Kiärmeharjun Riikan karu kohtalo eli huomioita perinteisen maatalouden työturvallisuudesta

 

 

Särkiharjun tila ja sen karjaa 1940- ja 1950-luvun taitteessa.
Tilalla oli kylän ensimmäinen ayrshirekarja.
Kuva Pöljän kotiseutumuseo.

Lauantaina 7. syyskuuta 1928 tapahtui Pöljän kylällä järkyttävä onnettomuus. Pöljän Särkiniemen tilan sonni puski tilan karjanhoitajan Riikka Väisäsen kuoliaaksi. Samassa rytäkässä loukkaantui myös Riikan puoliso, työmies Aaro Väisänen. Väisäsillä oli mökki Särkiniemen tilan liepeillä. Aaro putosi sonnin puskemana läheiseen kaivoon ja Riikka löytyi ruhjottuna etsiskelyjen jälkeen läheisestä metsästä. Hän oli joutunut sonnin hyökkäyksen kohteeksi jo aiemmin päivällä.

Aaro Väisäsen pelastivat läheisen talon väki, jotka kuulivat avunhuudot. Riikan avuksi ei ollut enää mitään tehtävissä, paikallisen piirimielisairaalan lääkäri Elon Enroth kävi toteamassa hänet kuolleeksi.[1] Tapaus järkytti kyläläisiä, mutta itseasiassa onnettomuudet sonnien hoidon ja liikuttelun yhteydessä olivat tuiki tavallisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Hoikin sonniosuuskunnan sonni. Pitelijänä Iida Hirvonen.

Karja astutettiin omilla tai kyläyhteisön sonniosuuskuntien sonneilla, jolloin ne saattoivat laiduntaa karjan mukana tai pääsivät muutoin irti väärään aikaan. Karja taas laidunsi metsissä ja luonnonniityillä, jolloin aitaaminen oli huoletonta. Lähinnä aidattiin viljeltyjä maita, ettei karja pääsisi kasvustoja porkkaamaan.

Sonnien pitoa irrallaan oli tosin rajoitettu lainsäädännöllä jo vuodesta 1915.[2] Esimerkiksi yhteislaitumella sai kuitenkin olla mukana sonni, jonka olikin tarkoitus astua lehmiä. Sen sijaan vihainen sonni oli pidettävä aina kytkettynä. Yllättävän vähän lainsäädännöllä taisi olla vaikutusta, kun tutkii vanhojen sanomalehtien uutisia onnettomuuksista. Vastaan tulee satojen tapausten kirjo erilaisia vammautumisia, pakotilanteita ja kuolemantapauksia, jotka on aiheuttanut vapaana oleva sonni. Tekisi mieli väittää, että Suomen maaseudun vaarallisin eläin on ollut sonni.

Harjun tilan sonni Uolu ja isäntä Otto Itäkallio.
Kuva Nestori Halonen.

Vehmersalmella karjakko Maiju Olkkonen kuoli Emil Zittigin maatilalla kesäkuussa 1927. Hän oli jäänyt hiukan muista karjakoista erilleen, jolloin sonni oli puskenut häntä kuolettavasti. Edellisenä vuonna samaisessa Vehmersalmen pitäjässä kuoli talollinen Mikko Voutilainen sonnin puskuun. Nilsiässä Heikki Jussi Hiltuselle kävi paremmin, sillä hän sentään pääsi elossa, vaikkakin vammautuneena Halunan Laitilanmäen tilan sonnin kynsistä. Joskus sonnit riehuivat kaupungissakin, kuten vuonna 1939 Kuopion satamassa. Vahva sonni pääsi irti rautariimuista ja hyökkäsi puskemaan niin ihmisiä kuin autojakin. Yksi opettaja joutui sairaalaan ja autosta meni jäähdyttäjän suojus kasaan.[3]

Edellä kuvattuja tarinoita olisi satoja. Usein väitettiin, että sonni ei ole koskaan aiemmin ollut vihainen. Tai sitten toisaalta vihaisuuteen saatettiin suhtautua jopa huumorilla. Riikka Väisänenkin oli vähän ennen kohtalokasta onnettomuutta kertonut kirjailija Kalle Väänäselle hyvin humoristisesti kohtaamistaan vihaisen sonnin kanssa. Joskus sonnit olivat puskeneet karjakkoja, mutta eläin lopetettiin vasta, kun se tappoi talon emännän.[4] (!)

Jos kohtaaminen sonnin kanssa oli johtanut sanomalehtiuutiseen, niin uutinen päättyi aina siihen, että sonni oli lopetettu. Koska sonni oli arvokas eläin, niin jonkin verran ilmeisesti oletettiin talonväen ja kyläläisten osaavan varautua eläinten arvaamattomuuteen. Lapset ja vanhukset olivat karjanhoitajien lisäksi vaarassa, koska he eivät olleet riittävän vikkeliä tai huomiokyky ei riittänyt.

”Siilinjärven pitäjässä, Pöljän kylässä, Särkiniemen talon mailla, siellä missä Ylä-Pöljän aallot lyövät kättä Kevättömän laineille, kohoaa rannasta nousevalla mäen töyryllä vähäinen Kiärmeharjun mökki. Tämän mökin siltapalkeilla ja pihatanterilla asteli vielä muutamia päiviä sitten reippaana ja elinvoimaisena, yhtä uutterana töissään kuin sanavalmiina kielenkäytössään Riikka-emäntä, joka nyt, niin kuin murheviesti kertoo, on lähtenyt sille taipaleelle, josta ei takaisin tulla.” Näin aloitti Kalle Väänänen muistokirjoituksensa Riikalle.[5]

Riikka Väisänen oli ollut murrerunoilija Väänäselle kielimestari, jolta hän oli oppinut paljon. Muistokirjoituksesta välittyy aito ja syvä suru, kun ystävä on kuollut. ”Olen kuulevinani leppien humisevan ikään kuin suruaan kuiskien Kiärmeharjun yksinäisen mökin ympärillä, mikä varmaankin tuntuu entistäkin yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta iloisen emännän poistuttua sen tanhuvilta. Olen näkevinäni lehmien surullisina odottelevan lepertelevää lypsäjäänsä Kiärmeharjun mökin veräjällä.”

 

Pellervo 9.8.1939. Kuva Väinö Hervo.

 

---

[1] Savon Sanomat 11.9.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1583737/articles/80168877

[2] Maatalouden karjanhoitolehti 1.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903896/articles/80151887

[3] Varkauden lehti 31.8.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903896/articles/80151887

[4] Uusi Savo 31.8.1895 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/553498/articles/80170877

[5] Savo 12.9.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1583150/articles/78950881

Muistamisesta sananen - Alfred Pietikäisen muistikuvia vapaussodasta 1918

 

Pohjan Poika 29.1.1938.

Vääpeli Alfred Pietikäinen Pielavedeltä muisteli Pohjan Poika -lehdessä vuonna 1938 vaiheitaan Suomen sisällissodassa 1918, Pietikäiselle sota tietysti oli vapaussota.[1] Artikkeli kiinnosti minua heti, sillä Pietikäinen oli kuulunut Kuopion Suojeluskunnan IV komppaniaan, sen kolmanteen joukkueeseen. Monet kotiseutuni miehet olivat palvelleet samaisissa vapaaehtoisjoukoissa.

Pietikäisen kertoma tarina sai minut ajattelemaan muistamista. Sotakeväästä oli vuonna 1938 kulunut 20 vuotta. Aika oli hapertanut yllättävän paljon vapaussoturin muistia.

Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppanian valatilaisuus Kuopion
lyseolla helmikuun lopulla 1918. Joukossa mukana varmasti myös
Alfred Pietikäinen. Kuva Victor Barsokevitsch, Kuopion kultt.hist.
museo.

Ensinnäkin hän kertoi, että ”komppanian päällikkönä oli Canth ja jääkärikapteeni Öhman”. Kuopion suojeluskunnan esikunnassa toimi Jussi Canth, aktivisti ja jääkärivärväri, mutta häntä ei mainita suojeluskuntajoukkojen päällystössä rintamalla Mäntyharjulla. Sen sijaan hän osallistui ns. Malmin retkikuntaan, joka lähti maaliskuussa vapauttamaan Vienan Karjalaa punaisten vallasta.[2]

Jääkärikapteeni Georg Öhman oli olemassa, mutta hän ei sotinut Savon rintamalla Kuopion Suojeluskunnan joukoissa, vaan Tampereen suunnalla ja haavoittumisensa jälkeen hän vastasi Itäarmeijan eläinlääkintähuollosta.[3]

Alfred Pietikäisen komppaniaa komensi jääkärivänrikki E.J. Putaansuu. Sekaannus johtunee siitä, että Putaansuu käytti Saksassa ollessaan peitenimeä Åhman.[4] Ehkäpä peitenimi savolaisittain tulkittuna oli jäänyt tuoreemmin Pietikäisen mieleen kuin varsinainen sukunimi.

Joukkueenjohtajana toimi agronomi Miettinen Muuruvedeltä ja ryhmänjohtajana Lauri Julkunen Siilinjärveltä. Julkunen oli siilinjärveläinen maatalon ja kievarin poika[5], joka osallistui vapaussotaan. Ei ole syytä epäillä muistikuvan oikeellisuutta. Pietikäinen sanoi olleensa koko sodan ajan Julkusen ryhmässä.

Pietikäinen kuljettaa joukkonsa tunnettujen tietojen mukaisesti Kuopiosta Mikkeliin ja sitten Mäntyharjun rintamalle. Pietikäinen osallistui Mouhun taisteluun, joka hänen muistoissaan tapahtui 2.3.1918, mutta todellisuudessa päivää myöhemmin 3.3. Myös Turkinkylän taistelun päivämäärä on artikkelissa väärin, taistelu käytiin 6.4.1918 eikä 5.4., kuten Pietikäinen muisteli.

Kuularuiskuasema Pääkallovuorella Turkinkylässä 6.4.1918.
Oikealta toinen mies, jääkärivänrikki Putaansuu ja kolmas
mies, varapäällikkö Penna Eskelinen kaatuivat muutaman 
tunnin kuluttua kuvan ottamisesta.
I.A. Ekström, Varkauden museot

Turkinkylässä kaatui monta Alfred Pietikäisen läheistä taistelutoveria. Joukkueenjohtaja Penna (Benjamin) Eskelinen kaatui, kun hän ryhtyi johtamaan joukkoja vakavasti haavoittuneen vänrikki Putaansuun sijaisena. Putaansuukin kuoli myöhemmin haavoihinsa. Jostakin syystä Pietikäinen kertoi Eskelisen olleen kotoisin Maaningalta, vaikka hän oli Kuopion maalaiskunnan miehiä. Samoin Pietikäinen muisti väärin kaatuneen Paavo Vuornoksen kotipaikan, ei Kaavi vaan Muuruvesi. M. Jänttiä ei Turkinkylässä kaatuneista löydy, mutta Pietikäinen tarkoittanee Pekka Jänttiä, kuopiolaista kauppaoppilaitoksen opiskelijaa.

Kaarlo Kovalainen (vas) ja Penna Eskelinen.
Boman, Sankarien muisto.

Evert Vesterinen (vas) ja Paavo Vuornos.
Boma, Sankareiden muisto.

Voikosken tiedusteluretkellä kaatuivat Otto Niiranen, joka oli kotoisin Maaningalta, ei Varpaisjärveltä ja Pietikäisen mainitsema  A. Vesterinen Keiteleeltä on Evert Vesterinen.[6]

Pietikäisen muistelossa on siis paljon tällaisia pieniä virheitä, jotka kotitutkijankin on hyvä ymmärtää, kun näitä artikkeleita ja yleensäkin muistitietoa käyttää lähteenä. Sodan kuvaus on kuitenkin tavattoman kiinnostavaa ja uskottavan tuntuista. Suomen maaseudun kevätpelloille kiikutetut lantakasat ja mahtavat kiviaidat antoivat suojaa niin punaisille kuin valkoisillekin.

Pietikäisen sota loppui jalkavammaan, jonka hän sai Leppäniemeen perääntyessään. Jalka juuttui louhikkoon ja kiireessä irrotellessa tuli vakavia vaivoja. Niinpä kertoja ei enää ollut mukana Karjalan taisteluissa eikä Viipurin valtauksessa. Sairasloman jälkeen hän liittyi omaan yksikköönsä, joka oli siirretty Viipurista Haminaan.

Pietikäinen ei mainitse kertomuksessaan mitään punaisten teloituksista eikä myöskään oman puolen kokemasta terrorista. Haminasta ja Mäntyharjulta hänellä olisi saattanut jotain kerrottavaa olla.

 Ohessa linkki Muistelmia Suomen vapaussodasta, vääpeli A. Pietikäinen.

Pietikäisen artikkelin nimiä tutkittu Suomen sotasurmat -sivuston ja Bomanin Sankareiden muisto -matrikkelin tietoihin. 

 

---

[1] Pohjan Poika 29.1.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1364634/articles/80090858

[2] Kemppainen, Vienan kävijöitä. Muistelmia Vienan sodasta 1918, 7

[3] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_%C3%96hman

[4] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Putaansuu

[5] Savon Jääkäri 18.12. 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1233113/articles/80103852

[6] Suomen sotasurmat http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=23107

Erik Brynhof Höijer (Erik Höijärvi) – Siilinjärven ensimmäinen apteekkari

 

 

Valimo Mathildedalissa 1900-luvun alussa.Perniö.
Turun museokeskus.

Erik Höijer syntyi historiallisella Teijon ruukkialueella 13.11.1888. Hänen isänsä oli ruukin työmies, valuri Victor Brynof Höijer (16.8.1858 Perniö) ja äitinsä Ida Gustaffsson myös Perniöstä. Suku oli toiminut useita sukupolvia seppinä ja käsityöläisinä ruukilla. Ruukin historia juontaa aina 1600-luvulle asti.

Perheeseen siunautui ajan tapaan paljon lapsia, Erikillä oli kaiken kaikkiaan 10 sisarusta. Siskot Elin Sofia (1885), Ester Elisabet (1891), Elli Alise (1895), Ensi Sigrid (1897), Eevi Maria (1901) ja Anna Siviä (1903). Lisäksi hänelle syntyi kolme veljeä: Emil Viktor (1887), Erland Nikolai (1893) ja Edvard Gustaf Vilhelm (1899). Pojista Edvard Vilhelm kuoli sylivauvana.

Ehkäpä perinteinen ruukinmiljöö ohjasi Erikin uranvalintaa sikäli, että hän hakeutui ”oppipoikakoulutukseen”. Vuonna 1907 hän muutti Kangasniemelle apteekkari Georg Alfred Ekelundin oppilaaksi. Erikistä oli siis tuleva farmaseutti, sittemmin proviisori ja ehkäpä jonakin päivänä apteekkari. Koulutus perustui tuolloin pitkälti apteekkiharjoitteluun. Kangasniemellä oleskelusta tiedetään sen verran, että ”muinaistutkimuksesta pyhästi innostunut” Höijer teki pitäjän kirkkomaan lähellä arkeologisia kaivauksia, joissa löysi ilmeisesti isonvihan aikaisen joukkohaudan. Höijer teki löydöstä seikkaperäisen raportin Suomen Muinaismuistoyhdistykselle.[1]

Erik Brynhof Höijer 1913.

Farmaseutin työn ohella Höijer opiskeli yksityisesti ylioppilaaksi. Hän sai ylioppilastutkinnon valmiiksi vuonna 1913. Tämän jälkeen Höijer opiskeli kemiaa ja luonnontieteitä yliopistossa, toimi Farmasialiiton Semina-lehden toimittajana 1917-1922.[2] Lisäksihän kirjoitti ja kuvasi ainakin Suomen Kuvalehteen.

MDS 1.1..1920. Höijer vasemmalla.

Vaikuttaa siltä, että opiskelijaelämä kuoroharrastuksineen ja vapaa toimittajan työ vei Höijeriä muutaman vuoden matkassaan. Kirjoittajana hän oli sujuva ja osasi asiajuttujen lisäksi myös leikkisät tekstit. Höijer käytti nimimerkkiä Sacceus Myrkynheimo.

Proviisoritutkinnon Erik Höijer suoritti vuonna 1924.[3] Proviisorin tehtävissä hän palveli Joensuun Vanhassa Apteekissa apteekkari Carl Mannelinin alaisuudessa.[4] Täällä hän julkaisi vuonna 1927 murrepakinoita eli pernjänkiälisi pilapraakninkei vähä lysteppä sortti[5]

Suomen Kuvalehti 25.4.1931.

Joensuussa proviisori ja tuleva Siilinjärven apteekkari näyttää myös löytäneen innostuksensa äärioikeistolaiseen ajatteluun. Hän lähti innolla mukaan ensin Suomen Lukon ja sittemmin Lapuan liikkeen toimintaan. Höijerin tilapäärunoutta alkoi näkyä äärioikeiston julkaisuissa ja muissakin lehdissä. Hyvä esimerkki on oheinen ote runosta Joensuun suureen kansalaiskokoukseen joulukuussa 1930.

Lakeuden kansa on heimoa Ilkan.

Ootko jo valveilla, Väinön suku?

Täällä ei Moskovan kätyrit nuku.

Vielä ne tekevät myyräntyötä,

työssä on paljon ”rötköjä” myötä.

Tinkimätön on Lapuan laki:

maahan on lyötävä punainen saki.

 

Nyt on saastalle saatava sulku.

Poikki on pantava petturin kulku.

Vaatien huutavi sankarten henki:

Maastamme pois joka iivanan renki.

Torjukaa turmat ja orjuuden ies!

Sinuhun luotamme, Pohjolan mies![6]

Kesän 1930 lapuanliikkeen tekemien kyyditysten ja muiden väkivallantekojen taustalla oli organisaatio, joka enemmän tai vähemmän ammattimaisesti harjoitti työväenliikkeen aktiivien painostusta ja jopa murhia. Joensuun etapista lapuanliikkeen kyyditysjärjestelmässä vastasivat apteekkari Karl Mannelin, autoliikkeen johtaja Eino Partanen, metsänhoitaja Lauri Blomqvist sekä proviisori Erik Höijer.[7]

Lapuan liikkeen näyttävin yksittäinen kyyditys oli K.J. Ståhlbergin ja hänen puolisonsa Esterin sieppaus Helsingin Kulosaaresta Joensuuhun 14.10.1930. Sieppaus alkoi klo 9 aamulla, jonka jälkeen sieppaajat ajoivat Mikkelin ja Varkauden kautta Joensuuhun.

Joensuun tori 1929. Kuva E.B.Höijer.
Museovirasto.

Muilutuksen tehnyt Janné apureineen eivät saaneet yhteyttä jatkokuljetukseen Joensuussa. Janné sanoi ajaneensa tunnin kaupungilla kontaktia etsien. Tarinamme kannalta on kiinnostavaa, että proviisori Höijer oli keskiyöllä liikkeellä kaupungilla. Omien sanojensa mukaan vaanimassa pirtukauppiaita, joiden liikenne häiritsi hänen sairastelevaa puolisoaan. Kadulla hän kohtasi kaksi poliisia, jotka kertoivat hänelle presidenttiparin kyydityksestä.

Höijer soitti välittömästi suojeluskunnan esikuntaan Pielisjoenlinnaan. Tuli ilmi, että presidenttipari oli tavattu kadulta harhailemasta, jolloin paikalle sattunut Joensuun  suojeluskunnan paikallispäällikkö Alarik Lang oli ottanut kyyditetyt turviinsa ja vienyt heidät Pielisjoenlinnaan. Höijer pääsi nyt suoraan keskustelemaan puhelimessa K.J. Ståhlbergin kanssa. Seuraavana päivänä hänen kertomuksensa Joensuun tapahtumista levisi lehtiin.[8] Voisi ajatella, että kyseessä oli toimittaja Höijerin tähtihetki.

Kyyditys ei tainnut kuitenkaan olla kenenkään tähtihetki. Höijerin rooli lapuanliikkeen ”vihapuheen” ammattilaisena sekä aktiivinen rooli lapuanliikkeessä tiedettiin. Useampi kuin yksi toimittaja alkoi kysellä, miksi Höijer oli liikkeellä Joensuun yössä?

Tutkimusten edetessä ilmeni, että presidenttiparin kyyditysauto oli pysähtynyt Joensuun Vanhan Apteekin edustalle. Väitettiin, että Janné pistäytyi sisälle. Kun aikalaiset tunsivat Mannelinin ja Höijerin roolin paikallispolitiikassa, herätti Höijerin puhelu presidentille epäilyjä.[9] Oliko Höijer tiennyt kyydityksestä ja osannut odottaa etappiin tulijoita?

Kysymys jää avoimeksi. Höijer väitti oikeudenkäynnissä, että hän oli havainnut häiritsevää liikennettä kadulla, epäillyt pirtukauppaa ja hälyttänyt poliisit paikalle. Sen vuoksi hän oli liikkeellä. Lisäksi hän kertoi vaimonsa olevan vakavasti sairas ja liikenne häiritsi potilasta. Poliisit todistivat Höijerin puheet todeksi.[10] Jää siis tässä todistamatta, miten lähellä apteekkari Mannelin ja Höijer olivat tämän kyydityksen suunnittelua ja toteutusta. Etappimiehiä he ainakin olivat.

Lapuan liikkeen Pohjois-Karjalan piirijärjestö perustettiin tammikuussa 1931. Piirin puheenjohtajaksi valittiin apteekkari Mannelin, piirin neuvottelukuntaan kuului Höijer, kuten kolme muutakin alueen apteekkaria.[11]

Proviisori pyrkii yleensä apteekkariksi, niin Höijerkin. Hän haki Rääkkylän ja Perniön apteekkarin tointa vuonna 1930. Kumpaankaan hän ei tullut valituksi.[12] Perniö olisi varmasti ollut hänelle mieleinen apteekkipaikka, sillä hän selvästi arvosti ja harrasti kotiseutuansa ja sen kulttuuria. Kesäkuussa 1930 Suomen Kuvalehti julkaisi hieno Höijerin laatiman hienon artikkelin Perniön 600-vuotisesta historiasta. Hän esitteli myös ylpeänä sukunsa raudoitettua, lukolla varustettua arkkua, joka oli kulkenut suvun vanhimman mukana vuodesta 1734.[13]

Seuraavaksi Höijer haki apteekkioikeuksia Siilinjärvelle, jossa ei aiemmin ollut omaa apteekkia. Kunta oli perustettu vasta 1925. Höijer tuli valituksi 10 hakijan joukosta, tasapäisessä haussa hänen ansioikseen luettiin erityisesti toimintaa Suomen farmaseuttiliiton äänenkannattajan Seminan toimittajana ja muutenkin ahkerana liiton toimijana.[14]

Höijärven apteekkirakennus 1980-luvulla.
Siilinjärven rakennuskulttuuri osa 1.

Siilinjärven ensimmäinen apteekki avattiin 26.8.1931.[15] Apteekki toimi  osuusliikkeen yläpuolella olevassa talossa. Myöhemmin Höijer rakennutti Asematien rinteeseen vastapäätä Himasen kauppaa komean kaksikerroksisen liike- ja asuinrakennuksen. 

Erik Höijer (vas.) ja Yrjö Räisänen alias Sasu Punanen
hierovat sopua Siilinjärven asemalla vuonna 1933. Höijer
oli valehdellut Räisäsen liikkumisesta Savo-lehdessä.
Kurikka 1.8.1933.

Asetuttuaan Siilinjärvelle hän lähti täysin rinnoin mukaan paikallisen Lapuan liikkeen ja sittemmin IKL:n toimintaan. Vuonna 1932 uusi apteekkari valittiin Siilinjärven lapuanliikkeen edustajaksi piirin kokouksiin kauppias Janne Savolaisen ja lääkäri Elon Enrothin kanssa.[16] IKL:n Siilinjärven paikallisosasto perustettiin 21.4.1933. Höijer valittiin yhdistyksen sihteeriksi.[17] Kuopiossa ilmestynyt IKL:n Savon Suunta julkaisi Höijeristä hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi lyhyen elämäkerran.[18] Myös Pohjois-Savon Rintamamiehet saivat Höijeristä ahkeran toimijan.[19]

Sanomalehtihakujen valossa näyttäisi, että hänen toimintansa oli 1930-luvulla paikallista. Hän oli suosittu esiintyjä eri yhdistysten juhlissa, joissa lauloi kupletteja, lausui runoja ja huvitti savolaisia murrejutuillaan.

Uuden apteekin perustamista Siilinjärvelle varjosti Erik Höijerin puolison Helga Antonian (os. Engblom) tuberkuloosi. Pariskunta oli avioitunut vuonna 1923. Helga kuoli Tarinaharjun keuhkotautiparantolassa Siilinjärvellä 19.12.1933.[20]

Höijerillä oli vuosina 1935-37 pitkiä aikoja, jolloin apteekkia hoiti sijainen. Vuonna 1935 apteekkarin sijaiseksi tuli proviisori Saima Heikkinen Hyrynsalmelta. Erik Höijer ja Saima Heikkinen, os. Hirvelä menivät naimisiin Siilinjärvellä 30.7.1937. Höijer myös suomalaisti nimensä Höijärveksi.[21] Pariskunta haki 1930-luvun lopussa apteekkariksi Loimaalle, Sortavalaan ja Viipuriin, mutta he eivät tulleet valituiksi.

Erik Höijärvi kuoli Siilinjärvellä 2.9.1951. Saima-puoliso jatkoi apteekin pitoa. Hän kuoli 15.12.1966. Molemmat on haudattu Siilinjärvelle Viinamäen hautausmaalle.

 

Miia Taavitsainen, Suomen kirkkoja ja hautausmaita.

Kiitos Kaija Kainulaiselle Erik Höijerin sukutaustan avaamisesta. Linkki vielä uudestaan tässä.

Erik Höijeristä lisää myös näissä postauksissa:

Sasu Punanen lapuanliikkeen hampaissa

Siilinjärven asemalla - Yrjö Räisänen ja apteekkari Höijer

---

[1] Ninni Närvänen, https://muistojenkangasniemi.wordpress.com/2016/06/14/sissitaistelu-kirkonkylalla-25-1-1714-ja-kangasniemen-ensimmaiset-muinaistutkimukselliset-kaivaukset/

[2] Savon Suunta 15.11.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092013/articles/79851882

[3] Apteekkikalenteri 1928, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/918757/articles/79851864

[4] Semina 1.5.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913952/articles/80011887

[5] Hyväntuule siämeni. Pernjänkiälissi pilapraakninkei vähä lystemppä sortti. Ulosfunteteranu ja ylöstelläny E.B. Höijer.

[6] Siltala, Lapuan liike ja kyyditykset 1930, ote Höijerin runosta Taisto vietävä loppuun asti, 367

[7] Siltala, 305

[8] Uusi Suomi 15.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1806783/articles/80009860

[9] Kansan Lehti 18.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1809334/articles/80009877

[10] Keskisuomalainen 19.12.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1863764/articles/80009880

[11] Helsingin Sanomat 91.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828243/articles/80011850

[12] Semina 1.2.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913927/articles/79851872

[13] Savo 31.1.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910901/articles/80009878

[14] Semina 1.9.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913981/articles/79851871

[15] Sama

[16] Savo 3.3.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909807/articles/80015893

[17] Savo 29.4.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910561/articles/80009879

[18] Savon Suunta 15.11.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092013/articles/79851882

[19] Savo 4.10.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909923/articles/80015892

[20] Karjalainen 23.12.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1857496/articles/80009868,

    https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1857496/articles/80011851

[21] Savon Suunta 10.3.1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2104617/articles/79851873

Autoilija ei ehdi lossikievarissa istuskella - Jännevirran lossi ja silta

 

Jännevirran lossi kulkemassa virran yli lastinaan lankuilla
lastattu kuorma-auto. Miehet sohivat kekseillä jäitä reitiltä.
Pohjois-Savo 23.2.1936.

Liikkuminen paikasta toiseen on nykyihmiselle niin helppoa, ettei aina tule muistaneeksi, miten hankalaa se saattoi olla vielä 1940-luvulla.

Jännevirran lossilla helmikuussa 1936 ”liikenteen välittäminen muistutti enemmän jonkun tutkimusmatkailijain napajäätiköihin takertuneen laivan pelastustöitä kuin tarkkojen aikataulujen mukaan kulkevien matkustajalinja-autojen liikennöimistä napapiirin eteläpuolella.”[1] Talviliikenne vesistöjen pirstomassa Savossa oli vielä 1930-luvulla Kuopion alueellakin vaikeaa. Jännevirralla uusi aika ja vanhat keinot joutuivat törmäyskurssille.

Savossa vesistöt ovat olleet tärkein liikenneväylä alueen asuttamisesta aina 1800-luvulle asti. Ne mahdollistivat elämän syrjäisilläkin seuduilla, koska kesäisin veneillä ja talvisin jäitä pitkin päästiin liikkumaan kohtuullisen kivuttomasti. Vielä 1700-luvun alkupuolella Pohjois-Savon teitä voisi kai paremminkin kuvata kaskikansan tallaamaksi polkujen verkostoksi, jota siellä täällä oli kunnostettu kärrykyydin kestäväksi. Eikä tiestö hääppöiseksi kehittynyt 1800-luvullakaan.

Suomen tielehti 1933, nro 2.

Jännevirta oli tien katkaiseva kapea salmi historiallisella Kuopio-Joensuu tiellä. Virran yli on ollut jonkinlainen lautta/lossiyhteys vuosisatoja. Toisaalta salmen kautta kuljettiin veneillä ja laivoilla Kuopiosta pohjoiseen. Vaaralliseksi paikka tunnistettiin jo 1800-luvun alussa. Salmi ei juuri koskaan jäätynyt luotettavaksi kulkea. Helsingfors Morgonblad kertoi kuinka keväällä 1842 kestikievarinpitäjä Olli Pitkänen pelasti kaksi naista, jotka olivat pudonneet jäihin. Pitkänen asetti itsensä kertomuksen mukaan suureen vaaraan, hän hyppäsi jäiden sekaan ja auttoi naiset veneeseen.[2]

Höyrylaivat olivat merkittävä liikenneväline 1800-luvulta 1940-luvun loppupuolelle asti, sen jälkeen lähiliikenne siirtyi pääasiassa maanteille. Jännevirta oli solmukohta Nilsiän reitillä.

1900-luvun alussa reitillä liikennöi säännöllisesti Neiti, Sukkela, Lempi, Koski, Kaino ja Akseli. Jännevirralla laivat pysähtyivät laivalaituriin, jonka lähellä toimi kievari. Kuulemma laivat saattoivat sattua paikalle joskus yhtä aikaakin, jolloin ”mies se on, joka pääsee kahvikupin ja vehnäpalan haltijaksi ja onnistuu ne itseään polttamatta loppuun nauttia.”[3] Näistä laivoista Kasurilaan ja Kuuslahteen liikennöi Neiti.[4]

Sanomalehtiarkistosta löytyy ensimmäinen maininta Jännevirran lautasta vuodelta 1859. Kesävierailija soudettiin ensin Kuopion puolelta Kelloniemestä Toivalan kestikievariin (lauttayhteys oli toivottoman hidas) ja sieltä mentiin tietä pitkin Jännevirran lossille. Ensimmäiset lossit olivat soudettavia lauttoja, sitten puurakenteisia losseja, joita ei soudettu vaan ne vedettiin vaijeria pitkin vesistön yli. Puhuttiin kapulalosseista. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa lossareina toimivat Aaro Korhonen[5] ja Kalle Korhonen[6].

Kapulalossi. Kuva ei ole Jännevirralta. 

Hevosliikenteestä vanhat lossit selvisivät kohtuullisen hyvin, mutta eivät kasvavasta autoliikenteestä 1920-luvulta alkaen. Lossit olivat esimerkiksi kantavuudeltaan liian keveitä autoliikenteelle. Lisäksi ajoneuvojen ajo lautalle oli vaikeaa, kun rakenteet oli suunniteltu hevosliikenteelle.

1920-luvulla Jännevirralla toimi kapulalossi. Siinä lasti kuljetettiin ihmisvoimin, vaijeri piti lossin väylällä. Joskus vaijeri katkesi, kuten vuonna 1927. Lossi lähti ajelehtimaan. Kun paikalla ollut höyrylaiva Riistavesi koetti hinata lossin rantaan, keikahti lossi ja kyydissä ollut auto putosi virtaan.[7] Henkilövahinkoja ei tullut.

Tielehti 1933 nro 2.

Varsinkin talvisin Jännevirrasta alkoi muotoutua 1930-luvulla liikenteen este. Virta oli niin voimakas, ettei jäätie tullut kysymykseen ja toisaalta jäälohkareiden keskellä kapulasillan kuljetus oli työlästyttävän hidasta. Ylitys otti aikaa tuntikausia ja tielle muodostui pitkät jonot. Parannusta haettiin ensin moottorilossista, vaikka siltahankekin oli jo esillä. Vuodesta 1933 lossi kuljetti moottori, mutta ongelmat jatkuivat.[8] Esimerkiksi helmikuussa 1936 liikenne pysähtyi kokonaan.[9]

Jono lossille Jännevirralla 1936.
Pohjois-Savo 23.2.1936

Lossari Eino Voutilainen korjaa
moottoria.
Pohjois-Savo 23.2.1936.

Lossiuoma oli täynnä jäälohkareita, jotka pakkasella pyrkivät jäätymään kiinteäksi jääkanneksi. Lossilla heilui 6-7 miestä, jotka kekseillä sohivat väylää vapaaksi jäälohkareista. Vuonna 1936 lossarina toimi Eino Voutilainen, joka kertoi ajaneensa lossia nyt neljä vuorokautta vain parin tunnin yölevolla. Lossilla kulki tuolloin noin 40 autoa vuorokaudessa, pääasiassa linja-autoja ja kuorma-autoja. Jos autot joutuivat odottamaan ylipääsyä jopa kuusi tuntia.[10]

Jos jäistä selvittiin, niin sitten hajosi moottori. Eräänkin kerran linja-auto matkustajineen liukui lossin liukkaalla kannella puolelta toiselle, kun moottoria korjattiin keskellä virtaa.[11] Toisen kerran Melalahden Osuusliikkeen kuorma-autolla ajettiin lossin moottori hajalle. Kuorma-auton jarrut pettivät lossille tultaessa.[12] Ehkäpä onnettomuudet eivät kuitenkaan olleet ne suurin ongelma, vaan lossin kulun epävarmuus. Postilla, matkustajaliikenteellä ja tavarakuljetuksilla oli tarkat aikataulut, enää ei voitu tuntikausia istuskella kestikievarien pullakahveilla.

Jännevirran siltaa puuhattiin 1930-luvulla aktiivisesti. Autoistumisen lisäksi Kuopio-Joensuu tien merkitys kasvoi, koska vuonna 1932 valmistuivat Kallan sillat ja tie. Kuopiosta ja Kuopioon pääsi nyt sujuvasti autolla pohjoisesta ja Joensuun suunnasta. Joensuun suunnan liikennettä haittasi Jännevirta ja Ohtaansalmi. 1930-luvun lopussa sillat lopulta päätettiin rakentaa.

Jännevirran sillan kokonaispituus oli 226 metriä, sen suunnitteli Bruno Kivisalo. Rakentaminen saatiin hyvälle mallille ennen talvisodan syttymistä ja sillan piti olla valmis 1941.[13] Sota katkaisi rakennustyöt. 

Savo 28.5.1939.

Savo

Sillan jälleenrakentaminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Jännevirran silta otettiin käyttöön 1951.

Komea silta oli siis suomalaista suunnittelua ja sen osat rakennettiin Varkaudessa Ahlströmin tehtailla. Paitsi sillan keskijänne, joka valmistettiin Itävallassa. Tämän rakenteen kokoamisesta vastasi wieniläinen insinööri Hans Schafzahl.[14]

Jännevirran silta 1950-luvulla. Varkauden museot.

 

---

[1] Pohjois-Savo 23.2.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2073943/articles/79848898?fbclid=IwAR3qqWAPCmXBM3zpcPqQj7ekURU3xlTNzcWS54GH0kgVlPC1awELmYvhRck

[2] Helsingfors Morgonblad 26.5.1842 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/392803/articles/79849880

[3] Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/925872/articles/3123649

[4] Savo-Karjala 25.10.1899 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/554167/articles/79849883

[5] Kuopion Sanomat 12.6.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1427904/articles/79849891

[6] Savo 26.4.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1582756/articles/79849869

[7] Pohjois-Savo 5.11.1927 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1574034/articles/79849855

[8] Savo 26.6.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2010628/articles/79849867

[9] Karjalan Maa 18.2.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2010628/articles/79849867

[10] Savon Työmies 21.5.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2093664/articles/79849864

[11] Savon Suunta 5.12.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091657/articles/79849856

[12] Helsingin Sanomat 28.5.1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1983614/articles/79849853

[13] Savo 28.5.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089936/articles/79849854

[14] Helsingin Sanomat 2.6.1950