Rakas, kultainen Pääskynen!

Anna Ollikainen 1921.

Anna Ollikaista (1905-1992) ei tarvinnut kahdesti pyytää, kun oli postinhaun aika. Reipas tyttö karautti  kilpaa junan kanssa pysäkille. Anna oli innokas kirjeiden kirjoittaja ja lehtien lukija. Ollikkalassa luettiin useita lehtiä: Savo, Yhteishyvä, Koti, Hengellinen kuukausilehti ainakin tulivat. Annalle tärkein oli Pääskynen, kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvä lasten lehti.

”Kerran, kun veljeni katselivat Pääskystä, sanoin, että siinä on nimeni. Silloinkos pojat ihmettelemään;  onko se eri kielellä, onko se nimilapussa, missä se on y.m. Oli siinä touhua ja kyselyä, kun sitä etsittiin. Eivätkä he löytäneet, enkä minäkään sitä sanonut. Jos toiset tietävät salanimen, ei siinä olisi mitään jännittävää, niin kuin nyt. Luen naurussa suin Pääskystäni ajatellen: ”Voi teitä miekkoset, jospa tietäisitte, mitä tässä lehdessä on, niin ettepä varmaankaan oleilisi noin vain rauhassa ja levossa.”

Näin  15-vuotias Anna Ollikainen kirjoitti lastenlehti Pääskysen maaliskuun numerossa 1921. Päiväkirjassaan Anna mainitsi uskollisesti lähes joka kerta Pääskysen tulon. Se ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa ja oli aikanaan hyvin suosittu lasten ja nuorten lehti. Sitä toimittivat 1920-luvun alussa Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Kuvittajana oli mm. Rudolf Koivu.

”Oi sitä suurta ilon hetkeä, jolloin Pääsky saapuu! En saa rauhaa ennen kuin luen sen! Kuumeisella kiireellä leikkaan lehdet auki ja – etsin onko siinä vastauksiani!  Sitten luen muut vastaukset ja Pipon, sillä se on hirveän jännittävä!”

Lehden suosituin osasto oli  Kysymyksiä ja vastauksia -palsta. ”Mihin maahan mieluiten matkustaisit ja miksi?   Mikä historian vuosiluku pysyy aina mielessäsi? Mistä eniten maailmassa pidät?”  Lukijat lähettivät kysymyksiä lehdelle, joka julkaisi ne. Lapset ympäri Suomen lähettivät vastauksia kysymyksiin. Pääskysen levikki oli parhaimmillaan noin 6000. Annasta oli jännittävää odottaa lehteä, jossa  oli  hänen kirjoittamaansa  kysymykseen jopa kymmeniä vastauksia toisilta nuorilta. Lapset ja nuoret kirjoittivat nimimerkillä. Annan nimimerkki oli ”Riemu”.

Mitä Anna vastasi?

”Hirveän mielelläni matkustaisin kaikkiin maihin, vaan ehkä mieluimmin Tanskaan. Siellä oppisin oikeaa karjan- ja puutarhanhoitoa. Tutustuisin myös kansanopistoihin. Aion näet käydä sen noin kahden vuoden päästä.

Mieluimmin olisin reipas karjatyttö Norjan tuntureilla tai iloinen lammaspaimen ihanassa Italiassa! Sillä luulen, että he ovat onnellisempia kuin monet rikkaat ja kuuluisat ihmiset, joilla on tuhansia pikku huolia!

Eniten pidän kodistani. Sillä onhan siellä paitsi ihmisiä, myöskin nuo rakkaat hevoset, lehmät y.m. Ja kukapa voineekaan luetella kaikkia kodin ihanuuksia. Sillä: jos koti oisi köyhäkin, se asunto on suloisin…

Vaikeinta maailmassa on itsensä voittaminen. Sillä usein tuo mahtava ”minä” voittaa ja saa ihmisen tekemään sitä, mikä ei ole oikein.

Varhaisin muistoni on, kun olin 3 v. vanha ja poljin jalkani rautanaulaan. Siihen tuli verenmyrkytys ja lääkäri leikkeli sitä – aikoipa ottaa koko jalankin pois! Onneksi jalkani parantui hyvän lääkärini hoidossa ja suuri arpi jäi vain muistoksi siitä.”

Meillä on joitakin vanhoja esineitä. ”Könni” on ollut meillä noin 80 v. Raamattu on 60 vuotias järeä, nahka- ja lautakantinen kirja. Kahvimylly on 30 v. Pellosta löydetyt rahat ovat vuosilta 1798 ja 1818.

Jos voisin, niin laittaisin unelmieni mökin kauniille koivikkorannalle ja ottaisin hänetkin siihen. Sitten me kaksi iloista huliviliä kirjoittelisimme yhdessä Pääskyseen.

En ole vielä päättänyt, miksi rupean – aika sen näyttäköön. Mutta tiedätkös, Caritas, aioin tulla hirveän viisaaksi.

Pääskynen oli opettavainen lehti. Siinä julkaistiin lapsille ja nuorille sopivaksi katsottuja satuja ja tarinoita.  Lisäksi lehti julkaisi lukijoiden kuvia, enimmäkseen muotokuvia ja tunnelmapaloja kotoa lasten leikeistä. Oheisen kuvan Ollikkalan lapsista Anna lähetti 1921 Pääskyseen.

Kalle, Vilho, Anna, Liisa ja Mari Ollikainen 1921.

Melkein kaikissa lehden numeroissa oli lukijoiden vastauksia ja kysymyksiä. Lisäksi lehdessä oli kirjeenvaihtopalsta.  Anna kertoo usein päiväkirjassaan lähetetyistä ja saaduista kirjeistä.

”Keneenkä ”Pääskysen ystävään” tunnet eniten mieltymystä?” Joskus kysymyksistä näkyi suoraan nuorten viaton flirtti! Riemukin sai kannatusta seuraavassa lehdessä. Nuorten vastauksista heijastui tietysti myös lehden linja. Kaikkea ei julkaistu, toimitus laittoi ”tiikerin” kitaan osan lukijoiden postista.

Lapset miettivät, mikä olisi paras keksintö. ”Astianpesukone. Syöminenkin olisi hauskaa, mutta kun sen jälkeen tulee tuo iankaikkinen astioiden pesu ja pyyhkiminen.” ”Puuttuu se, että näkisi telefoonista kenen kanssa puhuu.” ”Se että läksyt menisivät sähköllä päähän.” ”Ihmeellinen lentokone, jolla pääsisi kuuhun.”  Näistähän kaikki on toteutunut. Tai ainakin läksyjen luullaan hoituvan nykyisin noin? Ajan arvoista kertoo se, että nimimerkki  Hakkri Iiro toivoi, että keksittäisiin ”sellainen kone, joka tekisi kaikki neekeriparat yhdellä pyyhkäisyllä valkoiseksi.”

Nimimerkki Riemun kommentit vähenivät vuoden 1923 lehdissä lähes olemattomiin. Ehkä 17-vuotiaana lehti alkoi jo tuntua hänestä liian lapselliselta. Lapsuus ja nuoruus käsitettiin kuitenkin vielä sata vuotta sitten eri tavalla. Oikeastaan käsite ”nuori” oli vielä keksimättä eikä harrastukset, pukeutuminen tai kuluttaminen ollut kovinkaan erilaista eri ikäisillä ihmisillä.

Pääskynen oli yksi tapa Annalle olla yhteydessä toisiin nuoriin ja saada tietoa ja viihdettä. Vaikka Pöljän kylä oli kaukana suurten kaupunkien sykkeestä, tulivat ajan aatteet ja ideat nopeasti  maaseudullekin. Anna Ollikainen teki elämäntyönsä maatalouden kerhoneuvojana. 

Lähteet: Anna Ollikaisen päiväkirjat 1920-22. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Pääskynen 1920-23.

Sodassa ja rakkaudessa - Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 2

Atte Rautiainen syksyllä 1918.

Aviokriisi kesällä 1918

Atte Rautiainen ei palannut suoraan Viipurista kotiin Pöljälle, kuten monet muut suojeluskuntalaiset. Valkoisilla oli noin 80 000 punaista vangittuna ja leireillä. Lisäksi pakoilevia punakaartilaisia etsittiin edelleen. Pohjois-Savon rykmentistä irrotettiin ns. etappipataljoona (myöh. Helsingin vartiopataljoona), joka siirrettiin Helsinkiin.

Näin Atte loppujen lopuksi palveli Suomen Valkoisen Kaartin rykmentin 3. pataljoonan 8. komppanian ylikersanttina Katajanokalla. Siellä on erikoistui telofooniasioihin ja kehuskeli Hildalle osaavansa laittaa omin voimin pystyyn vaikka sentraalin!

Vielä keväällä 1918 Aten kirjoitustaito oli horjuvaa. Mutta esikunta-aliupseerin tehtävissä hänestä tuli varsin sujuva kirjoittaja. Hän oppi myös kirjoittamaan koneella, mikä ei ollut ollenkaan yleinen taito tuolloin.Hilda odotti puolisoaan kotiin, eikä häntä Aten viipyminen ilmeisesti juuri huvittanut. Hän ei oikein viihtynyt Riuttaniemessä miniänä ja oleskeli lopulta pitkiä aikoja syntymäkodissaan Reponiemellä.

Käydessään heinäkuun alussa Pöljällä Atte oli hävinnyt huomattavan summan rahaa Maaningalla tansseissa ja korttipelissä. Poliisikin oli lopulta miestä kovistellut. Hilda ei Aten selityksiä heti uskonut eikä ilmeisesti vastannut Aten kirjeisiin useampaan viikkoon.

Atte haikailee kirjeissään kotiin ja odottelee palveluksen loppua. Kaikista vakuutteluista huolimatta lukijan vaikutelmaksi jää, että nuori mies piti sotilaselämästä ja poikamiehen vapaudesta Helsingissä. Tosin aluksi ruokapula kosketti myös voittajia, ei vain leireihin ahdettuja vankeja. Atttekin valittaa toistuvasti nälkäänsä ja keiton kurjuutta.

Helsingin huveja Atte kuvaili Hildalle välillä piinallisen tarkasti. Kuinka käytiin vanhalla ylioppilastalolla teatterissa ja tanssiaisissa ja käveltiin Espalla. Talvella 1919 Atte osti luistimet ja vietti iltojaan Töölön luistinradalla, sielläkin musiikki soi. Alppilassa katsottiin mäkihyppyä, Kaisaniemessa oli mukava kelkkamäki. Atte kävi myös katsomassa jääpallo-ottelun Viipuri vs. Helsinki. Oliko Atesta kehkeytymässä helsinkiläinen seurapiirileijona?

”Pyydän älä ole pahoillasi Hilta rakas”

Atte Rautiainen (vas.) Sortavalassa huhtikuussa 1919. Hihanauhassa A.V.A. eli Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija.

Sisällissodan jälkeen olot Suomessa ja lähialueilla säilyivät pitkään epävakaina. Atte kirjoitti toistuvasti punakaartien ja bolsevikkien uhasta. Hyökkäys Suomeen voi tulla milloin vain. Kesällä 1918  Atte vihjasi ensimmäisen kerran, että hän voisi lähteä sotimaan Vienan Karjalaan. Oli luvattu kymmenen päivää lomaa, jos sitoutuisi retkikuntaan.

Suomesta oli paennut kymmeniä tuhansia punaisia Venäjälle ja itärajalla oli levotonta. Roseliuksen mukaan 1919 Itä-Karjalassa vaikuttivat bolsevikit, ”valkoiset venäläiset”, ”valkoiset suomalaiset” ja karjalaiset sekä ”punaiset” suomalaiset ja karjalaiset. Lisäksi alueella oli englantilaisia joukkoja. Sinne koottiin nyt Suomesta valkoisen Aunuksen tueksi vapaaehtoisarmeijaa.

Valkoisille suomalaisille nämä heimosotina tunnetut sotaretket olivat vapaussodan jatkoa. Taistelu Karjalasta oli taistelua venäläisiä ja suomalaisia punaisia vastaan. Näiden voimien katsottiin aiheuttavan jatkuvan uhan Suomen itsenäisyydelle.

”Hilda rakkahin! Nyt rupesin sulle kirjoittamaan rakas Hilda, täällä olen Sortavalassa..” Huhtikuun 14. 1919 päivätyssä kirjeessä Atte Rautiainen selittelee lähtöään Aunuksen retkikuntaan. Ei ollut tarkoitus ollenkaan lähteä, mutta täällä sitä ollaan. Asiallisesti Atte selitti, että hän saa hyvän palkan. Hänet oli ylennetty vääpeliksi ja palkka oli 600 markkaa kuukaudessa.

Vapaaehtoisjoukkoja oli värvätty aktiivisesti ympäri Suomea. Atte kertoi, että Sortavalassa oli myös ”Pöljältä Liljan poika ja Hirvos Taavetin pieni poika ja Kolmisopelta on yksi Utin poika he tulivat eilen kuten minäkin muiten kuopiolaisten mukana.”(14.4.1919) Vahtolan mukaan arviolta 7000 miestä kävi sotimassa Aunuksessa.

Aunuksen retki kaiken kaikkiaan ei ollut erityisen maineikas. Vapaaehtoisjoukot kärsivät ankaria tappioita, eikä mikään asetetuista tavoitteista toteutunut. Lähes 400 vapaaehtoisjoukkojen miestä kaatui. ”Punaisten” tappioita ei tiedetä. Suomalaiset joukoille oli annettu ohje, ettei vankeja oteta. Jokainen kiinni jäänyt vihollinen joko ammuttiin paikalle tai päästettiin vapaaksi kuulustelun jälkeen.

Aunuksen vapaaehtoiset sitoutuivat vain kahden kuukauden palveluun. Retki osoittautui hyvin raskaaksi ja huonosti järjestetyksi. Attekaan ei tehnyt jatkosopimusta, vaan palasi kesällä 1919 Pöljälle perheensä pariin. Hänen tehtävänsä jatkuivat Siilinjärven suojeluskunnan aluepäällikkönä.

Siilinjärven suojeluskuntien yhteisharjoitus Pöljällä 1920-luvun alussa. taustalla Lassilan talo.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeet Hilda Rautiaiselle 2.7.1918-14.4.1919 (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Roselius: Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22, Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Valokuvat Pekka Rautiaisen ja Marja Linnoven arkisto. Kiitokset Marja-Liisa Kankaiselle tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 1

Sodassa ja rakkaudessa – Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 1

Maaliskuussa 1917 ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa, mutta sen kumu ei juuri Pöljälle asti yltänyt. Sen sijaan  Venäjältä alkoi kehitys, joka kosketti syvästi Suomeakin. Keisari joutui luopumaan vallasta.  Venäjä ajautui vallankumoukselliseen kaaokseen, jonka yhtenä seurauksena oli Suomen itsenäisyys.

Viereisessä kuvassa poseeraavat Hilda ja Unto Rautiainen kesällä 1918. Torpparin poika Adiel (Atte, Ade) Rautiainen ja Reponiemen talon tytär Hilda Pietarinen olivat menneet naimisiin maaliskuussa 1917.

Nuorelle parille syntyi ensimmäinen lapsi kesällä. Yhteistä perhe-elämää ei kuitenkaan ehditty pitkää elää.

Kehitys Suomessa johti kansan kahtia jakautumiseen: Porvarilliset voimat perustivat suojeluskuntia puolustamaan lailliseksi katsomansa hallituksen asemaa. Samaan aikaan työväenliike organisoi punakaarteja. Suomalaiset valmistautuivat sotaan.

Pöljällä ei ollut tässä vaiheessa omaa suojeluskuntaa eikä punakaartia. Atte Rautiaisen tapaamme kuitenkin jo tammikuun alussa Mikkelin lyseolta. Hän sai siellä sotilaskoulutusta ja varusteet: ”Filtti, pohjalapikkaat, huopakengät, neulehousut, hansikkaat, pyyheliina, saippua, kivääri, tuoppi, lusikka ja evästä repussa.”

Atte kävi ilmeisesti vielä kotona. Emme tiedä hänen vaiheitaan tammi-helmikuussa. Hän oli 27.2. 1918 Kuopion lyseolla. Hilda vastusti kovasti Aten sotaretkeä, mutta puoliso lähti silti. Kirjeissään Atte Rautiainen ei tuo esille perusteluja sotaan lähdölle. Hänen tapauksessa on hiukan yllättävää, että hän oli vielä 1916 Pöljän työväenyhdistyksen jäsen!

Atte Rautiainen Kuopion lyseolla 1918.

Savon suojeluskuntalaisista muodostettiin Pohjois-Savon rykmentti. Atte Rautiainen kuului tähän rykmenttiin, joukko-osasto vaihtui välillä. Näiden joukkojen kovimmat paikat olivat Mäntyharjun rintamalohkolla. Aten lisäksi pöljäläisistä siellä taistelivat ainakin Aatu Väänänen, Matti Niskanen, Ilmari Jääskeläinen ja Heikki Pietikäinen.

Maaliskuun 1918 taisteluisssa Mouhulla ja Hillosensalmella kaatui 58 punaista ja 56 valkoista sotilasta. Hillosensalmella Atte menetti kaikki varusteensakin, mutta hän oli kuitenkin onnekas. Sekasortoisessa perääntymisvaiheessa punaisten harhaluoti tai omien huolimattomuus räjäytti valkoisten ammuslastin ja ainakin 15 miestä, hevosia ja tavaroita tuhoutui hirvittävässä räjähdyksessä. Tapahtumasta pelastunut Aatu Väänänen muisteli loppuelämänsä Hillosensalmen taistelua.

Myös Aten veljen, Eemilin oli ollut puhe lähteä sotaa. Perheestä oli jo kaksi poikaa valkoisissa joukoissa. Atte kirjoitti Hildalle: ”Jos ei ole pakkoa, niin ei tarvitse lähteä sillä ei täällä niinkään hauskaa ole olla kuin luulee. Eilen karkas meitän komppaniasta kaksi poikaa vaan saivat heidät  Mäntyharjussa kiinni en tiedä mitä heille tekivät.” (13.3.1918)

Sodan arki käy kirjeissä selväksi. On ikävä kotiin, joutui olemaan kevätloskaisissa keleissä ketjussa pahimmillaan kymmenen tuntia päivässä. On jatkuva univaje, ei saada ruokaa riittävästi, täit vaivaavat. Ja vartiossa jännittää. Atte pyysi Hildaa toimittamaan Kusti Pietarisen ”brownikin” eli pistoolin hänelle. Sen saisi nopeammin esille, jos punaisten tiedustelijat yrittäisivät yllättää.

Yhdessä kirjeessään Atte utelee kotikylän punaisten tekemisiä. Olivat Miettiset aloillaan ja kovinkin tyytyväisiä siitä, että Atte ja hänen veljensä Taavetti olivat lähteneet taistelemaan?

Huhtikuun alussa punaisten rintamat murtuivat kaikkialla. Mäntyharjultakin valkoiset pääsivät liikkeelle ja paine siirtyi Karjalan rintamalle. Viipurin punaiset antautuivat 29.4.1918.

Atte Rautiaisen vapputervehdys Pöljälle:

”Wiipurissa 1.5. -18

Rakas Hilda!

Noniin nyt on kuluna muutamia päiviä kun olen sinulle kirjoittanut nyt tässä vappuna kadulle katsoessani suurta joukon liikettä muistui mieleeni että pitää sulle toivottaa hauskaa vappua. Täällä on oltu Wiipurissa yksi vuorokausi, eilen tultiin Konkalasta siellä oltiin vahtissa ja ammuttiin 3 punaista minä ammuin yhten, tahto vähän tuntua ilkeältä kun niin läheltä tuli ampua vaan eipähän sille mitä täytyyhän se tehtä, nyt on Wiipuri ollut meitän muutamia päiviä tuhansia vankia on saatu täältä ja paljon muuta sotasaalista…”

Atte Rautiainen Viipurissa 1.5.1918.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeitä Hilda Rautiaiselle (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Suomen sisällissodan pikkujättiläinen, Roselius: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Kiitos Maija-Liisa Kankaiselle aineiston järjestämisestä ja tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 2

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 2

Janne Holopainen 1919-20

Karjalan rintamalle

Karjalaan piti lähteä mutkan kautta, sillä Etelä-Suomen tilanne oli edelleen sekava. Ensin junalla reittiä Haapamäki-Jyväskylä-Pieksänmäki-Savonlinna-Elisenvaara-Hiitola-Kirvu-Antrea-Imatra. Sitten loppui junakyyti ja aloitettiin marssi kohti Lappeenrantaa.

Janne Holopainen havainnoi koko sotaretkensä luontoa, tunnisti lintuja ja arvioi maatalouden tilaa marssin ohessa. Imatran kosket olivat jylhä näky! Maalaispoika Pöljältä näki elämässään ensimmäisen kerran Tampereen tai Karjalan maisemia.

"Kaunis aurinkoinen päivä. Linnut livertävät. Peipposet sikertävät. Luonnossa näyttää vallitsevan rauha. Vaan ihmisten keskuudessa viha. Kuuluu kova taistelu Kämärällä." (23.4.1918) Vielä huhtikuun alussa päiväkirjassa puhuttiin ”ryssistä ja punikeista”, nyt ihmisistä.

Varsinaisia taistelukosketuksia oli vähän. Jannen ystävä Aatu Väänänen sanoi olleensa Viipurin valtauksessa vain "hevosen hännän pitelijä". Janne joutui kyllä panemaan Viipurin taisteluissa henkensä alttiiksi. Näätälässä Viipurin itäpuolella komppania joutui tulituksen kohteeksi. Samoin Lavolan sululla punaisten kranaattikeskitys haavoitti kahta sotilasta. Jääkärivänrikki Putkonen kaatui näissä taisteluissa 25.4. 1918 Holopainen kertoo, että he hautasivat vänrikin Lavolan sulun ja kosken väliseen saareen.

Viipuri antautui 29.4.1918. Janne Holopainen marssi samana päivä Viipuriin, joten hän sai kokea valkoisten voitonjuhlan. Lyhyeksi juhlat kylläkin jäivät, sillä jo seuraavana aamuna kello kolme oli lähdettävä marssille kohti Nurmen asemaa. Siellä Janne Holopainen sai vielä kerran maistaa sodan kurjuutta. Miehet sullottiin härkävaunuihin odottamaan lähtöä Kouvolaan. Koko yö hytistiin ja odotettiin. Sitten tuli käsky palata Viipuriin.

Käytännössä sota oli Janne Holopaisen osalta ohi. He asettuivat kasarmimajoitukseen Viipuriin ja osallistuivat vapunpäivän paraatiin urheilukentällä. Ylipäällikkö Mannerheim piti puheen ja kiitti urhoollisuudesta. Laulettiin virsiä ja pappi puhui. Vappujuhlallisuudet saivat surkean käänteen, kun yletön alkoholinkäyttö johti rettelöihin.

Kuuluisin tapaus sattui Seurahuoneella, jossa sanaharkka johti säveltäjä Toivo Kuulan kuolemaan. Näistä tapahtumista raittiuslupauksen tehnyt ihanteellinen Janne Holopainen ei todennäköisesti tiennyt mitään. Sitä paitsi Seurahuoneella juhlivat upseerit ja heidän seuralaisensa.

Viipurissa pantiin toimeen raju puhdistus toukokuun alkupäivinä. Kaupungissa oli vanhastaan varsin iso venäläisperäinen asutus. Jääkärit surmasivat 400-600 venäläläistaustaista miestä, naista ja lasta. Perusteluna oli pelkästään se, että he olivat venäläisiä tai siis ei-suomalaisia. Lisäksi surmattiin arviolta 250 punaista pikaoikeuksien päätöksillä. Ilmeisesti yksi pöljäläinen, Janne Rautiainen teloitettiin Viipurissa.

Janne Holopainen kuului asevelvollisena kutsuttuun täydennyspataljoonaan. Ei ole mitään syytä epäillä, että hän olisi joutunut osallistumaan teloituksiin. Mutta aika karuja asioita nämä miehet varmaan näkivät. Päiväkirjaan niitä ei kuitenkaan ole kirjattu. Kotimatka takaisin Pöljälle alkoi 8.5.1918.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 1

Janne Holopainen 1919-20

Tampereen taistelut

Janne Holopainen oli äärimmäisen väsynyt ja myös sairas. Hän oli marssinut täysissä varusteissa Kuorekoskelta Heinjoelle, kevätliejuiset tiet ja aiemmat rasitukset olivat jo vieneet voimia. Osa miehistä oli uupunut matkalle. Miehet majoittuivat autioon taloon, jonka asukkaat olivat menneet kellarin suojaan. Viipuria puolustavien punaisten tykistön hajanainen tuli ylsi kylään.

Suomen sisällissota oli kääntynyt valkoisten voitoksi. Nyt punaiset taistelivat Viipurista ja pakoreitistä Venäjälle.

Janne Holopainen oli aloittanut sotaretkensä huhtikuun 2. päivä 1918  Kuopiosta. Elettiin  ratkaisevien taistelujen hetkiä. Suomen senaatti oli jo helmikuussa julistanut vuoden 1878 asevelvollisuuslain uudestaan voimaan. Näin kaikista asevelvollisuusikäisistä miehistä tuli periaatteessa sotilaita. Niinpä Savonkin miehet kutsuttiin aseisiin.

Janne Holopainen Pöljältä oli torpparin poika, mutta hän jakoi sydämestään valkoisen armeijan arvot. Miehet olivat lähdössä Tampereelle, jossa punaisten ja valkoisten taistelu kävi huhtikuun alussa kiivaimmillaan. Holopainen kuului Pohjois-Savon rykmentin täydennyspataljoonaan. Rykmenttiä johti jääkärimajuri Juho Henrik Heiskanen.

Vuorokauden härkävaunussa matkustettuaan miehet tulivat Orivedelle. "Mieliala miehistössä oli toverillinen, iloinen ja hilpeä.” Tampereen taistelun jyly kuului selvästi, sillä molemmilla osapuolilla oli raskasta tykistöä käytössä.

Vehmaisten asemalla kokemattomien miesten ilmeet vakavoituivat, sillä he saivat kokea sodan pauhun ihan tosissaan. Vaikka se oli oma patteri, joka moukaroi "ryssiä ja punikkeja", niin uni ei majoituspaikassa silmään tullut. Vehmaisista edettiin aina vain lähemmäs Tamperetta.

"Heitin olalleni patruuna vyön sekä kiväärin ja läksin seutuja tarkastelemaan. Heti huomasin, että maa oli melkein vapaa lumesta ja leivo liverteli ilmassa näin kuljin läheiselle joelle erään torpan rantaan kasvojani pesemään täällä sain eräältä vaimolta tietää että seutu oli Vuohensillan kylää Messukylän pitäjää 3 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Tämä seutu oli ollut aivan taistelun keskustana sen huomasi sillä rakennukset olivat aivan kuulien repimät, autiot ja ryöstetyt. Telefoonipylväitä sekä metsän puita olivat kranaatit murskanneet. Teiden varsilla näkyi ihmisten sekä hevosten ruumiita." (4.4.1918)

Janne Holopaisen silminnäkijäkuvaus Messukylästä on karu. Messukylässä oli taisteltu kiivaasti 24.-25.3. Valkoisten vainajat oli siivottu kentältä, mutta punaisten kaatuneet makasivat päiväkausia ojissa ja katujen varsilla. Ruumiiden oli tarkoitus herättää pelkoa joukoissa ja heidän kannattajissaan.

Janne Holopainen ei osallistunut varsinaisesti Tampereen taisteluihin. Asevelvollisuusjoukkoja säästettiin, koska niiden kokemus ja koulutus oli vähäinen. Punaiset antautuivat 5.4. Seuraavana päivänä Janne pataljoona marssi kaupunkiin. Janne kertoo olleensa vartiotehtävissä Tammelan torilla. Antautuvia punaisia kerättiin kauppatorille, mutta oletettavasti myös Tammelan torilla oli vartioitavaa. Valkoisten haltuun jäi arviolta 11 000 vankia.

Janne näki ylipäällikkö Mannerheimin Tampereen asemalla. Hänen komppaniansa määrättiin kunniavartioon, kun Saksan lähettiläs tuli vierailulle Tampereelle.

Mannerheim Tampereella 1918.

Valkoiset etsivät piileskeleviä punaisia. Jannekin kertoo tutkineensa Näsijärven rantoja. Muuten joukot elivät hiljaiseloa Messukylän vaivaistalolla. Ilmeisesti asevelvollisuusjoukkoja ei käytetty "puhdistuksissa" joita voittajat ankaralla kädellä panivat toimeen. Lauantaina 13.4. täydennyspataljoona lähti kohti Karjalan rintamaa. Viipuri ja sen ympäristö oli vielä punaisten hallussa.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

Eveliina Itäkallio (1887-1967) - varhainen naisvaikuttaja Pöljältä

Siilinjärven kunta perustettiin 1925. Ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin joulukuun 4. päivänä vuonna 1924. Eveliina Itäkallio oli silloisen Pöljän oloissa varsin koulutettu nainen. Ei ole ihme, että Maalaisliitto pyysi häntä asettumaan ehdolle.  Pöljältä valtuustoon valittiin torppari Janne Holopainen, maanviljelijä Aarne Väänänen ja emäntä Eveliina Itäkallio. Nykyisin Aarne Väänänen varmaan katsottaisiin kolmisoppelaiseksi.

Kuva ja teksti Riitta ja Jukka Kasurinen. Eveliina Itäkallio alarivissä vasemmalta toinen.

Eveliina Halonen syntyi 1887 Pöljällä, Harjun tilalla. Hänen isänsä oli Nestor Halonen ja äitinsä Maria Toivanen. Vuosisadan alussa oli tavallista, että molemmat puolisot pitivät omat sukunimensä avioliitossa.

Evelinna Halonen vasemmalla ja Hanna Heiskanen oikealla.

Pöljäläisittäin vauraan talon tyttärenä hän sai käydä Kuopion suomalaista tyttökoulua. Lisäksi hän suoritti Mustialan karjanhoito- ja meijeriopiston. Vuosina 1907-1909 hän opetti Hovilan karjakkokoulussa. Myöhemminkin hän kävi kotitalous- ja karjanhoitoalan jatkokursseja ja opetti.

Vuonna 1918 Eveliina tapasi Otto Itäkallion ja pariskunta kihlautui. Otto Itäkallio oli kotoisin Pohjanmaalta. Nuorten kihlausaika venyi pitkäksi: Otto Itäkallio lähti Amerikkaan 1920. Eveliina suunnitteli lähtöä  Oton luokse Loc du Bometiin, Kanadaan.

Joissakin Eveliina Halosen kirjeissä näkyi, että vakavahenkinen ja vastuuntuntoinen tytär oli kovissa ristipaineissa. Toisaalta oli Otto ja Kanada, avioliitto ja kokonaan uusi elämä. Toisaalta oli Harjun tila, kotiseutu ja perheelle tehdyt lupaukset. Eveliina oli luvannut äidilleen tämän kuolinvuoteella, että hän hoitaa isänsä tämän vanhuuden päivinä. Otto ei oloillaan Kanadassa kehunut. Hänen kirjeitään on säilynyt vain muutama.

Eveliina alkoi hommata tosissaan Kanadaan lähtöä ja passia. Kotiväki säikähti. Niinpä  Nestor Halonen nuorempi rakensi perintötilalleen Pikonpellolle oman talon. Aatu-veli oli jo asettunyt Pitkänpäähän. Kolmas perheen poika Juho eli Vilholan (Jussila) tilalla naapurissa. Ja veljeksistä Otto oli muuttanut Hököselle. Eveliinan sulhasen sopisi nyt tulla kotivävyksi Harjulle!

Otto Itäkallion kirjeet Eveliinalle ovat hävinneet. Me emme tarkalleen tiedä, miksi Otto epäröi. Pariskunta meni naimisiin vasta 1924. Eveliina oli silloin jo 37-vuotias. Se oli tuolloin naiselle myöhäinen avioliitto. Eveliinan suuri suru olikin se, ettei hän saanut omia lapsia.

Vasemmalta Nestor Halonen, Otto ja Eveliina  Itäkallio ja Harjun komeat hevoset

Vuonna 1926 Siilinjärven valtuustoon valittiin 17 jäsentä. Eveliina vetäytyi takaisin kotiin ja hänen puolisonsa Otto Itäkallio tuli valituksi. Voi olla, että naimisiinmeno lopetti Eveliinan valtuustotaipaleen. Antoihan vanha avioliittolaki miehelle vielä "edusmiehisyyden" suhteessa puolisoon. Naiset tulivat hyvin hitaasti kunnalliseen päätöksentekoon mukaan.

Eveliina suuntasi yhteiskunnallisen aktiivisuutensa maalaisliiton naisten Kuopion piirin toimintaan sekä maatalousnaisten, Marttojen yms. yhdistysten hyväksi.

Seuraavan kerran Eveliina Itäkallio valittiin Siilinjärven valtuustoon vuonna 1948. Hän edusti pöljäläisiä kaikkiaan yhdeksän vuotta. Eveliinan viimeisessä valtuustossa (1957-1960) istui hänen lisäkseen vain yksi nainen, Martta Tuovinen.

Maalaisliiton ensimmäinen naiskansanedusta Hilja Väänänen (1951-1965) tuli onnittelemaan Eveliinaa tämän täyttäessä 70 vuotta. Väänänenkin tiesi, ketä kannattaa kiittää edustajan paikasta!  Kuopion piirin naiset olivat tiukkoja vaalityön tekijöitä.  Naiset kerta kaikkiaan päättivät, että maalaisliitto tarvitsee Pohjois-Savosta naiskansanedustajan. Se perinne on elänyt vahvana ihan näihin päiviin saakka. Hilja Väänäsen jälkeen valittiin sitten Siilinjärveltä Katri-Helena Eskelinen.

Eveliina Itäkallio oli edelläkävijä. Lait eivät muutu, tavat ja arvot eivät kehity ilman ihmisiä, jotka tekevät asioita ensimmäisen kerran. 

Lähteet: Eveliina Halosen kirjeet ja valokuvat (Nestor Halosen arkisto), Siilinjärven kunnanvaltuuston pöytäkirjat vuosina 1925-26, Riitta ja Jukka Kasurinen: Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Kuopio 1975. 

http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/tuomaala.htm

Laitisen sisarusten valinnat

Hyvää naistenpäivää Pöljältä

Naisen mahdollisuudet elättää itsensä kodin ulkopuolella olivat 1800-luvun lopulle saakka lähes olemattomat.  Vuosisadan vaihteen jälkeen tilanne alkoi muuttua. Laitisen sisarusten kohtalot kertovat kuitenkin, että uran ja perheen yhteensovittaminen oli  vaikeaa. 

Käytännössä maaseudulla tyttö lähti piikomaan viimeistään 15-vuotiaana. Harvoin tytöt saivat koulutusta, joka olisi avannut muita työ - ja urareitteja. Sitten mentiin naimisiin. Naimattoman naisen kohtalo vuodisadan vaihteessa saattoi olla hyvin ikävä. Silloin jäätiin aputyövoimaksi synnyinkotiin tai sisaruksille. 

Nuoret tytöt olivat "vapaata riistaa", kun maailmalle lähtivät. Vielä v. 1940 syntyneistä lapsista noin 10% aviottomia. Vastuu ja häpeä oli aina naisen.

Hanna, Ester ja Elsa Laitinen 1921 Pakarilan koululla

Kaikki Laitisen sisarukset olivat uuden ajan naisia. Ester otti suurimman riskin. Pietarin, Los Angelesin, Viipurin ja Helsingin jälkeen oli varmaan aika nöyryyttävää jäädä nuoremman sisaren perheeseen kodinhoitajaksi Pöljälle. Mutta muita vaihtoehtoja ikääntyvällä taiteilijalla ei ollut. Kansaneläkejärjestelmä luotiin 1930-luvun lopulla, mutta sen järjestelmän eläkkeet olivat aivan olemattomia. Vuoden 1956 jälkeen Ester oletettavasti sai kansaneläkettä pari vuotta ennen kuolemaansa.

Aivan umpiossa ja yksin Ester ei tietenkään ollut. Lassilaan saatiin sähköt vuonna 1949. Sen kunniaksi pidettiin seurat ja ”Sitten oli erittäin hauskoja kutsuja parina iltana perästäkin. Oli musiikkia, soittoa, laulua – ja balettiakin esitti tai opetti entinen venäläinen ballerina paikkakunnan nuorille samana iltana. Hyvät ystävämme tulivat autoillaan Kuopiosta, oli hienoa. Ja valo, valo, valo!”

Olen kahdessa edellisessä tarinassa kertonut Ester ja Elsa Laitisesta. Sisaruksia oli vielä Hanna. Hän teki elämäntyönsä sairaanhoitajattarena. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän työskenteli Suomen sotasairaaloissa Helsingissä ja Haminassa. 

Hanna Laitinen Haminan sotasairaalassa 1915

Jos oli kansakoulunopettajan ammattiin aikovilla kovat vaatimukset henkilökohtaisen elämän moitteettomuudesta, niin sairaanhoitajatar se vasta pelkkää kutsumusta ja sielua oli! Pukeutumista myöten tuli hillitä ja hallita itsensä täydellisesti. Sairaanhoitaja oli palvelutehtävässä ja omat tarpeet piti pitää taustalla. Perheettömyyttä suosittiin alalla. Hanna Laitinen ei mennyt koskaan naimisiin.

Hanna Laitinen lavantautisairaalassa Tampereella 1916

Janne Väänänen sanoi aina, että ”seitsemän vuotta Elsa minun kosintaani pohti ennen kuin suostui”. Miksi Elsa piti komeaa Jannea niin pitkään epätietoisuudessa?

Pöljän kuoro koululla 1926. Kuvassa mukana jo Janne Väänänen.

Olisiko Elsa halunnut pitää kiinni itsenäisyydestään? Vuoteen 1930 Suomen avioliittolaki määräsi, että aviopuoliso oli vaimon ”oikea edusmies ja kantakoon sekä vastatkoon hänen puolestaan ja hallitkoon pesää.”  Elsan ja Janne Väänäsen avioliitto solmittiin vasta, kun Elsa tiesi olevansa tasa-arvoisessa asemassa avioliitossa?

Elsa Laitinen synnytti neljä lasta. Hänellä ei ollut koskaan ainakaan pitkäaikaista sijaista 1930-luvulla. Kaikki vuosikertomukset on allekirjoittanut Elsa Väänänen, eikä niissä mainita sijaisista mitään. Vanhin lapsi Ritva kuoli viiden vuoden ikäisenä kuumeeseen. Poika, joka syntyi seuraavaksi, eli vain päivän. Eikä Elsa ollut koskaan pois koulusta.

Elsa Väänänen sylissään Marja. Hannu ja Ritva rappusilla. 1936

Elsa halusi kaiken, uran ja perheen. Tämä onnistui, mutta hänen on täytynyt olla kovissa ristipaineissa. Seminaarin henki patisti häntä suorastaan uhrautumaan ”kansan” sivistämiseksi ja toisaalta hän halusi varmasti olla hyvä äiti. 

Laitisen sisarukset tukivat toisiaan läpi elämän. Ester hoiti Elsan lapsia ja Hannakin asui Pöljällä (ilmeisesti koululla), kun Oulun vastaanottolaitos lakkautettiin. Hän menetti työpaikkansa. Hannalla oli kuitenkin ensin lakkautuspalkka ja sitten valtion eläke työvuosistaan.

Lähteet: Marja Linnoven arkiston asiakirjoja (Hanna Laitisen ja Ester Laitisen asiakirjoja ja kirjeitä), valokuvat Marja Linnoven albumeista. Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. 2012. Lisää blogeissa Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä ja Mallikansalaisuuden haasteet