tiistai 11. elokuuta 2020

Täydellinen huligaani ja huono työmies?

 

Valtiorikosoikeuden asiakirjat tarjoavat valtavan kiinnostavan henkilöhistoriallisen aineiston tutkijoille. Aineisto on varsin vaativa, sillä kuulustelu- ja todistelutilanteissa jokainen on koettanut henkikultaansa säilyttää, maksaa kalavelkoja ja hävittää itselleen raskauttavia tietoja. Silti ja juuri sen vuoksi niihin kannattaa tutustua. Ihminen on siellä paljaimmillaan niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirjoitan muutamista Roivainen-Roivas-Roivanen suvun jäsenistä lyhyitä tekstejä, jotka perustuvat lähinnä valtiorikosoikeuden aineistoon. Ensimmäisenä kerron Pielisjärven Pankakoskella syntyneestä Ivar Roivaasta.

Pankakoski. Ruukki ja tullimylly. 1893. I.K. Inha.
Museovirasto

Ivar syntyi 2.2. 1898. Hänen isänsä oli tehtaan työmies Johan Roivas (s. 8.8.1869 Pankakoskella) ja äitinsä Agneta Oinonen. Pankakoskella oli toiminut vuodesta 1820 ruukki, jonka tehdasyhteisössä Johan Roivas oli  elänyt. Vuonna 1901 hän muutti perheineen Taalintehtaalle.[1] Pankakosken ruukki lopetti toimintansa juuri tuolloin.

Suomen teollisuus 7.12.1923

Johan Roivaasta tuli Taalintehtaan työväen toiminnan kantavia voimia. Hän oli mukana työväenyhdistyksen, ammattiosaston ja osuusliikkeen toiminnassa.[2] Ivar kasvoi työväenliikkeen rientoihin. Hän aloitti työt 16-vuotiaana Taalintehtaan ruukilla, jossa vuonna 1918 työskenteli valssaamossa. Myös Ivar kuului ammattiosastoon ja työväenyhdistykseen. Oli arvattavaa, että vuoden 1917 vallankumoushuuma tempaisee nuoren miehen mukaansa.

Dahlsbruk/Taalintehdas työväentalo.
Työväenarkisto.

Ivar Roivas ilmoittautui vapaaehtoisena punakaartiin Taalintehtaalla. Hän kuului sodan aikana Kiskon komppaniaan. Miehet menivät 2.2. 1918 Turkuun, josta he siirtyivät kahden viikon kuluttua Tampereelle ja Ikaalisten rintamalle. Ivar sanoi olleensa ketjussa. Hän kertoi myös osallistuneensa Kyröskosken taisteluihin ja perääntyneensä joukkojen mukana Tampereelle. Siellä hän taisteli, kunnes haavoittui käteen.

Tampereen taistelu kesti 16.3.-6.4.1918. Valkoiset vangitsivat Ivar Roivaksen 6.4. Pispalassa. Tämän jälkeen häntä säilytettiin Tampereen vankileirissä.

Valtiorikosoikeuden asiakirjoista selviää, että Ivar oli perheetön, oli elättänyt itsensä työllään eikä hän tä tunnettu paikkakunnalla erityisenä ”kapinaan kiihottajana”. Kuitenkin Taalintehtaan esikunta sanoi häntä täydelliseksi huligaaniksi ja huonoksi työmieheksi. Lisäksi sanottiin: ”Saatava säännölliseen työhön, ei kaivata kotiin.” Lausunnon allekirjoitti Ragnar Nyblin.

Valtiorikosoikeus tuomitsi Ivar Roivaksen avunannosta valtiopetokseen kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi.[3] Punakaartiin kuuluminen ja aseen kantaminen toi hyvin tyypillisesti tällaisen tuomion. Ivaria ei yhdistetty missään vaiheessa ryöstöihin tai murhiin.

Tuomiosta oli mahdollista anoa armoa valtiorikosylioikeudelta. Ivar Roivaksen armonanomus ei auttanut, vaan tuomio säilyi samana.[4] ”Valtiorikosylioikeus on itsellensa esittelyttänyt tämän asian ja katsoo, ettei ole syytä myöntyä hakijan tekemään anomukseen, joka siis hyljätään; ja on Valtiorikosoikeuden ylempänän mainittu päätös viipymättä pantava täytäntöön.”[5] Vastaus oli valmiiksi painettuna dokumentissa, sillä kymmenien tuhansien vankien asioiden käsittely oli melkoista liukuhihnatyötä.

Johan Roivas pysytteli kapinasta erillään eikä hänestä ole mainintoja asiakirjoissa. Johan kuoli Taalintehtaalla 16.2.1928 arvostettuna yhteisönsä jäsenenä.

 

Metallityöläinen 1.2.1928.


[1] Dragsfjärd sisäänmuutto 25.9.1901.

[2] Metallityöläinen 1.2.1928. Johan Roivaan muistokirjoitus. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/944223/articles/79242871

[3] Valtiorikosylioikeuden aktit http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=7853

[5] sama

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet:

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Ruotusotamiehen suvusta punakaartin ylipäälliköksi

Eero Haapalainen
Eero Haapalainen

                                                                                        

Eero Haapalainen (1880-1937) oli punakaartin ylipäällikkö vuoden 1918 sisällissodassa. Hurja oli historian myllerrys, joka vei tämän pöljäläisen rengin pojan vallankumouksen johtoon ja sittemmin pakomatkalle Venäjälle. Hänestä voisi sanoa, että ”hän oli poika maailman hartioilla”.[1]

Johan Haapalainen asettui Pöljälle 1750-luvulla Kuopion komppanian täydennysmieheksi. Ruotusotamiehen torppa sijaitsi Kaatronlammen rannalla. Hänen puolisonsa oli Maria Miettinen Pöljältä (s.1733). Pariskunnan poika Henrik muutti Iisalmen pitäjän puolelle, jossa syntyi avioliitosta Anna Miettisen kanssa poika Staffan Haapalainen. Staffan meni naimisiin Pöljältä kotoisin olevan Anna Maria Toivasen kanssa. Pariskunta muutti Pöljälle. Suku oli kylän maalaisköyhälistöä. Haapalaisia palveli Pöljällä Jussilan, Anttilan ja Toivolan tiloilla.

Staffanin ja Anna Marian poika Aaron Fredrik Haapalainen (s.1840) muutti Kuopioon. Hänet mainitaan merimiehenä Kuopion kaupungissa vuodesta 1858. Kuopiossa Aaro meni naimisiin Wilhelmiina Kinnusen kanssa. Heidän poikansa Eero Haapalainen syntyi 27.10. 1880. Wilhelmiina Kinnunen kutoi kankaita Minna Canthin kauppaan, hänellä oli myös vuosisadan lopulla oma kauppa.[2] Aaro kulki töissä höyrylaivoilla, perheellä oli varaa laittaa Eero-poika oppikouluun.

Eero Haapalainen valmistui Kuopion yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1901. Perhe asui Eeron lapsuuden ja nuoruuden aikana Minna Canthin kadulla, aluksi numerossa 49 ja myöhemmin numerossa 38. Hän lähti opiskelemaan lakia Helsingin yliopistoon, mutta varsin nopeasti politiikka ja sanomalehtityö tempaisivat sosialismista innostuneen nuorukaisen pois akateemisista ympyröistä. Todennäköisesti kysymys oli myös rahapulasta.

Haapalaisen työuralle ja elämälle oli tyypillistä ajautuminen konflikteihin ja äkkinäisiin ratkaisuihin. Monella tavalla lahjakkaalla nuorukaisella oli ilmeisesti jo varsin nuorena liiallista alkoholinkäyttöä. Vaikuttaa siltä, että raittiina kausinaan hän oli tehokas ja aikaansaava, mutta juopotellessa sattui ja tapahtui sitten ihan riittävästi.

Haapalainen oli työskennellyt Työmiehen toimittajana vuosina 1903-1906. Tämän jälkeen hän siirtyi Viipuriin Työ-lehteen.  Hänen lähtöönsä liittyi huhuja. Väitettiin, että Helsingin työväestön tuntee epäluottamusta Haapalaista kohtaan.[3] Huhun mukaan hän olisi vuonna 1905 savolaisen osakunnan edustajana laskenut seppeleen aktivistien murhaaman prokuraattori Eliel Soisasalon- Soinisen haudalle.[4] Haapalainen kiisti asian, mutta nostamassaan kunnianloukkausoikeudenkäynnissä tuli ilmi, että hän oli kannattanut seppeleen laskemista osakunnan kokouksessa. ”Haapalainen siis esiintyi osakunnassaan suomettarelaisena ja työpaikassaan sosialistina…”[5]

Haapalainen osallistui aktiivisesti suurlakon järjestelyihin 1905 ja hän organisoi punakaartin toimintaa vuosina 1905-06. Suomettarelaisesta sosialistista tuli suurlakon myötä innokas aseellisen vallankumouksen kannattaja. Haapalaista on sanottu Viaporin kapinan (1906) pääorganisaattoriksi Helsingissä, sillä hän oli Venäjän Sosiaalidemokraattisen Työväenpuolueen Sotilasjärjestön suomenmaalainen taistelukeskuksen johtaja.[6]

Viaporin kapinan maine seurasi Haapalaista pitkään.
Pilalehti Fyren kuvasi hänet asekädessä vielä 
7.5. 1910.

Impulsiivisuus, kuohahteleva luonne toi Haapalaiselle liikanimen ”Hurja-Eero”. Tamperelaiset toverit muistelivat Haapalaisen vallankumouskiihkoa ja aseen kanssa riehumista Viaporin kapinan aikaan hyvin ikävään sävyyn.[7]

Eero Haapalainen avioitui vuonna 1905 Vera Kosloffin kanssa.[8] Vihkimistä oli edeltänyt aiemmin keväällä kiusallinen ilmoitus kihlauksen perumisesta.[9] Myrskyisä avioliiton alku ennusti vaikeuksia, pariskunta erosi vuonna 1909. Ajan tapaan oikeuden päätös oli uutinen, jossa avioeron syyksi sanottiin miehen aviorikos.[10] Haapalainen meni naimisiin Naima Maria Eskolan kanssa, pariskunnan ensimmäinen lapsi Kerttu syntyi 1908. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Toivo (1912) ja Hannu (1915).[11]

Vuonna 1907 Haapalainen siirtyi ammattiyhdistystoimintaan, sillä hänet valittiin Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajaksi[12] ja myöhemmin Sahaliiton luottamusmieheksi Kotkaan vuosiksi 1912-1918. Luottamusmies tarkoitti liiton johtajaa.[13]

Ammattiyhdistystoiminta oli 1900-luvun alussa varsin epäkiitollista työtä. Ammattiyhdistyksen oikeudesta neuvotella työsopimuksien ehdoista käytiin vielä kamppailua. Työtaisteluja oli paljon ja ne hävittiin useimmiten. Työnantaja turvautui työsulkuihin. Liittojen kassat olivat vaatimattomia ja järjestäytymisaste varsin matala.[14] Haapalainen näki työttömyyskassat lakkorahastojen tukena. Kassojen avulla ”voimme suojella jäseniämme kiusauksesta tarjoutua työhön ahtaina aikoina alle tariffissa määrättyjen ja niiden avulla me poistamme osittain sen vaaran mikä taistelujen onnistumiselle rikkureista on.”[15]

Kielitaitoisena miehenä Haapalainen pystyi seuraamaan muiden maiden ammattiyhdistystoimintaa. Hän kirjoitti selkeitä artikkeleja ja kirjoja aiheesta ja kiersi agitoimassa työläisiä mukaan toimintaan.

Haapalainen keksi sanan työehtosopimus.[16]  Hän käytti sanaa ensimmäisen kerran Työmiehen artikkelissa 25.1.1910. Tuolloin puhuttiin tariffisopimuksista, kun tarkoitettiin työväenjärjestön ja työnantajan välillä tehtyä sopimusta, joka koski koko alaa.

Tarmokkaan työväenmiehen mainetta tahrasi koko hänen uransa ajan vaikeudet viinan kanssa. Ensimmäisen juopumustuomionsa hän sai vuonna 1907, jolloin hän oli raastuvanoikeuden tuomion mukaan ”Helsingin esplanaatilla humalassa ollen häirinnyt ohikulkevia ihmisiä, vastustanut ja solvaissut poliisia sekä rajupäisenä esiintynyt poliisiasemalla”.[17] Vuonna 1910 Haapalainen tuomittiin 3 kuukauden vankeuteen juopuneena räyhäämisestä ja poliisin vastustamisesta.[18]

Matti Paasivuori toimi Haapalaisen sijaisena vankeuden ajan Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana, mutta lopulta puheenjohtajuus katkesi skandaaliin Hämeenlinnan kaupunginhotellin ravintolassa. Haapalainen oli juovuspäissään ”heitellyt kravunkuoria herrasväen päälle ja pitänyt pahaa rähinää”. Poliisit hakivat vastustelevan miehen putkaan.[19] Ilmeisistä ansioistaan huolimatta Haapalainen oli myös kiitollinen kohde porvarilliselle lehdistölle pilkan kohteena.

Fyren 19.8.1911.

Kotkassa Haapalainen asui perheineen osoitteessa Korkeavuorenkatu 12. Suomen Sahateollisuustyöväenliitolla oli toimisto Kotkan komealla työväentalolla. Kymenlaakso oli paperi- ja puuteollisuuden kehto, jossa Haapalainen sai tuta vaikeista neuvotteluista ja työtaisteluista. Vuonna 1914 Suomen Ammattijärjestö joutui kävelemään Haapalaisen ja paikallisten yli, kun keväällä alkanutta lakkoa ei saatu soviteltua.[20] Oliko paikallisten peräänantamattomuuteen syynä Haapalainen vai kentän paine, sitä ei näillä lähteillä voi sanoa. Ammattijärjestön puolelta neuvottelutuloksen hyväksyivät O. Tokoi ja J. Lumivuokko.

Yhteishyvä 30.5.1930.

Kotkassakin Haapalaista seurasivat valitukset laiminlyödyistä valistustilaisuuksista. Venäjän vallankumouksen huumassa hän keväällä 1917 meni Kotkan poliisilaitokselle ”järjestelemään” poliisilaitosta, sai siitä 50 markkaa sakkoja. Toiminnan mies oli taas historian hartioilla taistelemassa mm. 8-tunnin työaikalain puolesta ja puhumassa joukkokokouksissa. Tapahtumien imu vetäisi miehen matkaansa aseellisen vallankumouksen etujoukkoon.

Eero Haapalainen valittiin työväen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaksi, sittemmin kansanvaltuuskunnan jäseneksi ja punakaartin ylipäälliköksi. [21] Keskuskomitean puheenjohtajana hän myös allekirjoitti vallankumousjulistuksen 28.1.1918.[22]

Punakaartin sota ei sujunut keväällä 1918 hääppöisesti, Haapalainen oli epäpätevä ja juopotteli ankarasti. Lopulta hänet erotettiin tehtävästä ja lähetettiin Viipurin rintamalle. Haapalainen ei kuitenkaan lähtenyt kansanvaltuuskunnan mukana pakoon Venäjälle, vaan onnistui piilottelemaan Viipurissa noin kuukauden, jonka jälkeen sai moottorivenekyydin Venäjälle. Hänen onnistui saada myös perheensä mukaansa.[23] Punakaartin päällikkönä hän oli varmasti vihattu ja kovin kaivattu valkoisten puolella.

Neuvostoliitossa Haapalainen toimi muun muassa Punaupseerikoulun opettajana Leningradissa ja Petroskoin seminaarin lehtorina. Stalinin vainojen aikana 1930-luvun lopulla Haapalaista syytettiin vastavallankumouksellisesta nationalistisesta toiminnasta. Haapalainen kiisti syyllisyytensä, mutta siitä huolimatta hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla.[24]

Myrskyisä matka päättyi Stalinin vainoihin, kuten niin monen muunkin vanhan työväenliikkeen konkarin tie. Synnyinkodin seinän muistolaatan pyörre kuvaa osuvasti Haapalaisenkin kohtaloa.


Minna Canthin katu 49 Kuopio.Tässä osoitteessa
 sijaitsipunakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen
1880-1938 syntymäkoti. Taiteilija Riitta Huttunen.

Kiitos Matti Ollikaiselle Haapalaisen suvun vaiheiden selvittämisestä ja aineiston jakamisesta.

[1] Kekäläinen, Poika maailman hartioilla. Varkautelaisen työväenaktiivin lapsuuden ja nuoruuden kuvaus.

[5] Kujala,  Venäjän hallitus ja Suomen työväenliike 1899-1905, 352

[6] Sotahistorioitsija Jarmo Nieminen kirjassaan Viaporin kapina,

    https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001266592.html


Lähettänyt klo 10 kommenttia:
Tunnisteet:

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Vanhoja rajamerkkejä Pöljän kylällä


Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa oli säilynyt isojaon rajapyykkiselitys vuodelta 1809. Tämän asiakirjan ja isojaon kartan avulla tutkin keväällä löytyykö vielä vanhoja pyykkejä kylän maisemasta.

Isojaon valmistuttua talonpoikien piti maanmittarin johdolla pyykittää rajat. Työ pyrittiin ajoittamaan syksyyn, jolloin maatalouden kiireisimmät kesätyöt oli jo tehty. Säilyneessä asiakirjassa selostetaan tarkasti pyykin paikka ja siihen ladottujen kivien asettelu. Kaiken kaikkiaan rajapyykkejä kuvattiin pöytäkirjassa 64 kappaletta. Pyykit on numeroitu, mutta pyykkiselityksissä ei kerrota hakkauksista eikä löydettyjen pyykkien näkyvissä osissa ollut mitään numeroita tai merkkejä.

Pöljän eteläisessä jakokunnassa isojako oli aloitettu vuonna 1794, lukuisat valitukset ja oikeudenkäynnit sekä sota 1808 hidastivat prosessia. Jakokunnan isojakokartta on valmistunut vuonna 1806.

Sarvilammen rajapyykki, joka löytyi Iisalmen ja Kuopion
pitäjien rajalta. 

Sarvilammin merkissä on selvästi erotettavissa numero 5.

Vanhin kylältä löytynyt rajamerkki ei ollut kuitenkaan isojakoon liittyvä, vaan Kuopion ja Iisalmen pitäjien rajaan liittyvä Sarvilammin rajamerkki. Se näkyy jo vuonna 1750 valmistuneessa Iisalmen pitäjän kartassa. Siinä oli myös havaittavassa hakkauksia, ehkä nro 5, mikä sopisi karttamerkkiin myös. Raja oli myös Pöljän eteläisen jakokunnan pohjoisraja. Alueella ei ollut enää löydettävissä pitäjänkarttaan merkittyjä muita pyykkejä.

Rajamerkit kertovat maankäytön ja -omistuksen historiasta, paikallisyhteisöiden välisistä suhteista, luonnonvarojen käytön ja hallinnon historiasta, tavoista ja uskomuksista.[1] Voisiko melkein sanoa, että ”alussa oli raja”. Kuvaavaa on, että ensimmäinen maininta pöljäläisistä oikeuden asiakirjoissa käsittelee rajariitaa Olli Pippurisen ja Pekka Ruotsalaisen välillä.

Pippurinen asui Pöljänjärven rantamailla ja Ruotsalainen Mikanjärven liepeillä. Tavinsalmen käräjillä 2.7.1563 Pippurinen tuomittiin sakkoihin, koska oli korjannut viljan riidanalaiselta maalta. Myös Ruotsalainen tuomittiin, sillä hän taas oli viljellyt luvatta yhteisomistukseen kuuluvaa ”Hökösenmäen lievettä”.[2]

Talonpojan maa jakautui kotipeltoihin, niittyihin ja kaskimaihin. Lisäksi kylällä oli ns. yhteismaita, joita yhteisesti sopimalla hyödynnettiin. Pöljällä tällainen alue oli Vellimäki Hökösellä.

Satojen vuosien aikana omistukset olivat kehittyneet pirstaleisiksi. Isojaossa asetettiin tavoitteeksi se, että tilan maat olisivat mahdollisimman yhtenäisenä kokonaisuutena. Samalla kylien yhteismaat jaettiin niistä kiinnostuneille talonpojille tai kruunulle. Lisämaasta piti maksaa vero, joten ottajalla piti olla luottoa veronmaksukykyynsä. Esimerkiksi Pöljän pohjoisen jakokunnan liikamaasta muodostettiin uudistila (Laurila nro 22, nyk. Pohjolanmäki), eikä kaikkea maata jaettu vanhojen tilojen omistajille.

Pöljän eteläisen jakokunnan isojaossa tilat saivat maansa 3-5 palstaan. Vielä isojaon täydentämisen jälkeenkin esimerkiksi niittyjä jäi toisten tilojen maiden sisään. Isännät eivät olleet halukkaita niitä vaihtamaan.[3]

Paskolamminmäen pyykki, eteläinen jakokunta nro 3.

Isoajon rajat vedettiin viivasuorina maastoon. Joissakin kohdin hyödynnettiin maastoa (järvet, joet, purot, kalliot). Pöljän eteläinen jakokunta oli varsin pieni. Välimatka esimerkiksi Jussilasta Pöljänjärven rannalta jakokunnan pohjoisrajaan Oravaisenjärvelle jää alle 10 kilometrin.

Rajamerkkejä etsiessäni ymmärsin, että alueen luonnon täytyi olla asukkaille äärimmäisen tuttu. Monet suvut olivat asuneet Pöljällä lähes 300 vuotta isojaon toimeenpanon aikaan. Isojakokarttoihin merkityt polut olivat helppokulkuisia väyliä kävellen liikkumaan tottuneille.

Hepopuron pyykki, eteläinen jakokunta nro 6.

Rajapyykeillä oli nimet pöytäkirjassa. Pöljän kallioilla, puroilla, lammilla, mäillä, järvillä, niityillä ja pelloilla oli nimet. Kun maanmittari ja talonpojat puhuivat maastosta jakotilaisuudessa, kaikki tiesivät missä oltiin ”kartalla”, vaikka varsinaisen geometrisen isojakokartan lukeminen saattoi talonpojille olla vaikeaa.

Isojakoa täydennettiin pohjoisessa jakokunnassa vuosina 1911-12 ja eteläisessä jakokunnassa vuosina 1894-95.

Pitkänpään pyykki, eteläinen jakokunta nro 10. 

Isojaon täydentämisessä korjattiin karttavirheitä, Pöljälläkin todettiin että eteläisen jakokunnan kartta on uusittava, koska entinen kartta poikkeaa ”maalla saaduista pituuksista”.[4] Kaikki rajapyykit eivät myöskään olleet riidattomia ja osa rajapyykeistä oli kadonnut. Lisäksi ainakin yksi purolinja todettiin niin umpeenkasvaneeksi, ettei raja enää ollut hahmotettavissa. Lisäksi tilojen välillä oli erimielisyyksiä maiden lainmukaisesta hallinnasta.

Yksityiskohtana mainittakoon, että vielä 1895 eteläisessä jakokunnassa jätettiin Verkkosaari yhteiseksi verkkojen säilytyspaikaksi, vaikka muuten järvien saaria vahvistettiin tilojen yksityisomistukseen.[5]

Löysin Pöljältä vanhoja rajapyykkejä, jotka sopivat isojaon karttaan. Olivatko kaikki löytämäni pyykit pystyssä jo vuonna 1809 onkin sitten eri juttu. Asian varmistaminen vaatisi pyykkien kaivamista esiin ja kivien ladonnan vertaamista pyykkiselitykseen.

Näkymä Pöljänjärvelle 2020. Tämän järven ja Kevättömän
rantamaille asutus ensinnä kylällä asettui. 

 


[1] Adel & Salminen, Rajamerkeistä historiallisena ilmiönä sekä tutkimuksen ja suojelun kohteena, 76,

   https://issuu.com/vapriikki/docs/pma19netti

[2] Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin,  11;

   Savon tuomiokirjat 1559 ja 1561-1565, toim. Kauko Pirinen, 106

[3] Pöytäkirja isojaon täydentämisestä Pöljän kylän eteläisen jakokunnan tiloilla n:rot 1-14 1894-95.

[4] sama

[5] sama


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Valokuvan kertomaa

Olen kirjoittanut tässä blogissa useita tekstejä kansakoulunopettaja Vilho Alhojärvestä. Hän työskenteli Siilinjärvellä Kasurilan kansakoulun opettajana vuosina 1899-1910. Alhojärven opettajan taival oli poikkeuksellisen riitaisa, suorastaan myrskyisä, koska opettajan ja koulun johtokunnan välit olivat pitkiä aikoja täysin poikki.

Riidan alkusyihin on ollut ollut vaikea päästä käsiksi, mutta Kasurilan koulun arkisto avaa asiaa. Asiakirjojen lisäksi löytyi valokuva nuoresta Vilho Alhojärvestä. 

Vilho Alhojärvi. Kuva on otettu Heinolassa.
Siilinjärven kunnanarkisto.

Kuvaan on tehnyt joku muu kuin Alhojärvi runsaasti merkintöjä, jotka kertovat ainakin yhden keskeisen syyn opettajan vaikeuksiin Siilinjärvellä. Kuvaan on kirjoitettu "Santarmi" ja sukunimiväännös "Alhojeff". Nämä merkinnät viittaavat suoraan 1900-luvun alun poliittiseen jakolinjaan Suomessa. Elettiin Venäjän sortokausia, jolloin suuri jakolinja kulki ns. myöntyvuuden ja perustuslaillisen linjan välillä. Kuvaan merkintöjä tehnyt henkilö näki Alhojärven myöntyvyyslinjan bobrikovilaisena myötäilijänä.

Tämä on ollut tiedossa ilman koulun arkistojakin, sillä Alhojärvi jopa erotettiin opettajan tehtävästä ja karkotettiin paikkakunnalta suurlakon aikaan syksyllä 1905. Riitely ja yleinen epäsopu näkyi jo vuodesta 1903 johtokunnan pöytäkirjoissa.

Kansakoulunopettajien palkka koostui valtion maksamasta osuudesta ja kunnan osuudesta. Kunnan maksama palkka oli rahaa ja erilaisia luontaisetuja. Kasurilan koululla luontaisetuna oli asunto, lämpö, valaistus (öljy), lehmä ja sille heinämaa. Lisäksi opettajan lehmä sai laiduntaa kylän yhteisellä laidunmaalla. 

Riidan aiheeksi Kasurilassa oli jo edellistenkin opettajien aikana tullut kansakoulun liikamaa, jonka johtokunta tahtoi antaa opettajan hoitoon. Opettajasta tuli silloin tilanomistaja, jonka kuului maksaa maanomistajalle kuuluvat verot. Tilanomistajat kustansivat kunnalliset menot, joten johtokunnan tilalliset pyrkivät minimoimaan tälläkin tavalla menoja. Alhojärvi halusi luopuo liikamaiden hallinasta vuodesta 1902. Johtokunta ei heti suostunut. Vuodesta 1903 alkaen koulun liikamaat päätettiin antaa vuokraajalle, mutta hanke ei edennyt.

Lisäksi riideltiin kauppias Johan Antikaisen vuokrista. Kauppias oli rakentanut koulun tontille makasiinin, venevalkaman, liiterin ja ladon. Johtokunta ei saanut Antikaista maksamaan vuokraa näistä. Alhojärvi ei näy asiakirjoissa aloitteen tekijänä, mutta hän saattoi olla aloittamassa hanketta. 

Syksyllä 1903 johtokunta jakaantui opettajattaren vaalissa siten, että johtokunnan puheenjohtajan Aaro Fr. Väänäsen ehdokas ylioppilas Selma Maria Rissanen ei tullut valituksi. Alhojrven ja kolmen muun johtokunnan jäsenen äänin valituksi tuli kansakoulunopettaja Anna Kukkonen. 

Väänänen valitti ratkaisusta, koska Kukkosen hakemus oli tullut myöhässä. Vaali uusittiin, nyt johtokunta valitsi tehtävään Ida Pitkäsen. Rissanen oli tullut valituksi Lahteen, joten hän ei enää ollut tulossa Kasurilan koululle. Vuosi 1903 vaikuttaa Alhojärven ja Kasurilan koulun johtokunnan välisen suhteen käännevuodelta. Epäsopu ja erimielisyydet tihkuvat pöytäkirjaan sieltä täältä. Avoin riitely alkoikin joulun alla 1903.

Koulun tilan vuokraajan irtisanomisesta riideltiin ja äänestettiin Kasurilan kansakoulun piirikokokouksessa 6.12.1903. Piirikokous ei päästänyt Alhojärveä liikamaista irti, vaikka sellainenkin päätös johtokunnassa oli vuoden aikana tehty. Johtokunta kokoontuikin jo 16.12.1903, jolloin Alhojärveä kehoitettiin tilanomistajana laittamaan pellot parempaan kuntoon. Lisäksi häneltä vaadittiin maksuja "koulun tontilta myydystä törystä". 

Tammikuussa 1904 valittiin uusi johtokunta, jonka puheenjohtajaksi valitiin Aaro Fr. Väänänen. Alhojärvi pyysi erikseen pöytäkirjaan mainittavaksi, että hän äänesti Kalle Zacheusta.

Kokouksessa myös päätettiin, että Kasurilan maamieseura saa pitää esitelmä- ja keskusteluillan koululla. Alhojärvi pyysi merkittäväksi pöytäkirjaan, "että hän periaatteessa on sitä mieltä, ettei koululla pidettäisi muita kokouksia kuin, kuin mitkä suoranaisesti koskevat koulua."

Lopuksi johtokunta ilmoitti, että johtokunnan pöytäkirjat pidetään jatkossa sihteerin hallussa ja Alhojärvellä ei ole oikeutta osallistua johtokunnan kokouksiin. Välirikko oli täydellinen. Kun Kasurilan maamiesseura tuli pitämään kokoustaan koululle, niin opettaja Alhojärvi ei päästänyt osallistujia sisään. Johtokunta vei asian kansakoulujen tarkastajalle. Alhojärvi olisi asetettava syytteeseen niskottelusta johtokuntaa vastaan.

Tästä alkoi valitusten ja vastineiden aika johtokunnan ja Alhojärven välillä. Kun kansankoulujen tarkastaja Huovilainen ei hyväksynyt johtokunnan toimia, niin johtokunta ei sitten myöskään piitannut Huovilaisen ratkaisuista. Kun Alhojärvi haki työtodistusta viranhakua varten, niin johtokunta antoi hänelle "käytöksenalennuksen". Alhojärvi oli osoittanut "ei aivan nuhteetonta käytöstä enempi koulussa kuin sen ulkopuolellakaan". Tällaisella todistuksella ei juuri virkoja voinut hakea. 

Kun tarkastaja Huovilainen vaati kirjoittamaan uuden ja asiallisen todistuksen, niin vastauksena oli tämä: "Kansakoulunopettaja Kaarlo Vilho Alhojärvi on palvellut Kuopion kunnan Kasurilan ylemmän kansakoulun opettajana kuuden vuoden ajan, jonka johtokunta mielihyvällä viran hakemista varten pyynnöstä todistaa: Ja on nyt vapaa palveluksestaan."  Tavallaan johtokunta koetti irtisanoa opettajan, mutta laillista perustetta asialle ei ollut. Tämä tapahtui jo kesällä 1905. 

Syksyllä suurlakon aikaan Alhojärven vihamiehet sitten ajoivat hänet poliittisin perustein pois paikkakunnalta. Näyttää kuitenkin, että henkilösuhteet erityisesti Aaro Fr. Väänäseen olivat aivan poikki jo paljon aiemmin. Samoin Juho Savolainen hääräsi Alhojärven karkoitusta ahkerasti 1905.

Liitän oheen Alhojärven oman kuvauksen suurlakkopäivien tapahtumista 1905 Siilinjärvellä. 

Suhteellisen normaaliksi koulun johtokunnan ja Alhojärven välit näyttävät asettuneen vuoden 1908 aikana. Paavo Kasurisen johtama johtokunta kirjoitti hänelle sittemmin normaalin työtodistuksen, jolla hän haki uutta työpaikkaa Kotkasta 1910. Yllä olevassa valokuvassa on tieto hänen kuolemastaan siellä vuonna 1918 valkoisten teloittamana. Kuvassa on myös maininta äiti Karoliinasta, joka asui poikansa luona Siilinjärvellä ja muutti myös Kotkaan.

Riidat opettajan palkasta olivat aivan tavallisia sata vuotta. Alhojärven ja Kasurilan koulun johtokunnan riita sai kyllä loppujen lopuksi eeppiset mittasuhteet. Varmasti taustalla on ollut henkilökohtaista  loukkaantumista puolin ja toisin. Koulusta tuli vallan ja arvovallan näyttämö. Kuvaavaa on, että johtokunta avasi koulun käytön maamiesseuralle, raittiusyhdistykselle ja perustuslailliselle puolueelle.Ssen sijaan työväenyhdistys ei koululle päässyt.

On myös muistettava, että Alhojärvi oli Siilinjärvellä ensimmäisessä työpaikassaan ja siten varsin kokematon kohtaamaan maaseutukoulujen tarkan markan taloutta ja arvostaan tietoisia tilallisia. Opettajien palkasta koetettiin säästää aina, jos se oli mahdollista. 



Lähteenä Kasurilan koulun arkisto Siilinjärven kunnanarkistossa (en ollut aiemmin penkonut arkistomappia riittävän tarkasti) sekä Alhojärveä käsittelevät aiemmat tekstit tässä blogissa.









Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)