lauantai 15. joulukuuta 2012

Pöljäläisiä sodassa 2

Kalle Ollikainen 30.5.1944

Kalle Ollikainen syntyi  1913. Aina eläkepäiviinsä asti hän eli Pöljällä Ollikkalan talossa. Kerron tässä lyhyesti hänen vaiheistaan sotavuosina. Kalle oli urheilullinen nuorukainen, joka suunnisti, hiihti ja voimisteli. Ison talon poikana hän liittyi luonnollisesti Pöljän suojeluskuntaan ja osallistui sen toimintaan ahkerasti.  Sotaanhan nämä nuoret miehet valmistautuivat. Ampumahiihtokilpailussa hiihdettiin viiden kilon reppu selässä 18 kilometriä ja ammuttiin ilmapalloja sotilaskiväärillä.
Talvisotaan Kalle ei joutunut. Kevytrakenteisena miehenä hänet määrättiin kuntoisuusluokkaan A2. Hän vartioi Aappolassa rautatietä ja  ”koloppasiltaa”.  Pöljällä pelättiin desantteja. Eikä se oikeastaan ihme ollut. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”  Bensa-asemat, tiestön kunto ja sotilaiden majoitusmahdollisuudet oli kartoitettu. Puhelinverkko oli tutkittu. Joku oli kulkenut ja katsonut Pöljänkin maisemia sotilaan silmin.
Kalle Ollikainen taisteli 7. divisioonan 30. jalkaväkirykmentissä. Vaikka jatkosodassa joukkoja ei enää jaettu pitäjittäin, oli tässä rykmentissä paljon siilinjärveläisiä. Kallen tulikaste tapahtui Rillingin suolla Tohmajärvellä. Venäläiset vastustivat ankarasti, mutta ”ei ne mahtanu meille mitään, kun me mentiin.”  Hyökkäysvaihe oli rankkaa. Kalle ei tuntojaan pahemmin kerro, mutta kuvaukset kaatuneista tovereista ja silpoutuneista jäsenistä, mahaan haavoittuneiden tuskista ovat karua luettavaa. Välillä tehtiin rauhan töitäkin. Sortavalassa sidottiin ruishalme. Perääntyviltä venäläisiltä oli jäänyt vilja korjaamatta ja suomalaiset sotilaat korjasivat sadon.
Kalle Ollikainen haavoittui vaikeasti jatkosodassa.  Hän lähti viemään viestiä tykistön korsulle ja  käveli putkimiinaan, sirpaleet sattuivat ”istumalihaksiin”, selkään ja käsiin. Vähän matkaa Kalle jaksoi kävellä itse, mutta sitten oli huudettava apua. Lääkintämiehet sitoivat haavoja, mutta mies oli huonossa kunnossa. ”Komentopaikalla pappi sanoi, että Herran haltuun.”  Paikalla oli sattumalta myös siilinjärveläinen lotta Aura Kasurinen, jota Kalle pyysi kirjoittamaan kotiin. Hän vannotti kuitenkin, ettei kotiväkeä saa pelotella! Ilmeisesti hän uskoi koko ajan, että selviää vammoistaan.
Ruoppo-ojan kylässä oli kenttäsairaala, jossa Kalle leikattiin. Tanskalainen lääkäri koetti kaivaa sirpaleita pois ja sanoi, että ”sirpaleet voi lähteä kävelemään.”  Potilas ei kyennyt muuhun kuin makaamaan. Ruoppo-ojalta Kalle vietiin vähän toivuttuaan Äänislinnan sotasairaalaan. Siellä hän rupesi toipumaan, mutta kädet olivat ”sohjona” ja hänellä oli hankalia lihashaavoja koko vartalon alueella. Myöhemmin Kallen lapset ihmettelivät isän arpista ja rikkonaista ihoa saunassa, pieni sormi upposi koloihin. Kallelle jäi kymmeniä sirpaleita lihaksiin loppuelämän vaivoiksi.
Lopulta Kalle siirrettiin Ahveniston parantolaan Hämeenlinnan lähelle, jossa toipuminen , edistyi hyvin. Ahvenistolta Kalle Ollikainen onnistui sisarensa Liisan avulla saamaan paikan Harjamäen sotasairaalasta. Kallen vammojen vakavuudesta kertoo se, että hän joutui olemaan Harjamäellä vuoden päivät. Mutta oltiinhan sentään kotipitäjässä!
Kuntouduttuaan Kalle palasi rintamalle. Hän toimi vankityöleirin vartijana Syvärillä. Myöhemmin hän vartioi myös suomalaisia karkureita, käpykaartilaisia. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän oli vaikeuksia miehistön kurin kanssa. Kalle kertoo myös suomalaisten sotilaiden ja venäläisten naisten suhteista. Paikallisella väestöllä ei ollut ruokaa tarpeeksi ja monenlainen kauppa kävi. Asemasotavaiheessa moraali höltyi, alkoholia käytettiin reippaasti ja pelattiin korttia velkaantumiseen asti. Kalle ei ollut viinamäen miehiä, joten hän ehti puhdetöinä tehdä kaksi venettä, pirtin kaluston, kaksi kaappia, puuastioita, suksia. Kun ei pelannut ja juopotellut, pystyi auttamaan kotiväkeäkin. Hän lähetti tavaraa junalla ja Pöljälle ne tulivat!
Sodan päättymisestä Kalle ei haastattelussa mainitse mitään. Reino Heikkinen taisteli samassa 7. divisioonassa it-joukoissa. Miehet tapasivat sodan aikana muutaman kerran. Reino kertoi, että tietenkin rauha oli odotettu ja hieno asia. Kaikki toivoivat rauhaa, mutta toisaalta oli suuri huoli tulevaisuudesta. Miten meidän nyt käy? Venäläiset näyttivät vielä sodan viimeisenä päivän kuka oli voittaja. He jatkoivat tykistötulta vielä silloinkin, kun suomalaiset olivat lopettaneet. Suomalaisilla joukoilla oli kielto ampua.

Vihtori Roivainen kertoi kirjeessään kotiin Pöljälle 6.9. 1944: ”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”
Oheisessa kuvassa ei ole Kalle. Mutta samoihin aikoihin syksyllä 1941 Reino Heikkinen, Tauno Vainikainen ja Tauno Heikkinen Karjalan ruispelloilla töitä tekivät.

Lähteet: Kalle Ollikaisen muistelut,  Paavo Kasurinen: Kotikontujen tienoilta tervehtien. Muitelmia ja kuvia sota-ajalta, Antero Uitto: Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 ja Reino Heikkisen haastattelu.

Pohjolanmäen ja Pöljän koulupiirien sankarivainajat 1939-45.




4 kommenttia:

  1. Kiitos Aira, kauniisti kerrottu isäni tarina sota-ajoilta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos palautteesta. Jotain pientä korjasin tästä, kun Veijo auttoi. Minulla on isäsi muistelumoniste käytössä. Siitä olen tietoni ottanut. Ja Reino Heikkisen kanssa jutellut. Reino sanoi isästäsi, että voit Aira luottaa niihin Kallen juttuihin. Oli jämpti mies siis Reinon mielestä! On hienoa, kun saan tutustua kylän ihmisiin ja tarinoihin.

    VastaaPoista
  3. Niin Reino Heikkinen, Kuin isäni Kalle Ollikainen,hyviä, rehellisiä ja esimerkillisiä ihmisiä, jotka ovat toimineet omien ihanteidensa nukaan, ja yleensä oikein.
    Näistä miehistä voisimme jokainen ottaa oppia....Itsensä ja toisten kunnioitus, se on heidän molempien elämän arvo...
    Kiitollisuudella;Kallen tytär, kirsti

    VastaaPoista
  4. Reino ja Kalle, oikeat periaatteet molemmilla,rehellisiä miehiä ja toimivat itseään ja muita kunnioittaen, ottakaamme oppia molemmista,
    kiittäen, Kallen tytär Kirsti

    VastaaPoista