura Ponnistus, Nuorisoseura ja Siilinjärven Marttayhdistys sekä Siilinjärven maamiesseura.[3] Talon suunnitteli Antti Koponen.

Kuva Savon Jääkäri 28.5.1919.

Pohjapiirustus. Vasemmalla näyttämö, oikealla ravintola ja
keittiö.

Talossa oli tilava näyttämö (72m²) ja juhlasali (145m²). Kokonaispinta-ala oli 500m², juhlasalin yhteydessä oli ravintola ja keittiö. Oli myös rakennettu sivuhuoneita, joita useista seurojen taloista tuohon aikaan puuttui. Talon edustalla oli kenttäpihamaa, jossa voi hyvin järjestää urheilukilpailuja ja ulkoilmajuhlia. Sanottiin, että talo haki vertaistaan ainakin maaseudun seurantalojen joukossa. Täysin valmiina arvioitiin talon tulevan maksamaan 150 000 markkaa.[4]

Siitä puhuttiin ”Siilinjärven edistysseurojen talona” ja joskus myös ”Siilinjärven urheiluseuran talona”. Virallisesti nimi oli ”Seurala”. Talon vihkiäisjuhla oli 6.6.1920.[5] Juhlaa luonnehdittiin suuremmoiseksi. Talo oli valtakunnan värein koristettu.

Kuopion suojeluskunnan soittokunta avasi juhlan ja opetta Albanus Sonninen piti tervetulopuheen. Lisäksi ajan tapaan juhlassa puhui kirkkoherra Kröger sekä kunnallisneuvos Granit-Ilmoniemi. Kauppias Heinonen kertoi talon rakentamishistorian. Lisäksi oli kuorolaulua ja näytöskappale ”Kihlaus”. Lopuksi laulettiin Maammelaulu. Sehän ei vielä tuolloin ollut virallinen kansallislaulu, mutta selvästikin se oli vakiintumassa sellaiseksi.

Pohjois-Savon nuorisoseuratyön harjoitus- ja opintokurssit Seeuralassa 1921.
Keskellä koiran kanssa Eino Laitinen. Pyrkijä 1.10.1921.

Siilinjärven porvarilliset edistysseurat olivat osittain samojen ihmisten vetämiä. Nuorisoseuratyö ja urheilu kulkivat rintarinnan. Samoin marttojen ja maamiesseuran toimijat tulivat osittain samoista piireistä. Pöytäkirjoista ja uutisista löytyy nimet Virtaniemi, Laitinen, Kasurinen, Savolainen, Nuutinen, Väänänen, Sonninen jne. Maamiesseurassa isät, martoissa äidit ja nuorisoseurassa sekä urheiluseurassa pojat ja tytöt. Kun suojeluskuntatoiminta ja Lotta Svärd vakiinnuttivat toimintansa 1919-20 aikana, niin niistä syntyi vielä yksi side porvarilliseen kansalaistoimintaan. 

Vapaussodan muistomerkin vihkijäisjuhlat järjestettiinkin jo heti heinäkuussa 1920 Seuralassa.[6] Samalla Siilinjärven Lotta Svärd luovutti suojeluskunnalle ompelemansa lipun. Joissakin lähteissä puhutaan, että martat ompelivat sen, mutta sinänsä se ei asiaa muuta. Samat naiset toimivat molemmissa järjestöissä.

Siilinjärven kunnan perustava kokous pidettiin Seuralassa 20.8.1923. Kokouksessa valittiin keskusvaalilautakunta valmistelemaan kunnallisvaaleja 1924. Lautakuntaan valittiin Eino Laitinen, Aution Kalle Savolainen, Taavetti Miettinen, Maria Vuoriniemi ja Otto Väänänen. Siilinjärven kunta aloitti itsenäisenä vuoden 1925 alusta.

Seuralasta tuli vuonna 1925 Siilinjärven suojeluskuntatalo.

Yllättävää kyllä edistysseurat myivät Seuralan jo vuonna 1925 Siilinjärven suojeluskunnalle. kauppahinta oli 155 000 markkaa.[7] Tämänkin jälkeen edistysseurat järjestivät talolla tilaisuuksiaan, mutta suojeluskunta vastasi talosta vuosina 1925-1944. Vuonna 1933 urheilukenttä uusittiin Ponnistuksen voimin. Urheilukenttää pidettiin tuolloin yhtenä Pohjois-Savon parhaimpana. 250 metriä pitkä rata oli pinnoitettu tiilimurskalla ja oli laatuaan ensimmäinen koko alueella.[8]

Siiliinjärveläisiä suojeluskuntalaisia suojeluskuntatalolla syksyllä 1939.

Siilinjärven lotat muonittamassa suojeluskuntalolla 1930-luvulla. Keskellä
takana Sohvi Väänänen. Kuva kirjasta  Karppinen & Karppinen, Entistä Siilinjärveä.

Suojeluskunnantalolla näytettiin elokuvia, pidettiin yhteisiä juhlia ja ylevän isänmaallisen paatoksen keskellä muistettiin välillä tanssiakin. Talo oli porvarillisen kansalaistoiminnan keskus. Sota-aikana suojeluskunnan esikunta toimi sieltä käsin ja taloon rakennettiin myös majoitustiloja autokomppanian käyttöön.[9]

Kun suojeluskunnat lakkautettiin syksyllä 1944, siirtyi talo Siilinjärven manttaalikunnan omistukseen. Osoituksena aikojen muutoksesta siellä pidettiin 12.8.1945 kommunistien kansalaiskokous, jossa otettiin kantaa sotasyyllisyyskysymyksiin. Oli varmasti ensimmäinen kerta, kun talolla pidettiin työväenliikkeen tapahtuma. Työväenyhdistyksen talo oli otettu kunnan haltuun 1930-luvulla, sillä Siilinjärven yhdistys oli tuomittu kommunistisena laittomaksi. Talo paloi 1930-luvun lopulla.

Käytännössä talon käyttö suojeluskuntaa lukuun ottamatta jatkui entisellään. Nuorisoseura piti yllä harrastajateatteritoimintaa ja Ponnistus jatkoi iltamatoimintaa. Elokuviakin esitettiin edelleen. Vuonna 1971 Siilinjärven kunta osti Manttaalikunnan talon. Taloa on käytetty koulujen, Kuopion konservatorion ja kansalaisopiston tarpeisiin. Lisäksi Siilinjärven Pesis on käyttänyt taloa ottelutapahtumissaan.

Entinen Seurala, Suojeluskunnan talo, Manttaalikunnan talo on nykyisi varsin rappeutunut ja se vaatisi ison remontin säilyäkseen Siilinjärven maisemassa.Urheilukenttä on nykyisin pesäpalloilijoiden käytössä.

Manttu kesällä 2018.

---

[1] Suomen Urheilulehti 20.12.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854887/articles/3088656

[2] Savon Jääkäri 28.5.1919 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1233224/articles/3089603

[3] sama

[4] Savo 5.6.1920

[5] sama

[6] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.com/2016/09/vapaussodan-muistomerkki.html

[7] Savon Sanomat 12.5.1925

[8] Siilinjärven Ponnistus 19071987. 80 vuotta työtä ihmisen kunnon kohentamiseksi, 47

[9] Irma Roivaisen haastattelu.