Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei

”Oi, jospa olisi nyt keski-afrikkalainen taikka vähintäänkin Välimeren lämpimät nyt hautelemassa. Merimiesi pitäisi olla semmoinen sekarotuinen että se olisi tarvittaessa lappalainen ja neekeri ynnä siltä väliltä kaikkia rotuja kestääkseen kaikenlaisia ilmanaloja ja elämisen ehtoja.” Näitä pohdiskeli konemestari Kusti Pietarinen Riianlahdella tammikuussa 1914.

Pakkasta oli yli 20 astetta ja tuuli hujotti ankarasti. S/S Vesta oli tyypillinen vuosisadan vaihteessa valmistunut lastilaiva. Kansimiehillä ei ollut juuri minkäänlaista suojaa säältä. ”Kurjaa on eläminen näissä eitalvilaivoissa kovilla pakkasilla.”

Jo lähtö Turusta 1. tammikuuta oli ollut huono-onninen. Vesta törmäili saaristojäänmurtaja Avancen kanssa ja  peräsin vääntyi. Taival kohti Liivinmaata oli ollut lumisateinen ja myrskyisä. Kun sää vain huononi, kapteeni päätti suunnata Riian satamaan saamaan uusia määräyksiä. Päätös osoittautui lähes kohtalokkaan vääräksi.

Riikan ulkosatamassa, Väinäjoen suussa laiva lastattiin ja 17. tammikuuta lähdettiin kohti West Hartlepoolia Pohjois-Enlannissa. Pakkanen oli edelleen kireä, mutta mitään tietoa Vestalla ei ollut jäätilanteesta. Muutaman peninkulman päässä satamasta laiva jämähti jäihin, joita tuuli liikutteli. Käytännössä laiva liikkui jäiden mukana eikä voinut juuri kulkuunsa vaikuttaa.

Kusti Pietarinen laski laivan kannelta, että noin kaksikymmentä laivaa oli samassa pulassa lähialueella. Tavallisilla rahtialuksilla ei ollut vielä 1914 radiolähettimiä, Vesta kommunikoi muiden alusten kanssa vanhaan tyyliin signaalilipuilla. Radioteknologiaa vasta kokeiltii. Titanicilla kahta vuotta aiemmin lähettimen edut oli jo huomattu. Jokainen pelastunut sai kiittää siitä Titanicin radiolähetintä, joka ehti kertoa laivan sijainnin ja pelastajat löysivät uppoamispaikan.

Talvimerenkulku oli vaikeaa vuosisadan alussa. Purjelaivat eivät voineet purjehtia pohjoisilla merialueilla talvisin ollenkaan. Höyrylaivoilla tilanne oli toinen, mutta ei ongelmaton. Ensimmäiset jäänmurtajat Suomeen hankittiin 1800-luvun lopulla, Murtaja 1890 ja Sampo 1898. Myös venäläisillä oli oma murtajansa, Jermak (1899).

Vesta koetti päästä takaisin Riikaan. Kusti tuskaili, että laivaa odottaa perikato! Jäiden pauke ja ryske laivan kylkiin pelotti miehiä. Pelottavinta oli se, että milloin tahansa voisi jäämassa nousta matalan aluksen kannelle ja upottaa aluksen. ”Vestan hautajaiset on piakkoin.” Tässä vaiheessa laiva oli ollut jäissä jo viikon. Onneksi hiilivarasto oli täysi ja koneita voitiin käyttää koko ajan.

Sitten laivalle repesi riemu, sillä  jäänmurtaja Jermak ilmestyi taivaanrantaan ja alkoi irrotella aluksia. Riemu muuttui kuitenkin pettymykseksi, sillä yksi murtaja ei pystynyt auttamaan kaikkia. Lisäksi Vestan peräsin vääntyi lisää ja sitä jouduttiin korjaamaan tavattoman vaarallisissa oloissa. Sitten konstiksi otettiin takaperin ajaminen. Kusti arveli, että Vesta teki lajissaan maailmanennätyksen, kun se hiljalleen peruutti 16 tuntia ja 40 minuuttia.

Lopulta 30.1. neljä miehistön jäsentä lähti koettamaan josko jäitä pitkin olisi mahdollista kävellä maihin. Ruoka alkoi loppua. Mutta kasautuva, liikkuva ja railoinen jäätikkö oli liian vaarallinen. Kusti kirjoitti: ”Minä en ainakaan lähde maihin ennen kuin Vesta hukkuu tai kauhein nälkä pakottaa.” Kun tammikuu vaihtui helmikuuksi tuulisella Itämerellä, laivalla pelättiin oikeasti. Jäät ryskivät ja aina oli mahdollista, että aallokko nostaa tonnikaupalla jäätä pikkuruisen aluksen kannelle! Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä.

Me emme nyt lukisi Kustin päiväkirjaa, jos pahin olisi tapahtunut. Miehistön riemulla ei ollut rajoja, kun suomalainen murtaja Sampo tuli pelastamaan laivoja helmikuun 1. päivänä. Se toi laivalle ruokatarpeita ja turvaa. Sampo irrotteli ensin muita aluksia, mutta tuli yöksi Vestan viereen. ”Me kiittelimme Sampoa ja panettelimme Jermakia!” Kaiken kaikkiaan Vesta kamppaili jäiden kanssa hieman yli kaksi viikkoa. Kolmantena päivänä helmikuuta alus pääsi sulaan veteen ja suuntasi matkansa kohti Englantia. Surkean matkan kruunuksi West Hartlepoolissa ajettiin päin siltaa ja kokka ruhjoontui!

Kusti Pietarisen päiväkirja loppuu tähän matkaan. Samaisena vuonna loppui myös hänen merimiesuransa, sillä hän alkoi sairastella ja asui pitkään Reponiemellä, Pöljällä. Voi hyvin olla, että matka oli Kustin viimeinen. Hän joutui jo 42-vuotiaana sairastelun vuoksi eläkkeelle, mutta perusti mm. hienon puutarhan Reponiemen pihapiiriin. Kusti Pietarinen kuoli Helsingissä 1942.

Kunnian mies ja Hanna-neiti

Historia hipaisi Hanna Pietarista kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904. Tasaista elämää elävä nuori nainen, joka oli muuttanut Maaningalta Helsinkiin vuonna 1900, huomasi olevansa myrskyn silmässä.

Hanna työskenteli täysihoitolassa, jossa asui mies nimeltä Eugen Schauman. Hän oli kohtelias ja helppo asukas. Hannakin tutustui väistämättä häneen, kuten muihinkin asukkaisiin. Palvelustytön ja aatelisvirkamiehen suhteet eivät tietenkään voineet olla kovin läheiset.

Tuona nimenomaisena kesäkuun aamuna Eugen oli aamiaisella hyväntuulinen ja vilkas. Pelasi normaalin pasianssin ennen töihin lähtöä. Virkamiehillä oli pitkä aamu vuosisadan vaihteessa. Työpaikalle ilmestyttiin miten sattui ja nytkin kello oli jo yli kymmenen, kun Schauman lähti viranhoitoon. Tai niin täysihoitolassa luultiin.

Täysihoitolasta Helsingin Kruunuhaasta oli vain muutama sata metriä senaatintorille ja senaatinlinnaan. Schauman käveli suoraan senaattiin ja pujahti sivuovesta sisään. Tämäkin virasto oli hänelle tuttu, eikä hänen läsnäoloa kukaan kummastellut. Kello yksitoista hän ampui kuolettavasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia ja sen jälkeen itsensä. Teollaan hän astui vuosikymmeniksi Suomen historian suurmiesten joukkoon. Häneen kohdistui suoranaista palvontaa.

Schaumanin lähipiiri joutui melkoiseen pyöritykseen. Satoja ihmisiä kuulusteltiin, niin myös Hannaa. Oli varmasti jännittävää olla tapahtumien keskipisteessä. Vallitsevana mielipiteenä oli, että terroriteko oli oikeutettu. Tosin oli niitäkin, jotka paheksuivat ja sanoivat, että murha on murha.

Hanna ja hänen sisarensa Anni olivat seuranneet sortokausien tapahtumia aktiivisesti. Patistelipa Anni huhtikuussa 1899 Wille veljeään allekirjoittamaan Suuren adressin. Kirjeessään Kusti-veljelle Wille sanoi: ”Anni kysyy onko kirjoitettu nimemme keisarille menevään adressiin. Ei ole kirjoitettu. Minä olin töissä muualla ja sillä aikana oli kirkkokokouksessa kirjoitettu nimet. Sitten kun saimme asiasta tiedon, oli Nikander jo lähtenyt viemään adressin. Ikävältähän ne tuntuu maan asiat. Halvempi kansa on sitä mieltä että tulkoon vaan Venäjän laki.” Maaningalla ei ehditty töiltä kaikkiin herrojen kotkotuksiin mukaan…

Schaumanista tuli kansallissankari. Hanna auttoi 1905 valokuvaajaa tallentamaan suurmiehen huoneen täyshoitolassa. Hanna muisti, miten esineet ja huonekalut oli sijoitettu ja hänen avullaan kuvat saatiin otettua. Huoneesta piti tulla pienoismuseo, mutta hanke raukesi. Tarina voisi päättyä tähän. Eugenin ja Hannan elämät vain hipaisivat toisiaan. Mutta 1940 kirjailija Lauri Haarla otti yhteyttä Hannaan, koska hän halusi lisätietoja Schaumanin elämästä.

Haarla kirjoitti näytelmän ”Kunnian mies”, johon Haarla kehitteli pienen rakkaustarinan Hanna Pietarisen ja Eugen Schaumanin välille! Näytelmää esitettiin menestyksellä esimerkiksi Suomen Kansallisteatterissa. Pääosissa Eugenina oli Joel Rinne ja Hannaa esitti Kaisu Leppänen. Muissa osissa sellaisia nimiä kuin Jorma Nortimo, Tauno Palo, Unto Salminen ja Eino Kaipainen. Oman aikansa Suomen näyttämöiden ykkösketju!

Todennäköisesti näytelmän innoittamana Hanna alkoi viedä kukkia kesäkuun 16. päivänä valtioneuvoston portaikkoon, jossa Schauman kuoli, sekä Porvooseen Schaumanin haudalle. Hanna taisi lopulta vähän itsekin uskoa, että Haarlan tarina oli pikkuisen totta. Hän lähetti sisarelleen Hilda Rautiaiselle 1.1. 1941 kortin: ”Hilda sisarelle – tästä saat muiston minun nuoruudestani v. 1904. Vihdoinkin tuli esiin tuo sankaritaru!” Kortissa seisoivat vierekkäin Joel Rinne ja Kaisu Lepistö, eli Eugen ja Hanna. 

Joel Rinne ja Kaisu Leppänen.
Schauman-kultti veti varmasti puoleensa. Hänestä tehtiin itsenäisyyden alkupuolella täydellisen puhdas sankari, jonka loisteesta halusivat monet  osansa. Porvoon hautausmaalla on komea graniittinen monumentti. Porvoolaisessa lehdessä kirjoitettiinkin kerran: ”Kuka on se pieni mustapukuinen nainen, joka tuo joka vuosi Schaumanin kuolinpäivänä kukkia hänen haudalleen?”

Toive Pietarinen syntyi Reponiemellä 1924. Hän kirjoitti 1990-luvun lopulla eläkepäivinään hienon  perhehistoriikin ”Willen tarina”. Wille Pietarinen oli Toiven isä. Historiikissaan Toive kertoi mm. isänsä siskon, Hannan elämäntarinan. Oheinen teksti perustuu kokonaan Toiven tutkimuksiin.

Afrikan taivaan alla

Vaalea, tuhti mies seisoi rannalla ja katseli laivan lastausta. Konemestari Kusti Pietarinen oli vapaalla, sillä oltiin Zinguinchorin satamassa, Ranskan Länsi-Afrikassa. Höyrylaiva Vesta oli tullut hakemaan pähkinälastia. Oli tavattoman kuuma, lähes neljäkymmentä astetta lämmintä. Rannassa kävi kova kuhina, sillä satapäinen naisryhmä kantoi pähkinäsäkkejä laivaan.

Kusti katseli ja ihmetteli. Oli maaliskuun 27. päivä vuonna 1912. Maaningalta maailmallelähtenyt torpparin poika oli ottanut pitkän loikan. Hän täytti sattumoisin 40 vuotta juuri samaisena päivänä.

Kusti(August) Pietarinen syntyi 27.3.1872 Juho ja Anna Sofia Pietarisen neljäntenä lapsena. Kahdeksantoistavuotiaana hän lähti kotoaan maailmalle, ensin Kuopioon ja onnistui hankkimaan itselleen konemestarin koulutuksen. Suoritus on hämmentävä, sillä kansakoulupohjalta hän työelämään lähti.

Olen nähnyt hänen konemestariopintojensa muistiinpanoja ja laskutehtävien ratkaisuja. Olen mykistynyt. Kuinka paljon lahjakkuutta piilikään näiden pohjoissavolaisten mökkien ja torppien asukkaissa! Joskus sinnikkyys ja tähtien asento osui kohdalleen ja teräväpäinen poika tai tyttö pääsi myös käyttämään lahjojaan.

Se, mitä Kusti näki satamassa, ei miellyttänyt häntä. Yhden frangin päiväpalkalla raatavia naisia kohdeltiin ”raakamaisesti”. Naisia komensi päällysmies, hänkin neekeri, kuten Kusti sanoo. Miehellä oli parimetrinen ruoska ja lisäksi iso puukko vyöllään. Mies löi naisia ruoskalla jaloille ja selkään. Kusti tiesikyllä, mitä kova työ on. Hänen kotiseudullaan Savossa naiset tarttuivat  raskaisiinkin töihin, mutta ruoskiminen oli kyllä liikaa.

Ranskan siirtomaahallinnolla Länsi-Afrikassa on hyvin julma historia. Kusti näki vain yhden pienen osan siitä. Hän kirjasi päiväkirjaansa, kuinka paikalliset asukkaat sanoivat, ettei heidän syntymäänsä tai kuolemaansa mihinkään kirjaan merkitä. Kustia se selvästi hämmensi. Kyllä Suomessa köyhänkin kuolema seurakuntaa kiinnosti.

Pohjoissavolaisen torpparin poika katseli myötätuntoisin silmin nykyisen Senegalin mustia asukkaita. Kirjoista ja sanomalehdistä hän oli oppinut eurooppalaisen antropologi-löytöretkeilijän asenteita. Hän havainnoi luontoa ja ihmisiä samalla mittarilla. Neekerien iho ja tatuoinnit kuvaillaan samaan tyyliin kuin alueen kasvit ja maaperä.

Läpipääsemätön viidakko petoineen pelotti Kustia.”Metsän neekeri lienee hyvin valpas ja vikkelä ynnä tarkoilla aisteilla ja vaistoilla varustettu muutoinhan se joutuisi vieläkin useammin petojen ruuaksi kuin nykyisin tapaavat joutua.” Paikallisia naisia hän piti kauniina. Neekerin ihon hoidosta Kusti kirjoitti kuin hevosen hoidosta. Hänen mielestään huonosti  hoidettu neekerin iho on harmahtavan karkea, mutta hyvin hoidettuna iho ”on musta ja kiiltävän sileä, kaunis.”

Kusti Pietarinen oli utelias ja palkkasi itselleen oppaan. Kielitaitoisen oppaan kanssa hän vieraili mustien  majoissa, kyseli heidän elämästään ja maistoipa huikan paikallisten olutta, joka hänen mielestään maistui vähän samalle kuin vanhentunut, voimakas ”sintu”. Sintu Savossa tarkoitti vedellä jatkettua maitoa, joten maku taisi olla aika huono. Pienimmät lapset purskahtivat itkuun nähdessään Kustin, ”kuin olisivat tiikerin tai jonkin muun hirveän petoeläimen nähneet, joka syöpi mielellään neekerilapsia…”.

Kustin isä kaskesi torpan itselleen Maaningalla. Kusti tiesi, miten kovan työn takana on pelto. Hän katseli afrikkalaista viidakkoa savolaisen silmin:” Semmoisestakin metsästä kun rupeaa  vainiota, peltoa tekemään kyllä siinä monta hikipisarata pusertuu ja monta päivää vierähtää.” Afrikkalainen metsä pelotti Kustia. Hänellä oli ase, ”Browning” mukanaan, kun hän poikkesi neekerimajoilta metsään. Oli ilmeisesti yleinen tapa, että lähiseutuun tutustuvat valkoiset ottivat aseen mukaan, kun lähtivät retkille.

Aloittaessani Hajamietteitä Pöljältä blogini päätin, että rajaan aihepiirin noin kahdeksan kilometrin säteelle syntymäkodista. Kirjoitan vain ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät elämäni ensimmäiseen piiriin. Kotikylään. En arvannut, että silminnäkijäkuvaus Afrikasta 1912 tulisi vastaan Puustellin talon arkistoista. Sinne päiväkirja joutui ilmeisesti Kustin siskon, Hildan mukana. 

Ville Pietarinen, Kustin veli osti 1902 Reponiemen tilan Pöljältä. Kusti lainasi useampaan otteeseen rahaa veljelleen, joka kohensi Reponiemestä yhden Pöljän komeimmista taloista. Pojat tekivät huikean sosiaalisen nousun yhdessä sukupolvessa. Villen ja Kustin sedät kuolivat nälkään vuosina 1866-67. Niin lähellä oli toivoton köyhyys.

Kusti viettipitkiä aikoja Reponiemellä. Ansioillaan ja tarkalla taloudenpidollaan hänonnistui vaurastumaan ja pystyi lainaamaan rahaa muillekin pöljäläisille. Kustin seikkailuista lisää myöhemmin.

Lähteenä olen käyttänyt Kusti Pietarisen päiväkirjaa vuosilta 1901-1914 ja Toive Pietarisen historiikkia Willen tarina. Pekka Rautiaisen arkisto.  Kusti Pietarisen kuvaama Zinguinchorin satama kuuluu nykyisin Senegaliin. Kustin seikkailuista lisää Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei ja Merimiehen matka-arkku

  

Aatu Väänäsen sota 1918

Aatu Väänänen 1917

Heinäkuussa 1961 helsinkiläinen murretutkija haastatteli pöljäläisiä oikein nauhurille. Yksi haastatelluista oli Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen. Kuuntelin haastattelun pyhäinpäivän kunniaksi.

Aatu opiskeli lukuvuonna 1916-1917 Pohjois-Savon kansanopistossa Pitkälahdessa. Hän kertoi, kuinka vallankumoushuuma levisi. Ihmiset pitivät punaisia ruusukkeita rinnassaan. Aatua se ainakin 50 vuotta myöhemmin arvelutti. Opiston rehtori oli varoitellut poikia.  Myöhemmin syksyllä tunnelmat alkoivatkin  kiristyä.

Aatun muistin mukaan ”Haminan huligaanit” kävivät ammuskelemassa kuularuiskulla Kuopiossakin. Elintarvikepula ja inflaatio sattui pahiten köyhimpiin kansalaisiin. Oli kaunaa ja katkeruutta, jako punaisiin ja valkoisiin vahvistui.

Tammikuun lopussa 1918 puhkesi sisällissota. Aatulle sota oli itsestään selvästi vapaussota. Pöljällä kuulosteltiin ja mietittiin. Piti olla vähän ”hissun kissun”. Viittasiko Aatu tällä siihen, että mökeissä ja torpissakin pohdiskeltiin. Kuopio oli osittain punaisten hallussa. He kuitenkin antautuivat 8. helmikuuta. Tämän jälkeen valkoiset kutsuivat suojeluskuntalaisia aseisiin.

Väänäsen veljeksistä lähti Aatu. Kalle oli vasta 18-vuotias ja Jannella oli jalkavamma. Ihan helppoa lähtö ei ollut. Aatu sanoo valvoneensa pari yötä päätöksen jälkeen. Suojeluskunta kirjoitti matkustusluvan ja Pöljän asemalta noustiin junaan. Aatu ei kerro haastattelussa lähtikö samaan aikaan muitakin miehiä.

Pöljältä valkoiseen armeijaan kuuluivat ainakin Atte ja Antti Rautiainen, Ville Pietarinen toimi siltavahtina Pöljän asemalla. Otto Itäkallio taisteli myös valkoisissa joukoissa, mutta pohjanmaalaisissa joukoissa.

Kuopiossa majoituttiin Teollisuuskoululle, nykyisin rakennuksessa toimii Snellmannin koulu. Pohjois-Savon rykmentin 1. ja 2. pataljoona perustettiin. Aatun pataljoonaa komensi ruotsalainen luutnantti Gabriel Cronstedt. Lyhyen koulutusjakson jälkeen lähdettiin. Suuntana oli Mäntyharjun rintama. Siellä kokemattomat joukot joutuivat hyvin pahaan paikkaan.

Hillosensalmella lumipukuihin pukeutuneet miehet tekivät kiertoliikkeen punaisten selustaan. Tavoitteena oli Hillosensalmen asema. Hyökkäys onnistui, asema valloitettiin. Mutta sitten tulikin käsky perääntyä asemista.  Lähdettiin rivistönä hevosilla huolettomasti kuin ”hautajaisväki”.

Osasto ajoi suoraan väijytykseen Paljakanlahdella. Punaisten tuli oli murhaavaa ja valkoisten mukana ollut räjähdysainelasti sai osuman.  Räjähdyksen voimasta syntyi 15 metrin laajuinen avanto, pohjamuta nousi jäälle. Kymmeniä miehiä hevosineen vajosi jäihin ja hukkui. Aikalaiskuvauksissa sanotaan, että räjähdyksen merkit näkyivät yli sadan metrin laajuudelta.

Maaliskuun 3. päivän taisteluissa Mäntyharjun rintamalla kuoli 48 valkoista sotilasta. Se on valtava tappioluku. Aatun haastattelunauhassa on välillä pitkiä hiljaisia hetkiä. Hän selvisi, mutta hajalle levinneissä joukoissa mietittiin jo Raamatun sanoja. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Myöhemmin Aatu muisteli usein Hillosensalmen taistelua. Siihen osallistui muuten myös nuori Urho Kekkonen.

Viipurin valtauksessa Aatu sanoo olleensa ”hevosen hännän pitelijänä” eli reservissä. Huhtikuun tapahtumista Aatu kertoo hyvin vähän. En tiedä joutuiko hän osallistumaan kenttäoikeuksien tuomioiden toimeenpanoon. Aatun sotaretki päätyi Haminaan, josta hänet kotiutettiin 10.5.

Olojen sekavuudesta ja liikenneoloista kertoo aika paljon se, että kotona Pöljällä hän oli vasta 13.5. ”Yhden päivän siinä herrastelin, mutta sitten oli tartuttava toukotöihin.” Valkoisten voitonparaati pidettiin 16.5. 1918 Helsingissä. Pöljällä keskityttiin jo rauhan töihin. Aatu sanoi, että tuli hyvä sato ja siitä elämä lutviutui.

Kylä oli varmasti jakaantunut, kuten koko Suomi. Kaiken kaikkiaan Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Lapinlahdelta ja Nilsiästä kuoli sisällissodassa 119 ihmistä. Se on valtavan korkea kuolleisuus pienelle alueelle ja noin puolen vuoden ajalle. Ihmiset tunsivat toisensa. Sotasurmaluettelon kuolinsyyt ovat kammottavaa luettavaa: kaatunut on siisti sana, mutta murhattu, mestattu, kuollut vankileirillä, teloitettu kertoo karusti millainen sota meillä käytiin.

Aatu Väänänen (vas.) 1918

Lähteinä olen käyttänyt Aatu Väänäsen haastattelua,Sisällissodan pikkujättiläistä ja Suomen sotasurmat 1914-1922 sivustoa.

Sadepäivän ratoksi

Syyslomaviikolla sadepäiviä piisasi. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä sain viettää niitä Nestori ja Helvi Halosen lämpimässä tuvassa. Oli hienoa tutkia talon asiakirjoja sadan vuoden takaa. Niitä oli säilytetty,  isoissa pöljäläisissä talossa oli itsetuntoa ja jatkuvuutta.

Vilholan tilan ja Harjun asujat ymmärsivät säilyttää asiakirjoja, koska elämä oli vakiintunut Pöljänjärven maisemaan. Naimakaupoilla ja sinnikkäällä työllä saatiin talo pysymään pystyssä ja samalla suvulla. Moni muu pöljäläinen ei ole niin onnekas. Valokuvat, asiakirjat ja kirjeet ovat kadonneet, ehkä lopullisesti.

Isän puolen sukuni on asunut Pöljällä ainakin sata vuotta. Mutta Roivaiset ovat olleet vuosisadan alussa maaseudun vähäväkistä joukkoa, torppareita, mäkitupalaisia ja itsenäistymisen jälkeen pienviljelijöitä. Ukkini Kusti Roivainen meni naimisiin Rytkölässä piikana olleen Anna Helena Sirviön kanssa 1914. Ahkeruudella ja riskinotolla perhe lunasti talon itselleen. Alkoi hidas sosiaalinen nousu. Vielä nuorena miehenä Kustikin kävi työväenyhdistyksen riennoissa, mutta Maalaisliittoa hän varmaan äänesti vanhemmiten.

Pienetkin häivähdykset menneestä, asiakirjat tai yllättävät valokuvat, innostavat minua. Esimerkiksi ”Luettelo Pöljän seudun kouluikäisistä ja nuoremmistakin lapsista vanhempain ja naapurien tietojen mukaan” ei vaikuta erityisen kiinnostavalta, mutta on se.

Maaningan kunnassa mietittiin koulupiirin jakoa. Pohjois-Pöljän lapsilla oli pitkä matka Pöljän kouluun eikä sinne kaikki mahtuneetkaan.  Niinpä piti kartoittaa tilanne. Luettelossa on lasten vanhempien nimi, asuinpaikka, ammatti ja lapsiluku. Ja sitten se omakätinen allekirjoitus! Asiakirja kertoo paljon 1920-luvun alun kylän nuorista perheistä ja kylän asukkaista.

Työväenyhdistyksen asiakirjat vuosilta 1906-1917 tempaavat mukaansa.  Alkuperäisen asiakirjan kieli, käsiala, kirjoitusvirheet  – kaikki siirtää lukijan aikamatkalle sadan vuoden taakse yhdessä hujauksessa. Ja taas yhä tutummaksi minulle käyviä nimiä kotikylältä. 

Pöljän työväenyhdistys kiellettiin 1930-luvulla kommunistisena järjestönä. Yhdistyksen paperit vuoden 1917 jälkeen on kadonneet. Olisi jännittävä tietää, kuka säilytti ja piilotti nämä pelastuneet asiakirjat.  Joskus nimi ”väärässä” paikassa saattaa  aiheuttaa hankaluuksia. Vapaa kansalaistoiminta ei aina ole ollut turvattua Suomessakaan.

 1990-luvulla sain tutustua Pöljän Lotta Svärd  –yhdistyksen papereihin. Ne oli piilotettu 1944 niin huolellisesti, että löytyivät vasta talon remontissa 50 vuotta myöhemmin. Hyvin harmittomia kuitteja, iltamatuottojen tilejä ja nimiä. Mutta Neuvostoliiton miehityksen pelossa ne piilotettiin.

Pelko oli muuten ihan perusteltu, sillä Neuvostoliitolla oli olemassa  suunnitelmia suojeluskuntalaisten ja lottien siirtämisestä leireille, jos Suomi antautuisi. Lottienkaan asiakirjoja ei hävitetty ja se on tärkeää. Yhdistysihmiset tiesivät työnsä arvon ja halusivat dokumenttien säilyvän. Miten muuten voisimme tutkia menneisyyttä?

Nyt pöydälläni on Pöljän maatalousnaisten pöytäkirja ja tilaisuuksien vieraskirja. Pöytäkirjat alkavat vuodesta 1974. Tämän yhdistyksen toiminta on jo minullekin tuttua eikä niin jännittävää. Mutta sadan vuoden päästä tämäkin kirja on valtavan arvokas. Siinä pöljäläisten naisten ahkera kotitalousharrastus ja sosiaalinen toiminta näkyy kauniisti ja kirkkaasti. Kylähistoriantutkijalle nämä aineistot ovat hienoa ajankuvaa jo nyt.

Nestori Halosella oli hallussaan Otto Itäkallion perintönä ”Köyhäinhoidon piirimiehen avustusluettelo”. Vihreään vihkosen on merkitty Pöljän kylän asukkaat, jotka saivat köyhäinapua 1930-luvulla. Lista ei ole pitkä ja avustukset ovat kovin vaatimattomia. Suurin osa avustuksen saajista oli naisia.

Mielenkiintoinen asiakirja, mutta nyt alkaa polttaa. Ollaankohan jo liian yksityisellä alueella? Kylähistoriassa on vaaranpaikkoja, sillä jo manalle menneiden kyläläistenkin yksityisyyttä on kunnioitettava. Tämän vuoksi köyhäinhoidon asiakirjoista ei saa julkaista muuta kuin tilastollisia tietoja. Köyhäinhoitoon pöljäläiset turvautuivat vain äärimmäisessä hädässä. Sen saaminen oli nöyryyttävää, koska tuolloin käsitys sosiaaliturvasta oli toinen. Avustus ei tosiaankaan ollut oikeus, vaan häpeä.

Nykyisin Pöljällä toimii kolme yhdistystä aktiivisesti:  Martat (vuodesta 1918),  Eräveikot ry (1958) ja Kyläyhdistys ry (2010). Toivottavasti sadankin vuoden päästä kylähistoriasta kiinnostunut tutkija tai harrastaja voi näiden yhdistysten dokumentteja tutkia.

Suurten myllerrysten keskellä

Kolme kirjaa. Kuluneet kannet, selailusta tummuneet sivut. Pöytäkirja, jäsenluettelo ja tilikirja. Kaikissa on leima  “Pöljän työväenyhdistys”. Pöljälle perustettiin 4. helmikuuta 1906 oma yhdistys työväelle. Kokous pidettiin Solalla. Venäjältä kesällä 1905 alkanut lakkoliike ja yhteiskunnallinen liikehdintä oli lopulta yltänyt tännekin. Oli vaadittu ja saatu uusi vaalilaki ja maailman demokraattisimmin valittu kansanedustuslaitos. Kansa oli liikkeessä.

Monen pöljäläisenkin työmiehen, piian, loisen ja torpparin päässä alkoi liikkua kummia ajatuksia: “Olisiko meidänkin mielipiteellä merkitystä?” Pöljän yhdistys oli ensimmäinen, joka nykyisen Siilinjärven alueelle perustettiin. Se ei ole yllättävää, sillä uudet aatteet ja ideat liikkuivat vikkelämmin radanvarrella kuin tiettömien taipaleiden takana. Rautatieläiset olivat usein nähneet maailmaa avarammin ja työväenaatteilla oli paljon tukijoita juuri heidän piirissään. Pöljälläkin yhdistyksen perustavan kokouksen koollekutsuja ja ensimmäinen puheenjohtaja oli ratavartija Pekka Valtonen.  Muut puuhamiehet olivat torppari Taavetti Ikäheimo, loinen Taavetti Kervinen, työmies August Argilander ja mekaanikko Erkki Leskinen.

Työväenyhdistyksen ensimmäiset jäsenet 1906

Kaiken kaikkiaan yhdistykseen liittyi perustamisvuonna 39 jäsentä. Loisia, mökkiläisiä, torppareita, työmiehiä, mäkitupalaisia, renkejä, vaimoja ja neitejä. Lisäksi mukana oli  yksi tilanomistaja, räätäli ja suutari. En tiedä, mitä Ville Nenonen, ”propsipomo” mahtoi työväenyhdistyksessä tehdä, mutta sellaisella ammattinimikkeellä hän joka tapauksessa yhdistykseen liittyi.  Aaro Hämäläinen ilmoitti ammatikseen venemestari.

Torpparit perustivat oman ammattiosaston yhdistyksen yhteyteen. Koko maassa torpparien oikeudet ja uuden maanvuokralain käsittely eduskunnassa oli kiihkeän väittelyn aiheena. Niin myös Pöljällä. Yhdistyksessä oli ristivetoa, sillä jäseninä oli myös tilallisia. Laukon häädöt huomioitiin kokouksessa ja “työväestö lausui ankaran paheksumisensa häätöjen toimeenpanijoille.” Häädetyille torppareille päätettiin lähettää myötätuntoisuuden osoitus. Pöjän torpparit halusivat 50 vuoden vuokra-ajan maanvuokralakiin.

Torpparit olivatkin aluksi yhdistyksen aktiivisimpia toimijoita. Heillä oli suuria toiveita uudelta eduskunnalta. Ja mitä pöljäläiset sitten tekivät? Perustivat valiokunnan antamaan lausunnon! Pöytäkirjojen kieliasu on selkeä ja tarkka. Pykälät merkitään, pöytäkirjat tarkistetaan ja päätökset kirjataan sivistyneesti. Vuoteen 1906 Suomessa oli perustettu kymmeniä tuhansia yhdistyksiä. Pöljänkin toimijoilla oli osaamista ja tietoa. Oli ehkä harrastettu suomalaisuuden asiaa tai edistetty raittiutta tai perustettu urheiluseura.

 Kokouksessaan Pöljän pysäkillä 18.3. 1906 ensimmäisenä pontena hyväksyttiin seuraavaa: ”Että torpparivanhus, joka parhaina nuoruutensa päivinä kovassa puutteessa on itselleen torpan laittanut ja raa’asta maasta peltonsa raivannut; sitte kun voimat ovat loppuneet saisi vaatimattoman asunnon ja riittävän elatuksen raivaamastaan maasta, ettei tarvitsisi vaivaistaloon turvautua.” Turvallinen ja arvokas vanhuus, se oli suuri tavoite silloinkin. Torpparin työpäivän pituudeksi pöljäläiset hyväksyivät kesällä kymmenen tuntia, talvella kahdeksan. Ja loppuun laitettiin vielä painava toive, että luvattu ”eduskuntalaitoksen uutistus on viivyttelemättä ja kieroilematta voimaanpantava.”  Syksyllä 1906 innostus olikin kova. Pöljän yhdistys valitsi A.S. Wirtasen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Wirtanen oli yhdistyksen jäsen. En tiedä tällä hetkellä, kuinka hankkeessa kävi. Samoin päätettiin, että välittömästi ryhdytään hommaamaan yhdistykselle omaa taloa.

Arki näyttää tulleen vastaan aika pian. Maanvuokrauslaki ei edennyt eduskunnassa, jäsenmaksuja ei maksettu ja talon rakennushankekin takkuili. Koko yhdistyksen lakkauttamista pohditiin v. 1912, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa. Ja kyllä kannattikin, sillä seuraavana vuonna yhdistys koki suoranaisen jäsenryntäyksen. Uskallettiin hakea lainaa oman talon rakentamiseksi ja kesäkuun alussa 1913 aloitettiin työväentalon rakentaminen. Tämä samainen talo seisoo vieläkin korkealla keskellä kylää.  Se oli pitkään Pöljän Maamiesseurantalo ja nyttemmin siitä huolehtii Pöljän Eräveikot ry.

Työväentalosta tuli kohtauspaikka. Työväenyhdistys vuokrasi taloa myös muille kylällä toimiville yhdistyksille, joten se kokosi kyläläisiä laajasti yhteen. Järjestettiin iltamia ohjelmalla ja ilman. Soittoniekat soittivat, buffetista myytiin limonaadia. Järjestyksen pidossa tuntui kuitenkin olevan välillä ongelmia, juopottelua ja tappelua oli joskus. Sitä paheksuttiin kokouksissa kovasti. Yhdistyksen jäseniä erotettiin määräajaksi ja annettiin iltamakielto, jos ei osannut ihmisiksi olla. Ainakin yksi yhdistyksen tilinpitäjä oli huoleton, ellei jopa epärehellinen.

Wille Kainulainen, Arvi Rautiainen, Topi Lappveteläinen, Eeli Takkunen, Juho Miettinen, Heikki Pellikka, Riikka Toivanen, Kusti Roivainen. Pöljäläisiä, jotka haaveilivat. Maata omaksi tai ainakin pidemmät torpankontrahdit, lyhyempi työpäivä ja turvattu vanhuus. Pöljän yhdistys ei ole ainakaan pöytäkirjoissaan mitenkään aatteellinen, enemmänkin käytännöllinen. Hetken innostuksessa 1906 käytettiin poliittista toveri- nimitystä yhdistyksen jäsenistä, mutta käytäntö hävisi nopeasti käytöstä.  Mitään mainintaa itsenäistymisestä ei asiakirjoissa löydy. Vuonna 1917 Pöljälläkin köyhimpien tilanne oli lähes epätoivoinen. Inflaatio nosti ruuan hinnan taivaisiin eikä köyhäinhuolto hääppöistä ollut. Juhlia ei siis vietetty.

Ilmeisesti yksi yhdistyksen jäsen, Janne Rautiainen, kuoli sisällissodassa 1918. Hänet ammuttiin 18.5. 1918  Viipurin vankileirillä. Teloituksen syy oli kapinaan osallistuminen. Jannen jäsennumero Pöljällä oli muuten 13.

Lähteinä olen käyttänyt Pöljän kyläyhdistyksen pöytäkirjoja, jäsenluetteloa ja tilejä 1906-1917 , Esko Nummelinin tutkimusta Rautatie ja maalaiskylä 1900-1965 sekä Suomen sotasurmat 1914-22 sivustoa.

Rukiinleikkuutalkoot Hoikilla

Valokuvien keräysharrastukseni alkoi oikeastaan yhdestä kotialbumissamme olevasta kuvasta. Siinä valokuvaaja on napannut harvinaisen otoksen. Ruispellolla on talkoot, väki on tauolla. Erikoista kuvassa on se, että kukaan ei poseeraa. Aivan kuin valokuvaaja olisi ottanut parhaan kuvansa kuvausta valmistellessaan. 

Melkein kuulen, kuinka joku kertoo hupaisaa juttua ja kohta nauretaan. On vuosi 1950. Kuuma aurinko porottaa. Ainakin kolme miehistä on rintamamiehiä. Kalle Nissinen on vasemmalla miesryhmässä, Vihtori Roivainen istuu laihana ja ruskettuneena, hattu päässään ja lepää. Toivo Hirvonen seisoskelee naisten ryhmän lähellä, taitaa kertoa juttua. Sota näkyy kuvassa myös sillä tavoin, että yksi talkoolaisista on evakko, myöhemmin kylältä pois muuttanut mies. Väinö Roivainen, Lauri ja Pekka Hirvonen olisivat myös tässä, ellei sotaa olisi ollut.

Isäntä, Toivo Rytkönen istuu naisten ryhmän edessä. Hänen poikansa Väinö ja Kalle ovat pellolla myös. Erityisesti Väinö kiinnittää katseen, koska hän on niin elinvoimainen ja atleettinen. Vertaan häntä isääni. Vihtori tai  Vike on 30-vuotiaana sitkeän näköinen, perheellinen mies. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Irma on myös pellolla, huivi päässä hän kurkistelee naisten ryhmän takarivissä. Väinö kohottautuu vasemmalta hienosti esille, melkein kuin kurkottaisi kuulemaan naisten puolella käytävää keskustelua. Isäni istuu selin naisiin ja keskittyy lepäämään eikä katso kameraan.

Kaikki naiset seisovat kuvassa, vain kaksi miestä seisoo. Ajattelen, että olen kasvanut sosiaalisesti varsin tasa-arvoisessa yhteisössä. Mutta aika tarkkaan miesten ja naisten käyttäytymistä yhteisössä säädeltiin. En usko, että kuvassa näkyvä asetelma olisi ihan sattumaa.

Kaikki olivat pienviljelijöitä. Rytkölän tila, jonka ruispellolla talkoissaan oltiin, oli isompi kuin isäni tila, mutta elämäntapa oli samanlainen kaikilla. Tästä kasvoi yhteisöllisyys. Tämä sanahan on kokenut jo inflaation. Minä ehdin kokea elämäntavasta kumpuavan, aidon yhteisöllisyyden aikoinaan Hoikin kylällä. Tämä talkooporukka ei taatusti käyttänyt sanaa “yhteisöllisyys”. He elivät sen keskellä.

Reino ja Helga Heikkisen talo paloi pääsiäislauantaina 1955. Kova lämmitys sytytti savupiipussa tulen ja juuri mitään ei ollut tehtävissä talon pelastamiseksi. Ihmiset sen sijaan saatiin suojaan. Reino kertoi kyyneleet silmissä, kuinka välitön apu saatiin naapureilta. Ensin yövyttiin Heikkilässä ja aamulla Toivo Rytkönen tuli sinne ja kutsui Rytkölään asumaan. Eikä mitään vuokranmaksuja, välillä oltiin talon ruuassakin, sanoi Reino. Yhtenä miehenä kyläläiset kaatoivat perheen taloon tarvittavat puut ja ajoivat ne metsästä.

Jokainen tarvitsi toistaan kylällä. Ei ollut niin vähäistä miestä tai naista tai lasta, joka ei olisi ollut tervetullut perunannostotalkoisiin. Joaisella oli paikkansa, hyvä sutkaus oikealla hetkellä oli myös tärkeää. Sato oli saatava joutuin koottua ja koneita oli aina 1960-luvulle asti hyvin vähän. Työtä oli paljon ja varmasti elämä oli ajoittain raskasta. Ajattelen erityisesti naisia, jotka hoitivat kasvavia lapsikatraita ja koettivat pitää perheen puhtaana ja ravittuna. Kodinkoneita ei ollut. Samalla piti tehdä  paljon työtä navetalla, puutarhassa ja pelloilla. Nämä naiset ja miehet olivat kasvaneet tähän elämään. Työtä oli tehtävä, muuten loppui leipä.

Rukiinleikkuukuvassa ihmiset elävät täyttä elämää, tasapainossa itsensä ja yhteisönsä kanssa. Olikohan tämä työpäivä äidilleni hetken helpottava irrottautuminen pienten lasten hoivasta? Anoppi kaitsi lapsia kotona ja nuori äiti sai tavata ikätovereitaan. Savolaisella talkoopellolla kerrottiin kaskuja. Jokainen osallistui taipumustensa mukaan, myös huumorin viljelijällä oli paikkansa Työ oli näille ihmisille myös virkistystä ja iloa, melkein juhlaa!

En tiedä, kuka otti kuvan talkoolaisista syksyisenä poutapäivänä 1950. Hän tuli tallentaneeksi hienon hetken. Siinä kylä ja Suomi toipuu sodasta työtä tehden, yhdessä.