Sadekesän kuvia – 1970-luvun muuttuva maaseutu

 

Päivärinteen pientila 1967 Hoikin kylällä Pöljällä.

Sattui käsiini sarja sisareni Anja Roivaisen ottamia valokuvia vuodelta 1974. Niissä pienviljelijäperhe koettaa raapia läpimäriltä pelloilta edes jotakin satoa. Oli eletty harvinaisen sateinen kesä, eivätkä pellot kestäneet raskaita puimakoneita. Oli pakko yrittää koota vilja ensin seipäälle ja puida se sitten tavalla tai toisella.

Matti Roivainen terottaa viikatetta etualalla, Martti-veli 
niittää taustalla ohraa.

Mauri Roivainen seivästää oikeaoppisesti. Piti asetella
keveitä tukkoja, että vilja alkaisi kuivua.

Anja Roivainen, Tampereen yliopiston opiskelija hangon 
varressa. 

Minä selin, 5-vuotias Ari menossa mukana.

Maalari-Mikko otti välillä rennosti.

Näyttää kuin kuvien ihmiset olisi heitetty aikakoneella menneeseen aikaan. Niittäjät niittävät samalla tavoin kuin sata vuotta aiemmin, veljeni Matti teroittaa viikatetta kuin olisi sitä aina tehnyt. Vanhan ajan tunnelma oikein korostui, kun 1800-luvun lopulla syntynyt perheen isoäiti, Helleena-mummo leikkasi sirpillä samaan aikaan lyhteitä. Lyhteitä meillä ei sentään kesällä 1974 sidottu, mutta mummolla oli tapana varata muutama lyhde linnuille jouluksi.

Anna-Helena Roivainen, os. Sirviö.

Kirjailija Hannu Raittila sanoi jossakin novellissaan, että vielä 1990-luvulla Suomessa olisi voitu rekrytoida miljoona ihmistä peltotöihin, jos olisi ollut pakko. Sieltä ne johdon sihteerit, projektipäälliköt ja lehtorit olisivat pienellä veryttelyllä osanneet seivästää heinää, kylvää perunaa ja koota tuorerehua. Niin lähellä oli ja on agraarinen Suomi.

Koko Suomi oli suuressa murroksessa. Sotien jälkeen asutetut pientilat olivat osoittautumassa elinkelvottomiksi, väki muutti kaupunkeihin ja taajamiin, monet lähtivät siirtolaiseksi Ruotsiin. Helsingin Sanomat kirjoitti (30.5.1971) hämäläisestä Siitaman kylästä, jonka vuoden 1952 kansakoululaisista oli jäänyt kotikylään asumaan vain neljä. Kylän kansakoulu oli lakkautettu ja asukkaita oli enää vain kourallinen. Erityisesti Tampere oli vetänyt kylän nuorisoa puoleensa.

Tuo sama kehitys näkyi varmasti Siilinjärvelläkin ja kotikylälläni Pöljällä. Mutta 1970-luku oli omissa mielikuvissani kuitenkin optismismin aikaa. Tilalla oli jatkaja ja niinpä vanhempani Vihtori ja Irma Roivainen investoivat uuteen navettaan ja ostivat lisämaata. Kun naapurit lopettivat, niin meillä ostettiin lisämaata. Optimismiin vaikutti myös se, että Siilinjärvi sai vuonna 1966 Rikkihappo Oy:n tehtaat kuntaan. Se toi uusia työpaikkoja ja elinvoimaa. Siilinjärveltä ei ollutkaan pakko muuttaa pois työn perässä.

Pellolla huhkivista lapsista kaksi oli oppikoulussa ja suuntautumassa luontevasti pois tilalta. Sisareni Anja opiskeli Tampereen yliopistossa. Hän oli meistä ainut, joka muutti Ruotsiin lastentarhanopettajaksi. Yksi veljistäni sai töitä prosessinvalvojana Rikkihapon tehtailla, kaksi muuta jäi viljelemään tilaa.

Vuonna 1974 Siilinjärvellä Rissalan mittausasemalla satoi heinäkuussa 173,7 millimetriä vettä. Pellot ja kadut lainehtivat, eikä sadonkorjuu oikein onnistunut vettyneillä pelloilla. Lisäksi ainakin vehnäsato jäi kokonaan kypsymättä. Isäni oli innostunut kokeilemaan vehnän viljelyä, mutta ei se oikein onnistunut. Kesän 1974 vehnä jäi kokonaan korjaamatta. Kylän koiranleukaja isäni hyvä ystävä Reino Heikkinen sanoikin, että hän ehdottaa kyläläisille keräystä ja tuovat sitten vehnäjauhot kaupasta isälle. Ei tarvitse mahdottomia yrittää.

 

Vihtori Roivainen, sotaveteraani, pientilan isäntä.

Ari Roivainen harjoitteli maatöitä pienestä pitäen.
Hän isännöi nykyisin tilaa.