Kaksi lapsuutta Pöljällä


Meeri Turunen istui joutilaana, sillä hän oli tehnyt annetut tehtävät. Oltiin Pöljän kansakoulun käsityötunnilla 1930-luvun alussa. Silloin opettaja Elsa Väänänen toi Meerille vohvelikankaan, josta piti tehdä lapsen sänkyyn peitto. Tyttö oli mielissään, sillä hän tiesi koristelevansa peittoa opettajan pienokaiselle, Ritvalle. Ritva oli syntynyt 1932. 

Tämän verran näiden kahden tytön elämät toisiaan kohtasivat. Kovin erilaisia olivat kylän mökkiläisten ja talojen lasten elämät. 

Meerin äiti Johanna Turunen oli Puustellin talon piika. Meeri syntyi aviottomana lapsena 1925. Isä, Martti Saarela oli lähtenyt siirtolaiseksi Kanadaan ennen lapsen syntymää.

Martti Saarela. Kuva Petri Tuppurainen.

Meeri eli ensimmäiset vuotensa sukulaisten hoivissa. Hän muistaa olleensa Kokkosenmäessä Saareloiden hoidossa ja äitinsä veljien ja sisarten luona. Kunnan holhoukseen Meeri ei joutunut. Kun äiti avioitui 1930, niin Meeri pääsi takaisin perheen yhteyteen. Tyttö sai käydä kaksi vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Toiset kaksi vuotta kuluivat sitten Pöljän koulussa. Perhe muutti aika usein kylän mökistä toiseen.

Pohjolanmäen kansakoulu 1932. Meeri on lettipäinen tyttö
 viides oikealta eturivissä.

Asuttiin Puustellin talon läheisessä mökissä, Lutinlammella Siposen vuokramökissä ja lopulta Lintuniemen kallioiden kupeessa. Paavo Niskanen teki kahdesta aitasta mökin ja vuokrasi sen perheelle. Talon vuokrana oli kuusi miestyöviikkoa työtä Lintuniemen talossa.

Mökki oli pieni, siinä asui neljä lasta ja kolme aikuista. Meerillä ei ollut koskaan leluja. Hän muistaa yhden lapsuuden joulun erikoisena. Silloin hänet vietiin Reponiemelle katsomaan joulupukkia. Meerikin sai pienen lahjan, hyrrän, jota hän muistaa 89-vuotiaanakin hymyssä suin. 

Koulupäivät olivat Meerin ikäpolven työväestön lapsille lepoa ja virkistystä. Kesälomat tehtiinkin sitten kovasti työtä. Meerin koulunkäynti loppui 11-vuotiaana. Sen jälkeen hän teki jo töitä lähiseudun taloissa. Meeri hoiti Lintuniemen lapsia ja oli Hökösellä Nurmen tilalla piikana. Varsinkin Hökösellä oli ikävä olla, sillä siellä ei ollut ketään muuta saman ikäistä toveria. Tyttö itki ikäväänsä. Kohtelu oli Meerin mielestä taloissa hyvä, mutta työtä oli tehtävä kovasti. Tällainen lapsuus opettikin Meeristä pidetyn piian.

Viimeinenkin ripaus lapsuutta loppui 14-vuotiaana, kun hän aloitti piikomisen Männistön talossa Kolmisopella.

Entä millainen oli Lassilan talon lasten lapsuus?

Lassilan talo vastamaalattuna 1930-luvun alussa.

Lassilan talo oli Pöljän vanhoja ja vakaita napataloja.Talon isännät tunnetaan 1700-luvulta saakka. Vanha isäntä Johan Petter Wäänänen kuoli 1924. Vanhin poika Janne Väänänen sai Lassilan perinnöksi. Talosta oli perinteisesti osallistuttu aktiivisesti kylän rientoihin. Oli oltu perustamassa osuuskassaa, meijeriä ja sahaa. Mutta varsinaisesti Lassila astui kukonaskeleen muita taloja ylemmäs, kun Janne Väänänen meni 1929 naimisiin kansakoulunopettaja Elsa Väänäsen kanssa.

Nuoren pariskunnan ensimmäinen yhteinen valokuva-albumi on säilynyt. Sitä selailemalla avautuu oikea pöljäläinen idylli. Lassilan lasten maailma 1930-luvulla oli jotakin aivan muuta kuin kylän monissa muissa taloissa ja varsinkin mökeissä.

Väänäsen perheen valokuva-albumi 1932-1937.

Elsa Väänänen oli kansakoulunopettaja ja hän toi taloon kirjastonsa ja kulttuuuriharrastuksensa. Tuvan mustat hirsiseinät pestiin ja talo maalattiin, ikkunoita suurennettiin. Talossa oli sali, joka oli hienosti sisustettu, paremman väen huone.

Elsa Väänänen  ja 50-vuotislahjat 1943.

Ritva syntyi 1932. Oli hankittu lastenrattaat, syöttötuoli ja runsaasti leluja.

Janne, Elsa ja Ritva

Oheisessa kuvassa hän nukkuu lasten huoneessa, jonka varustus olisi ollut kuin satua useimmille kylän lapsille.

Ritva nukkuu.

Sänky oli tuotu Elsan perintönä Suonenjoen Laitilasta. Ritva syntyi kotiin, jossa oli kirjoja, leluja ja hoivaa yllin kyllin. Kuvissa idylli on täydellinen. Suojaisa pihapiiri, jossa aurinko lämmittää ja vehreät puut luovat viilentävää varjoa. Pikkupiika valvoi lasten ulkoilua pihapiirissä, kanat, kissat ja lampaat liittyivät lasten leikkeihin.

Kesäinen idylli Lassilan rappusilla. Elsalla sylissä Marja, rappusilla
Hannu ja Ritva 1936.

Lelujen lisäksi lapsille oli hankittu hiljalleen kirjasto. Oli hienoja satukirjoja Martta Wendelinin kuvituksella, talon seinilla taidetta ja lapsia ohjattiin musiikin maailmaan.

Kuva teoksesta Suomen kansan satuja ja tarinoita.
Toim. Eero Salmelainen.

Idyllin takana oli suurta surua. Jannen ja Elsan ensimmäinen lapsi Juha Pietari kuoli vain kahden päivän ikäisenä 1930. Ritva kuoli kuumeeseen ja ripuliin 1937. On hyvä tietää, että 1930-luvun loppupuolella lähes joka kymmenes lapsi kuoli Suomessa alle 1-vuotiaana. Vuonna 1936 Suomessa kuoli 1-4-vuotiaina kaiken kaikkiaan 6579 lasta. Vuonna 2008 pikkulasten kuolleisuus on 201 lasta.

Hannu ja Marja toteuttivat kotikasvatuksen toiveen. Molemmat kirjoittivat ylioppilaaksi. Marjasta tuli agronomi Helsingin yliopistosta. Hän jatkoi puolisonsa Eero Linnoven kanssa tilan pitoa Pöljällä. Hannu valitsi teknisen korkeakoulun ja valmistui arkkitehdiksi. Hän perusti menestyvän insinööritoimiston Helsinkiin.

Meeri Turunen meni naimisiin huutolaispoika Jaakko Roivaisen kanssa 1945. Meeri teki elämäntyönsä kotiäitinä ja vuodesta 1960 alkaen apuhoitajana Harjamäen piirimielisairaalassa. Ensimmäiset ylioppilaat perheeseen saatiin kaksi sukupolvea myöhemmin kuin Väänästen suvussa.


Lähteet: Meeri Roivaisen, Jenni Linnoven ja Eva Wäänäsen haastattelut. Valokuvat Lassilan talon arkistosta. Helena Korpi: Lapsikuolleisuusden väheneminen ilmentää yhteiskunnan muutosta ja kehitystasoa. Hyvinvointikatsaus 2/2010. http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-06-07_007.html?s=0
Elsa Väänäsen opettajaurasta blogissa Mallikansalaisuuden haasteet - kansakoulunopettaja Elsa Väänänen Pöljällä

Mitä miehestä jää?

Oikealta Väinö, Helvi, Kusti, Viktor ja anna-Helena Roivainen.

Olen kirjoittanut tarinoita kotikylästäni vuoden päivät. Kuin harakka kiertelen kylän taloissa, etsin aarteita. Minulle aarteita ovat dokumentit, valokuvat ja tarinat, joita saan siepattua talteen. Kotiarkistoihin on kertynyt vakaissa ja kulttuuritietoisssa taloissa hienoja kokoelmia, joiden avulla talon ja sen väen elämää on mahdollista kuvata sukupolvesta toiseen.

Entäpä pienenpien talojen arkistot? Kerron seuraavassa, millaisia dokumentteja löysin edesmenneen isäni kotiarkistosta.

Viktor Roivainen syntyi Kusti ja Anna-Helena Roivaisen toisena lapsena karkauspäivänä 1920. Elettiin espanjantaudin ja sisällissodan jälkeistä köyhää aikaa. Kusti viljeli veljensä Taavetin kanssa  isänsä vuokratilaa. Kustin isä oli lampuoti eli kokotilanvuokraaja Pöljän Hoikilla.

Ensimmäinen säilynyt kuva isästäni on koulukuva vuodelta 1932. Vike aloitti kansakoulun Pohjolanmäen uudessa koulussa syksyllä 1929. Viisi vuotta kansakoulua, ensimmäinen luokka kaksi kertaa. Siinä oli isäni sukupolven maalaislasten tyypillinen koulutaival. Päästötodistuksen Vike sai 1934.

Kansakoulun päästötodistus 1934.

Kun säilyneitä asiakirjoja on kovin vähän, niin jään miettimään Toivonliittojen Raittiuskilpakirjoituksen kunniakirjaa. Kertooko sen säilyminen ja säilyttäminen arvostuksesta?

Raittiuskilpakirjoitus 1934.

Rippikoulutodistus on säilynyt. Tarinan mukaan ripiltä pääsy oli ottanut koville, sillä kirkkoherra Alikoski oli suuttunut pojille jostakin. Hän syytti Vikeä kommunistiksi. 14-vuotias poika ei ollut kommunisti, mutta kirkkoherra sen sijaan oli aktiivinen IKL:n kannattaja. Hänen silmissään kirkonpenkissä levottomasti liikehtivät syrjäkylien lapset saattoivat kommunismille haiskahtaa.

Rippitodistus

Viktor Roivainen oli liian nuori talvisotaan. Hän meni asevelvollisena armeijaan 23.3.1940. Talvisota oli päättynyt vain kymmenen päivää aikaisemmin.

Viktor palveli tykistössä. Hän oli kengitysseppä ja ajomies. (TKK 1,1/IPsto/8 Pr, 3/JR4) Sota-ajoista isä juurikaan perheessä puhunut. Aseveljet muistivat Viken vastuuntuntoisena ja reiluna sotilaana. Rintamatoveruus näkyikin sitten sodan jälkeen siinä, että talkoisiin ja rakennushankkeisiin tuli aina avuliaita käsiä. 

Vähäiset dokumentit, joita Viken elämästä on jäänyt talteen sisältävät yhden kirjeen. Siinä 24-vuotias poika kirjoittaa terveiset kotiin etulinjasta 6.9.1944. Rauha oli tullut:

”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”

Viktor Roivainen 1943.

Sitten rauhan töihin. Viktor Roivainen tuli 24-vuotiaana siviiliin. Hänen sopetumisensa arkeen tuntuu onnistuneen hyvin. Varsin pian hän alkoi seurustella vakavammin ja kihlautui keväällä 1946 Irma Pantzarin kanssa.

Irma ja Vike 1946.

Perhe kasvoi, kotiarkistossa on kuvia lapsista, joita syntyi kaiken kaikkiaan kuusi. Päivät kuluivat arkisessa aheruksessa kotipiirissä. Viken isä Kusti Roivainen kuoli 1957 ja talon isännyys siirtyi Vikelle. Metsätöistä, pellon raivauksesta, rakentamisesta ei ole jäänyt talteen asiakirjoja, mutta huolella vaalitut pellot ovat vieläkin viljelyksessä. Oheinen valokuva on otettu 1960. 

Päivärinne. Sauna, aitta, navetta, lampola ja asuinrakennus.

Valokuvia on enemmän kuin tässä esitetään, mutta Vike Roivainen ei kovin monissa kuvissa esiinny. Yksi dokumentti on vielä säästynyt. Nimittäin vuonna 1968 uusittu viinakortti.

Viinakortti oli Suomessa käytössä vuosina 1944-1970. Kortti oli virallinen henkilökortti. Väkeviä alkoholijuomia sai ostaa vain kortilla.

Nämä asiakirjat ovat säilyneet kotiarkistossa. Viktor Roivainen kuoli 8.5.2000. Asiakirjojen ja valokuvien lisäksi on tietysti muistot.

"Isä näytti tiet maailmalle. Isä ja hevonen. Kolmisopen myllylle, Alapitkän myllylle, Siilinjärven myllylle. Isä, ota minut mukaan! Viljasäkkien päällä istuin ja loikoilin   ja isä oli hiljaa ja siinä hiljaisuudessa oli tavattoman hyvä olla ja katsella maailmaa.. Kuunnella vain hevosen kavioiden kapsetta...Ilman isää ja hänen hevostaan olisi monta paikkaa jäänyt näkemättä ja maailma olisi ollut pienempi.

Yksi syksyinen päivä on jäänyt mieleen erittäin hyvin. Isä kyntää peltoa. Ensin menee hevonen, sitten tulee vältti ja isä, uusi vako isän takana ja siinä vaossa minä kävelin ja isä hiljaa hyräili ja hevonen oli viisas ja oppinut, ei sille kukaan äyskinyt. Ja minun perässä tulivat linnut samaan vakoon ja löysivät syötävää...Taisin kävellä jokaisen vaon, se taisi olla minun työ sinä päivänä." (Tytär Anja Roivainen muistopuheessaan)

Vielä meistä seuraava sukupolvi muistaa Viken, mutta jonakin päivänä on vain nämä dokumentit, jos näitäkään.

Lähteet: Irma Roivaisen kotiarkisto.

Desantteja ja pommitusten pelkoa - talvisota Pöljän pysäkillä

Oheisessa kuvassa höyryjuna puksuttaa pakkaspäivänä Pöljän pysäkiltä Kuopioon päin. Kuva voisi olla vaikka sotavuosilta. Talvisodan aikaan paikallinen suojeluskunta järjesti  kolmen kohteen valvonnan Pöljällä. Mies tai vähintään poikanen vahti aseen kanssa maantie- ja rautatiesiltaa pysäkillä, toinen vartiopaikka oli niin sanotulla Kolppasillalla Aappolassa.

Rautatiet olivat Suomen puolustuksen ja elämän kannalta niin tärkeitä, ettei pelätyille desanteille haluttu antaa mahdollisuutta katkaista liikennettä. Pysäkki oli vartiopaikka 1 ja Aappola vartiopaikka 2. Suojeluskunnan aluepäällikkö Atte Rautiainen järjesti vahtivuorot ja kuittasi päivittäin toteutuneen vartioinnin. Sodan loppupuolella valvonnan kuittasi oppilas Lauri Halonen.

Tarvittiin 6-7 miestä molempiin vartiopaikkoihin. Jokaisella miehillä oli yhden tunnin vartiovuoro yleensä neljä kertaa vuorokaudessa. Lisäksi yksi mies toimi tupamikkona ja toinen lähettinä. Nämä vaihtuvat tehtävät veivät mieheltä koko vuorokauden. Vartiotupa 1 oli ensin pysäkillä, mutta siirrettiin sodan aikana Solalle. Talon eteläpäädyn huoneissa miehet lämmittelivät ja odottivat vuoroaan. Aappolassa tukikohtana oli Manne ja Iida Savolaisen talo rautatiesillan kupeessa. Silta ylitti Pöljänjoen, jota vartiokirjassa nimitetään Kolppajoeksi. Siitä siis sillankin nimi.

Vartioporukka Solalla. Kuvassa Atte ja Pertti Rautiainen,
Martti Lahtikivi. ja Onni Holopainen. Pöljän lotat huolehtivat muonituksesta. 

Vuoden viimeisen vartiovuoron 31.12. 1939 hoitivat pysäkillä Keijo Lindroos, Lauri Hiltunen, Onni Holopainen, Veli Suomalainen, Aatu Väänänen ja Arvo Suomalainen. Joku oli kirjoittanut vihkoon: ”Vanha vuosi vaipui hautaan.” Aappolassa samaan aikaan vartioivat Aatu Halonen, Erkki Soini, Kalle Ollikainen, Tauno Turunen, Kauko Halonen ja Martti Niskanen. Vartijat olivat miehiä, joita ei ikänsä tai terveytensä puolesta oltu kutsuttu vielä palvelukseen.

Juna talvipakkasella Pöljän pysäkillä. 

Tupamikko kuunteli radiosta uutiset ja päivysti puhelinta. Kello 8.45 tuli aamu-uutiset, 12.25 päiväuutiset, 18.45 iltapäiväuutiset, 21.00 päämajan tilannetiedotus ja 21.45 iltauutiset. Liikennettä valvottiin tosissaan. Maaliskuun 6. päivänä 1940 pysäkillä kuulusteltiin tiukkaan kulkijaa, joka väitti olevansa työmies matkalla Varpaisjärveltä Maaningalle.

14.1. 1940 klo 17.55 Pöljän pysäkille ilmoitettiin Siilinjärveltä:

”Kaikkien siltojen vartiointia on tarkoin tehostettava, liikkuminen siltojen lähellä estettävä eikä ketään saa päästää sillalle ilman asianomaista lupaa, tuntemattomat pitätettävä ja ilmoitettava esikuntaan.”

Kysymyksessä voi tietysti olla harjoituskin, jolla herätettiin miehet ottamaan vartioinnin tosissaan. Desanttien eli laskuvarjolla Suomeen pudotettujen vakoilijoiden ja tuhotyöntekijöiden pelko oli ihan aiheellinen. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”   Marssiopas luettelee bensa-asemat, tiet  ja sillat. Puhelinverkko oli tutkittu. Yllättävän tarkat tiedot puna-armeijalla oli Pöljänkin maantiedosta ja liikenneyhteyksistä.

Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat tuhoisasti lähialuetta. Helmikuun 3. 1940 Kuopion pommituksessa kuoli 37 ihmistä, Iisalmen kohtalon päivä oli 17.2., jolloin sai surmansa 41 ihmistä asemanseudun pommituksessa. Rautatie oli elämänlanka, mutta myös riski. Raija Rytkönen muistaa, että talvisodan aikana Itäkallion seisakkeen lähelle olisi pudotettu pommi, joka ei osunut radalle.

Vartiointi Pöljällä aloitettiin jo 16.10. 1939 eli paljon ennen talvisodan puhkeamista. Talvisodan rauha solmittiin 13.3. 1940, mutta Pöljän siltojen vartiointi loppui virallisesti vasta 22.4. 1940. Eri asia on sitten, miten tarkkaan Pöljän pojat enää malttoi siltoja kytätä.

Pöljän siltavartio 1 ja 2 vartiopäiväkirja 25.3.1940.

Lähteet:  Pöljän rautatien siltavartio 1 ja 2, ilmoituskirjat. Puustellin kotiarkisto. Pekka Rautiaisen hallussa. Raija Rytkösen ja Veijo Ollikaisen haastattelut. Kuvat Kaisa Korhonen, Marjatta Laitinen, Veijo Ollikainen. Kinnunen, Vastakohtien aika 1919-1944. Savon historia V, Haapanen, Viholliset keskellämme – desantit Suomessa 1939-1944, Uitto, Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939.

Kaksi kananmunaa Kouvolaan 1943

Joulukortti vuodelta 1942.

Kun saisi kunnon kengät

Aatu Väänäsen työmies Petter Kejonen kirjoitti 27.10. 1945:

Kuopion läänin kansanhuoltopiirin toimistolle

”Tyytymättämänä Siilinjärven kunnan kansan huoltolautakunnan päätökseen lokakuun 6. pnä 1945 jossa kokouksessaan se on siirtänyt anomukseni myöhemmin käsiteltäväksi sen perusteella ettei heillä ole osoittaa kenkäkiintiötä josta lupia myöntäisivät. Anon kunnioittaen, koska minulla ei ole minkäänlaisia ulos meno kenkiä kuten työnantajani totistuksesta käy ilmi että minulle myönnettäisiin lupa saata ostaa kyseessä olevan laiset kengät. Mainitsen vielä että etten ole säännöstelyn aikaan saanut kuin yhdet mono kengät pari vuotta sitten.”

Isäntä kirjoitti anomukseen saatekirjeen. Hän kertoi kansanhuoltopiirin toimistolle ettei Kejosella ole kuin ”hajalliset kumiterä kengät toista paria nekin ja varrettoma”. Isäntä todisti, ettei niin huonoilla kengillä voi ulkotöihin lähteä! Petter Kejonen oli ollut Pohjolanmäellä töissä koko sota-ajan toukokuusta 1941 lähtien. Aatua selvästi sapetti. Pohjolanmäeltä oli luovutettu kahden lehmän, kahdeksan vasikan ja viiden lampaan vuodat. Eikä niiden vastineeksi oltu saatu yhtään kenkien ostolupaa!

Kenkäpula oli suuri. Siilinjärvellä jaettiin kansanhuoltolautakunnassa syksyllä 1946 163 lapselle monot tai kävelykengät. Kansakoulunopettajat olivat tutkineet lasten tarpeet. Aiemmin keväällä jaettiin 156 kenkien ostolupaa aikuisille. 

Puustellin reipas heinäväki 1942. Miehet ovat siellä jossakin. Kuva Minna Murtorinne.

Jatkosadan aikana 1941-44 Suomen maatalous ei pystynyt tuottamaan riittävästi elintarvikkeita, koska miehet olivat rintamalla. Naisten ja lasten ponnisteluista huolimatta ruoka ei riittänyt. Oli aloitettava säännöstely. 

Vuosina 1939-1950 Kansanhuoltoministeriö valvoi suomalaisten kulutusta ja koetti jakaa rajallisia resursseja oikeudenmukaisesti. Siilinjärvellekin perustettiin kansanhuoltolautakunta, jonka toimisto sijoitettiin kunnantalon kirjastohuoneeseen Sinne tottuivat siilinjärveläiset vaeltamaan jopa useita kertoja viikossa asioilleen.  

Talvisodan aikana Suomessa säännösteltiin vain sokeria ja kahvia. Varsinainen korttipeli alkoi vasta jatkosodan alettua 1941.  Alla on erilaisia ostokortteja Pohjolanmäen arkistosta. Tärkein oli yleisostokortti. Kadonneiden tilalle ei annettu uusia ilman hyviä perusteluja. Pöljällä kortit jaettiin Millerin kaupalta Solalta. Kortti on oikeastaan harhaanjohtava nimitys, sillä materiaali oli paperia.

Yleisostokortin tunnus oli Y. Enimmillään kortteja oli 51 erilaista.

Aatu Väänäsen arkisto avaa tuottajan näkökulmaa sota-ajan säännöstelytalouteen. Maanviljelijät olivat luovutusvelvollisia. Heillä oli lupa ottaa oman talouden käyttöön sovittu osuus tilan tuotosta, muu oli myytävä valtion määräämään hintaan. Lisäksi armeijan tarpeisiin oli luovutettava säännöllisesti perunoita ja heinää, viljaa ja hevosia. Kunta sai satoarvioon perustuvan kiintiön, joka tuli toimittaa armeijalle. Lautakunnan tehtävä oli jyvittää jokaiselle maanviljelijälle oikea osuus. Ei ollut helppo tehtävä!

EU-ajan lomakkeisiin tottuneelle nykypäivän maanviljelijällekin tulisi ehkä hiki otsalle, jos hän näkisi Aatu Väänäsen kuittivuoret tilanpidosta sota-aikana. Viljelysuunnitelmat, eläinten ostoluvat, ilmoituskortit luovutusvelvollisuudesta (kananmunia, viljaa, maitoa, vuotia, lihaa), luovutuskuitit ja kuukausittainen tilitys maidontuotannosta ja karjan määrästä. Oma kulutus piti perustella ja laskea huolellisesti. Lisäksi oli siedettävä tarkastajan käynnit tilalla.

Luovutusvelvollisuudesta ilmoitettiin karulla virkapostikortilla.

Nämä olivat ikäviä posteja. Pohjolanmäeltäkin oli jäänyt alkuvuodesta 1946 3 kiloa kauraa luovuttamatta. Aatu oli säilyttänyt punaisen KH-lomakkeen N:ro E 168, jossa uhattiin rangaistuksella! Luovutusmääräysten laiminlyönti oli rikos vuodesta 1941 alkaen.

Munalle kyytiä!

Kouvola 1.8. 1943

Rouva Itäkallio, Pöljä

Lähetän tämän kirjeen mukana 4 kpl ostokortteja, joiden kupongeilla saa kaksi kappaletta munia. En ole ollut tilaisuudessa niitä täällä saamaan, joten lähetän nämä sinne. Voisitteko hommata ne munat sitten t.k.n 7 p:n aamulla sillä aikaisella junalla, kun nim. mieheni matkustaa siitä ohitse, niin Pöljän pysäkille. Maksun toimitan heti, kun palaan tältä matkaltani.

Monin terveisin Sirkka

Näin tiukassa oli kaupunkilaisten kananmunat kolmantena sotavuotena.

Pohjolanmäellä ei isäntäväki tai palkolliset nähneet nälkää sodan aikana. Mutta muuten pula kosketti myös talollisia. Naftaa, voitelyöljyä, petroolia, bensiiniä, hevosenvaljaiden korjauslankaa, maalia, vaseliinia, huopaa, polkupyörän kumeja, vaatteita, kahvia puuttui – lista oli pitkä. Ministeriöstä asti piti Aatunkin hakea polttoainelupa moottoriin, jolla hän nosti veden karjalleen.

Pula-ajan yksi ilmiö oli kaupunkilaiset, jotka pyrkivät kaupungin pölystä ja puutteesta maalle. Kaisa Ollikainen kirjoitti Helsingistä 31.5.1946: ”Menen heti asiaan ja kysyn suoraan, onko teillä talo kansoitettu täyteen sukulaisia, siirtolaisia, kesälomalaisia tai muita sellaisia?” Kirjoittaja pyysi kortteeria kahdelle lapselleen ja itselleen. ”Ja tietysti minä maksan sitten asunnosta ja ruuasta. Pääasia on, että pojat saisivat mahdollisimman paljon raitista ilmaa, terveellistä ja vahvaa maalaisruokaa ja ennen kaikkea olla maalla.”

Aatu Väänänen ja Jenny Piippo. Hääkuva 1941.

Lähteet: Aatu Väänäsen kotiarkisto, Eva Väänäsen hallussa. Siilinjärven kansanhuoltolautakunnan asiakirjoja, Siilinjärven kunnan arkisto. Nestori Halosen arkisto. Jermo: Kun kansa eli kortilla. Reportaasi lähimenneisyydestä. Erkki Kinnunen: Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944. 

Assistentin elämäntyö Pöljällä

Mikan Niskala vuosisadan alussa. Suomenkarjaa laitumella.
Yksi lehmä tuotti noin 1000 kg maitoa vuodessa 1900-luvun alussa.

Suomen karjatalouden historiaan liittyy keskeisesti Karjantarkkailuyhdistysten työ. Jo 1800-luvun loppupuolella oli Suomessa aloitettu määrätietoinen karjatalouden kehittäminen. Viimeistään nälkävuodet 1860-luvulla näyttivät karusti, kuinka haavoittuvainen Suomen elintarviketuotanto oli. Pöljälläkin kehitysinto näkyi. 

Kunniakirja Viipurin maanvilelyskokouksesta 1887.

Vuosisadan vaihteessa maito kirnuttiin kotona ja siitä tehtiin voita. Harjun tilalla on säilynyt kunniakirjat Viipurin ja Savonlinnan meijerinäyttelyistä 1880-luvulta. Siellä pöljäläinen kotona kirnuttu voi palkittiin. Rautatie edisti voikauppaa Kuopioon ja vietiinpä Pöljältä voita Lontooseen saakka 1910-luvulla. Kylällä toimi ainakin vuodesta 1914 meijeri, joissakin lähteissä mainitaan vuosi 1910.

Kylän karjat olivat 1940-luvulla pelkästään suomenkarjaa, Itä-Suomen kyyttöjä. Suomenkarjan jalostaminen ja puhtaana pitäminen oli pöljäläisen agronomi Tatu Nissisen suuri missio. Pirttilahden tilan karja Pöljältä pääsi Nissisen kirjaan Itäsuomalaisia karjoja (1927). Tilan omisti tuolloin Janne Korhonen. 

Maatalousnäyttelyt olivat suuria tapauksia. Kuva Maatalousseuran näyttelystä.
Kuopio 1921. Taustalla Puijo.

Jotta jalostaminen olisi tehokasta, täytyi tietää lehmien tuotokset ja suku. Alettiin perustaa erityisiä yhdistyksiä sitä varten. Pöljällekin perustetiin karjantarkkailuyhdistys. Harjun tilalla on säilynyt karjantarkkailupäiväkirja vuodelta 1915.

Karjanjalostus ja lehmien parempi ruokinta näkyy maidon tuotannossa. Lehmien määrä väheni, mutta maitoa saatiin enemmän. Pöljän lehmien keskimääräinen vuosituotto tarkkailukarjoissa:

1927 2131 kg 
1931 2242 kg
1942 2131 kg 
1953 2937 kg
1962 3471 kg
1981 4610 kg 
1991 5880 kg

Vuonna 1900 Pöljällä oli arvion mukaan noin 500 lehmää. Sata vuotta myöhemmin kylällä oli 269 lypsävää. Samaan aikaan vuosituotto kasvoi puolesta miljoonasta kilosta 1,8 miljoonaan kiloon!

Reponiemen nupopäitä 1950-luvulla.
Suomenkarjan lehmät ovat yleensä sarvettomia.

Pöljäläisten navetoissa oli 1940-luvulle asti pelkästään suomenkarjaa. Oheisen kuvan nupopäät ovat valkoselkäistä itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä. Ensimmäiset ayshirelehmät tulivat Särkiniemeen 1940-luvun lopussa. Anna Saastamoisen jäädessä eläkkeelle 1973 oli  holstain-friisiläisrodun voittokulku alkanut Pöljälläkin. Nykyisin itäsuomenkarja on uhanalainen. 

Anna Saatamoinen Pöljällä 1941-1973

Pöljän Karjantarkkailuyhdistyksen pitkäaikaisin karjantarkkailija eli ”assistentti” oli Anna Saastamoinen. Hän oli syntynyt vuonna 1909 Kiuruvedellä. Hän opiskeli ensin Peltosalmella karjakoksi ja valmistui vuonna 1936 tarkkailukarjakoksi Maaningan Halolasta. Saastamoinen toimi aluksi Leppalälahden tarkkailupiirissä Maaningalla ja tuli sieltä vuonna 1941 Pöljälle.

Anna Saastamoinen Solalla 1959.
 Kuvassa myös Kari Rytkönen ja hanhi Aatu.

Kerran kuukaudessa assistentti tuli taloon. Hän mittasi lehmien maidontuotoksen ilta- ja aamulypsyllä. Jokaisen lehmän maidosta otettiin näyte, jonka assistentti tutki pikalaboratoriossaan. Lapsista jännittävintä assistentin työssä oli rasvatutkimus. 

Puulaatikossa oleva sentrifugi eli linko erotteli rasvan maidosta. Lapset saivat istua painona tärisevän laitteen kannella. Lisäksi karjantarkkailija laati ruokintasuunnitelmia ja pyrki edistämään hyviä karjanhoidon käytänteitä tiloilla. 

Anna Saastamoinen ”asui” kaksikymmentä vuotta Solalla ja viimeiset kymmenen vuotta Harjulla Otto ja Eveliina Itäkallion ullakkohuoneessa. Karjantarkkailijan työ oli varsinaista matkalaukkuelämää.  Assistentilla oli neljä vapaapäivää kuukaudessa. Muun ajan hän kulki kylällä ja yöpyi aina siinä talossa, jonka karjasta näytteet ja mitat otettiin. Kuljetuksesta huolehtivat talolliset. Assistentilla oli rasvan mittauksessa käytettäviä välineitä paljon, joten hevoskyyti vähintään oli järjestettävä.

Assistentti  Anna oli nauravainen ja ystävällinen ihminen, joka sopeutui kaikenlaisiin oloihin. Viihtymiselle oli eduksi se, että hän äänesti maalaisliittoa ja osallistui Pöljän marttojen toimintaan. Hän tiesi taatusti Pöljän kylän tilallisten asiat varsin tarkkaan, mutta ilkeämielinen juoruilu ei ollut hänen tapansa. Maalaiselämään tottuneena hän tarttui navetalla luontevasti töihinkin. Monelle emännälle Annan vierailut olivat varmasti myös mukavaa vaihtelua. Ehkä Annalla oli kylällä  myös ”terapeutin” rooli.

Lyydia Hirvonen ja Hoikin sonniosuuskunnan sonni.

Lähteet:

Räsänen, Savo ja sen kansa (2008), Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja (1927), Uutis-Jousi 9.8. 1973, Räsänen, Pekka, Pöljän maatalouden kehitys 1900-luvulla (moniste), Raija Rytkösen ja Irma Roivaisen haastattelut, http://www.faba.fi/jalostus/lypsykarja .Kuvat Helena Heikkisen, Reino Heikkisen, Niilo Pietarisen, Raija Rytkösen ja Nestori Halosen kotiarkistot, 

Oheisissa kuvissa Jussi Ollikaisen karjaa Ollikkalan tilan peloilla kesällä 2013. Karjan huippuyksilö lypsää 16500kg maitoa vuodessa. 

Merimiehen matka-arkku

August Pietarinen 1890-luvulla.

Jouluna 1901 höyrylaiva Vestan konemestari Kusti Pietariselta oli räjähtää laiva alta. Konemestarina hän oli vastuussa laivan koneista ja tietysti höyrykattilasta. Toisena joulupäivänä alettiin valmistaa laivaa lähtöön Grimsbystä Lontoon läheltä kohti Kanarian saaria.

 ” 2nen joulupäivä annoin määräyksen ruveta lämmittämään Donkeykattilaa. Tavalla tai toisella oli pohjahana avattu ja höyryn noustessa pannussa vesi ulos niin että uunin päälys oli kuivilla.

Onneksi satuin menemään alas ennen kuin kerkesivät pumpata vettä sisään josta olisi ehkä ollut kattilan räjähdys seurauksena. Weten lisäyksen estin ja annoin ottaa tulet ulos uunista ja sitten jäähtyä jonka perästä tarkastin kattilan ennen kuin lisäsin vettä. Kovasti minä pelästyin että jos on vallan pilalla kattila.”

Kustille oli käydä köpelösti. Hänen uransa Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön (FÅA) konemestarina ja ylikonemestarina olisi melko varmasti loppunut, jos höyrykattila olisi räjähtänyt. Eikä vain ura, vaan elämäkin.  Höyrylaivoilla tällaiset onnettomuudet olivat varsin yleisiä. 

Kustin "aarrearkku" eli merimiesarkku on säilynyt Pöljällä Puustellin talon kotimuseossa.

Mitä arkusta paljastui? Ensiksikin merimiehen päiväkirja vuosilta 1901-1914. Matkakuvausten lisäksi vihkossa on kauniita, huolellisesti tehtyjä laskuharjoituksia. Lisäksi arkussa oli konemestarin opintoihin liittyviä hienoja piirroksia.

Tasavarsinen akseli kaksinkertaisella kuormituksella.

Tason ja kartion välisiä leikkauksia. A. Pietarinen 1899 

Arkussa oli myös kirjoja. Oli paksu Reedin Engineers Hand Book, joka oli jonkinlainen koneenkäyttäjien "Sudenpentujen käsikirja" teknisiin ongelmiin. Sieltä löytyi englannin kielioppi ja sanakirja, Setälän suomenkielen kielioppi, Lujuusopin alkeet, Projektioniopin alkeet, Algebran alkeet, Höyrykoneoppi sekä
Kailan Luonnontiede ja uskonto. 

Kaunokirjallisuutta tai raamattua ei ollut. Se sijaan Kusti oli säästänyt koneenkäyttäjäliiton lehden Voima ja käyttö vuosikertoja. Maaliskuussa 1918 ilmestyneen lehden etukanteen Kusti oli kirjoittanut "Hirmuvallan uhreja!" Lehdessä kerrottiin kolmen merimiehen kuolemasta sisällisodassa punaisten käsissä.

Voima ja Käytto, maaliskuu 1918.

Oheisessa kuvassa uksi uhreista, Frans Zefanus Virtanen. Höyrylaiva Astraean ensimmäinen konemestari joutui punaisten vangiksi ja murhatuksi. Kustilla oli täsmälleen samanlainen arvoasemaa osoittava lakki kuin oheisen kuvan Virtasella.

Lakissa FÅA:n tunnukset. Kusti Pietarisen virkalakki.

Varattomilla opiskelijoilla oli mahdollisuus saada stipendejä merimieskoulutukseen. Mahdollisesti Kusti onnistui saamaan stipendin. Perheen vaurastuminen alkoi vasta, kun Kusti oli jo merillä. Kusti Pietarinen teki valtavan sosiaalisen loikan Savon köyhyydesta Nizzan puistoihin ja Marseillen bulevardeille.

Maaliskuun lopussa 1912 Vesta teki matkan Afrikkaan. Alus haki maapähkinöitä Marseilleen.  Matka Zinguinchorin satamasta Marseilleen kesti 18 päivää.

Vestan reitti keväällä 1912.

Viimeinen Välimeren osuus Gibraltarilta Marseilleen kesti kokonaista kuusi päivää. Ei höyrylaivollakaan kovin joutuisasti liikuttu, jos keli oli huono. Kusti viipyi kaupungissa viisi päivää. Marseille on Kustista ”maailman kaupunki ja iso satamakaupunki”. Hiukan hän sanoo kaupunkia katselleensa, mutta ei päiväkirjassaan siitä paljoakaan kerro.

Marseillen keskustaa ja satama vuosisadan vaihteessa.

Marseillesta lähdettiin kohti Espanjan Tarragonea. Vanha roomalainen kaupunki viehätti Kustia. Hän käveli siistin pikkukaupungin katuja ja tutki kaupunginmuureja. Ylikonemestari saattoi satamassa leikkiä turistiakin, kun laivaa lastattiin tai purettiin. Malagaan rahtilaiva saapui 26.4. 1912. Keväinen kaupunki oli ihastuttavimmillaan. Erityisesti häntä kiinnosti rannan bulevardi ja puisto.  

Gibraltarilla Vesta joutui viipymään kaksi päivää, sillä hiililastaus huonon kelin takia oli hankalaa.

Cadizin kautta matkattiin Portoon. Porto tai kuten Kusti sanoo Oporto oli  elämys. Hän vietti siellä toukokuun alussa kaksi päivää ja kirjoitti kaupungista.

Tämä kaupunki on niin jyrkillä vuoren rinteillä varsinkin jokivarrella rakennettu että siinä on vaikia liikkua niinpä käytäviä pitää mutkistellä sinne tänne että voipi ihmisten kävelyteitä saada, eläimillä ajettavat tiet ovat vieläkin vaikiammasti tehtyjä.”

Kusti oli järkyttynyt afrikkalaisten naisten kohtelusta Zinguinchorin satamassa. Portugalilaisten naisten asema ei näyttänyt juuri paremmalta.

”Naiset ovat härkien jälkeen ensimmäiset kuormien kuljettajia. Tavattomasti ne jaksaakin vaikkapa ovat lyhyviä. Olipa kannettava mitä hyväänsä niin päälaellaan ne kantavat.

En ole muualla maailmassa nähnyt että niin vaikea tehtävä kun tavaran kuljetus on Oportossa kokonaan on naisien ja härkien niskoille sälytetty. Miehiä on tavallisesti härkien ajajina ja taluttajina on tosin naisiakin siinäkin toimessa.”

”Hiilien kantaminen joka on vaivaloinen tehtävä lotjista ylös jokiäyräälle ja kaupungillekin oli naisien tehtävä."

Portosta lähdettiin 5.5.1912 Bordeauxiin, Ranskaan.

Bordeauxin keskustaa 1910.

”Suuri on eroavaisuus takaläisien ja Oportolaisten elintavoissa. Täkäläisistä naisista voi melkein sanoa, että ne ei työtä tee eikä kehrää mutta kumminkin ne käy koreana kuin riikinkukko. Se ainakaan ei tulisi kysymykseenkään että he kantaisivat kuormia kuin Oportolaiset naiset kantavat ja kävisivät paljain jaloin kuumilla ja karkeilla katuilla.

Varallisuus on ranskalaisilla paljon parempi kuin portugalilaisilla se näytäksen kaikkialla.”

Kustia oli selvästi harmittanut niin Espanjan kuin Portugalin satamissa se, että eläimiä kohdeltiin huonosti. Oportossa härkiä tökittiin piikeillä: …”piikin pituus ja paksuus  on semmoinen, että sen saapi työntää juurta myöten tekemättä isoja haavoja, pieksää ja pistellä härkiä nopeammin astumaan taikka vetämään kovemmin.”

Hän kehui ranskalaisia siitä, että näyttivät kohtelevan eläimiä hyvin. ”Vetoeläiminä on yksistään hyvät hevoset ja niitä kohdellaan hyvin eikä rääkätä kuten esim. Espanjassa rääkkäävät eläimiään. Koiria täkäläisillä on paljon.”

Rankalaisten elämästä Kustille jäi hyvä kuva. Elintaso oli korkea, lapset hyvin puettuja ja ”vapaat tavat lienevät laajalle levinneitä.” 

August Pietarinen tuli v. 1914 Pöljälle veljensä Willen talouteen Reponiemen tilalle.. Hänestä tuli pöljäläisten pankkiiri, sillä Kusti, kuten pöljäläiset tietysti sanoivat, oli huomattavan varakas mies. Mikä oli hänen vaurautensa salaisuus? Matka-arkku antoi siitä viitteitä. Konemestarin palkka oli  hyvä, ainakin merimiehiin verrattuna. Toiseksi Kusti oli raittiusliikkeen miehiä. Arkussa oli Raittiusyhdistys Koiton materiaalia. Kusti tutki nähtävyyksiä, puutarhoja ja paikallisten ihmisten elämää, eikä rentustellut merimieskapakoissa!

Hampurin ja Kööpenhaminan matkaoppaat.

Toivo Valtari ja Kusti Pietarinen Hampurissa.

Oheisessa kuvassa poseeraa jo pyylevöitynyt ja kokenut merenkulkija Kusti Pietarinen Hampurissa ystävänsä Toivo Waltarin kanssa. Waltari toimi merimiespappina Hampurissa vuosina 1902-1906. Hän kirjoitti laajan tuotannon ja käänsi kirjoja. Kirjailija Mika Waltari oli Toivon veljenpoika.

Kusti (August) Pietarinen syntyi Maaningalla 1872. Hän muutti vuonna 1891 Kuopioon ja sieltä Helsinkiin. Vuonna 1899 Kusti opiskeli konetekniikkaa Hampurissa. Hän työskenteli koko merimiesuransa Vesta-laivalla (1901-1914).

Lähteinä Kusti Pietarisen päiväkirja ja valokuvia Puustellin kotiarkistosta (Pekka Rautiainen) Kaukiainen, Ulos maailmaan! Suomalaisen merenkulun historia, Navis Fennica. Suomen merenkulun historia 2. Kustin päiväkirjan tarinoista olen kirjoittanut marraskuussa 2012 blogeissa Afrikan taivaan alla ja Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei 

Postikorttikuvat poistan blogista, kun joku sitä vaatii. Olen lainannut niitä, vaikka luultavasti minulla ei tähän lupaa ole.