Kylä pulan kourissa - vekselirinkejä ja pakkohuutokauppoja Pöljällä

 

Pohjois-Savo-lehdessä julkaistiin syksyllä 1933 vetoomus Pöljän tilallisten puolesta. ”Toivomme ja odotamme siis, että Maakiinteistöpankki astuu väliin ja pelastaa uhattuun asemaan ajetut Pöljän maanviljelijät myöntämällä heille sellaiset kiinnelainat, kun on heidän pelastamisekseen tarpeen ja kuin heidän reaalivakuutensa edellyttävät. Estettäköön tällä tehokkaalla keinolla heitä uhkaavat pakkomyynnit.[1] Mitä Pöljällä oikein oli meneillään?

1920-luvulla maaseudulla investoitiin uusiin talousrakennuksiin, raivattiin maata ja ostettiin koneita velkarahalla. Samalla viljelijöistä oli tullut riippuvaisia rahatalouden ja maailmantalouden oikuista. Vuosikymmenen vaihteen maailmanlaajuinen lama iski lujaa Pöljällekin. Voin hinnan pitkäaikainen romahdus oli kova isku. Samaan aikaan metsätyöt loppuivat ja metsätulot kuihtuivat.[2] Myös kireä rahapolitiikka nosti korot hyvin korkeiksi. Elanto tuntui olevan kerta kaikkiaan mennyttä.

Pöljäläisillä ei ollut rahaa maksaa velkojaan, jotka olivat syntyneet 1920-luvun noususuhdanteen optimismissa. Pahaksi onneksi suurin osa otetuista lainoista oli lyhytaikaisia vekseliluottoja, joissa oli henkilötakaus. Ohessa on yksi sivu Aatu Väänäsen maatalouskalenterista, jossa hän koetti pitää kirjaa erilaisista vekseleistä ja vastuista.

Aatu Väänäsen Maatalouskalenteri v. 1931. Vekselienluettelo,
vastaajat ja takaajat.

Nimimerkeistä voi päätellä, että tässä vekselirallissa olivat mukana mm. Aatu ja Janne Väänänen, Martti ja Erkki Niskanen, Aaro Rissanen, Paavo Virtanen, Janne Korhonen. Kaikki olivat vakaita ja edistyksellisiä viljelijöitä, joilla oli iso maaomaisuus, karjaa yms. Paavo Virtanen oli maanviljelijä ja urakoitsija. Hän ei omistanut Puustellin tilaa, vaan vuokrasi sitä valtiolta.

Kylän tilalliset olivat taanneet urakoitsijan lainoja. Virtanen teki mm. vuonna 1931 tarjouksen Varkauden kunnalliskodista, hinta olisi ollut lähes 2 milj. markkaa. Tarjousta ei sillä kertaa hyväksytty, mutta kuvatkoon tarjouskilpailu Virtasen hankkeiden kokoluokkaa.[3] Paavo Virtanen oli urakoinut esimerkiksi Pohjolanmäen kansakoulun (1928) ja kunnalliskodin (1931) Siilinjärven kunnalle.

Vuonna 1931 Aatu Väänänen merkitsi kalenteriinsa: Paavo Virtasen asioita järjestetty 75687, 25 mk. Näyttäisi siltä, että talolliset lyhensivät ja uusivat vekseleitä ringissä, jossa joku sai aina kaavittua rahaa sen verran, että pankki uusi vekselin. Virtanen ei suinkaan ollut ainut velallinen. Velkojina oli useimmiten Maaningan osuuspankki, KOP, Kuopio Maatalouspankki tai Savo-Karjalan Osuuspankki.

Loppuvuonna 1931 Kauppalehden protestilistalta löytyvätkin sitten mm. pöljäläiset Paavo Virtanen, Aatu Väänänen, Juho Ollikainen, Ville Pietarinen, Erkki Niskanen, Martti Niskanen, Viljo Vainikainen, Kalle Pitkänen, Aaro Rissanen ja Janne Väänänen.  Velallisten suurin ongelma oli korkea korkotaso ja vekseliluottojen lyhytaikaisuus, velkaa annettiin 1-3 kk maksuajalla. Aatu Väänänenkin kirjasi joka kuukausi koko vuoden ajan matkakuluja Kuopioon. Parhaimmillaan hän kävi Kuopiossa kolmekin kertaa viikossa. Jos matkan syy oli tuotteiden myynti torilla, Aatu mainitsi sen. Muulloin kalenterissa oli vain merkintä: ”Kuopiossa kävin.” Oletan näiden matkojen olleen näiden lyhytaikaisten vekseliluottojen uusimisia.[4]

Aatu Väänänenkin osallistui 26.1.1931 Kuopiossa Pohjois-Savon maataloustuottajain liiton aloitteesta pidettyyn ”pulakokoukseen”.[5] Siellä hyväksytyissä ponsissa vaadittiin valtiota alentamaan tavalla tai toisella korkoja, lainoittamaan kaatumassa olevia maatiloja ja suojelemaan maan omaa tuotantoa tuonnilta. Lisäksi köyhäinhoitomenoja olisi saatava alemmaksi. Maanviljelijät maksoivat leijonan osan kunnallisveroista, joten sosiaalimenojen kasvu huolestutti.

Merkittävä osa pakkohuutokaupoista johtui maksamattomista kunnallis- ja kirkollisveroista. Näistä maksuista tosin yleensä huutokaupattiin lehmä, hevonen, haulikko tai piironki, ei sentään koko tilaa. Torpparit olivat lunastaneet tilansa itsenäiseksi, kohentaneet peltoja ja rakennuksia velkarahalla, joten ylimääräistä puskuria laman kourista selviämiseen ei ollut.

Esimerkiksi vuodesta 1929 alkaen Eero Roivaisen nimi alkoi esiintyä pakkohuutokauppojen ilmoituksissa. Vuonna 1930 hänen velkansa Taavetti Rautiaiselle oli jäänyt maksamatta, takaajana oli veli Kusti Roivainen.[6] Emme tiedä, kuka lopulta hoiti tämän maksun, mutta Eero Roivainen joutui myymään tilansa Hoikilta. Hän ei ollut yksin vaikeuksissa, isot tilalliset ja pienviljelijät ja mökkiläiset olivat samassa suossa. Sukulaiset, naapurit ja luotetut ystävät olivat taanneet toisiaan ja lainanneet toisiltaan rahaa ristiin rastiin. Ja sitten kaikki tarvitsivat yhtä aikaa velat maksuun.

Toivola, myös Pulasteena tunnettu tila 1910-luvulla.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Isona pakkohuutokauppana Pöljällä voidaan pitää Aaro Rissasen Toivola-nimisen tilan myyntiä vuonna 1933. Tilan pinta-ala oli 193 hehtaaria ja sen ostivat Aaro Savolainen ja Eino Hyvönen Muuruvedeltä. Hinta oli 347 000 markkaa.[7] Valtio osti lopulta tilan (1937) ja sen maita käytettiin asutustarkoituksiin.

Vanhoista ja vakaista Pöljän taloista ei kovin moni siis vaihtanut omistajaa. Monet joutuivat kuitenkin myymään maita ja muuta omaisuutta päästäkseen pinteestä.

Joulukuussa 1931 ilmoitettiin lehdessä, että Wilhelmiina Väänäsen omistama Hoikin tila Pöljällä myydään julkisella pakkohuutokaupalla. Tilanomistaja Väänäselle oli syntynyt 85 000 markan velka mm. Osakeyhtiö Minna Canthin perillisille ja Lapinlahden osuusmeijerille ja yksityishenkilöille.[8] Lapinlahden osuusmeijeri oli kaatunut edellisenä vuonna konkurssiin, jolloin sadat osakkaat olivat joutuneet vastuuseen meijerin ja sahan miljoonaveloista.[9]

Hoikin tilalla oli viljeltyä maata 15 ha ja metsää 134 ha. Tilaa vuokrasivat veljekset Taavetti ja Kusti Roivainen, he olivat tulleet Hoikin tilalle isänsä ja äitinsä mukana jo 1900-luvun alussa. Vilhelmiina tarjosi taloa ostettavaksi entisille vuokralaisilleen, mutta he eivät uskaltaneet ostaa tilaa. Velan ottaminen oli alkanut todella pelottaa talonpoikia 1930-luvun alussa.

Maanviljelijöiden velkaantumisen yleisin syy koko maassa oli tilan osto. Seuraavaksi suurin syy velkaantumiseen oli rakentaminen. Suuri joukko oli myös veloissa velkojen takausten vuoksi. Muita syitä olivat epäonnistuneet liiketoimet ja kannattamaton tila.[10] Näitä kaikkia syitä varmaan löytyi Pöljältäkin. Mitenkään huikentelevaista kyläläisten elämä ei vaikuta olleen. Ellei huikentelevaisuudeksi lasketa sitä, että Aatu Väänänen oli hankkinut radion ensimmäisten joukossa Pöljällä.

Tilallisten ongelmat olivat raastavia, mutta on syytä muistaa, että pula-aika iski kovimmin kylän köyhälistöön, jolta tilallisten vaikeuksien vuoksi hävisi työt. Irtain väki oli normaalina vuonna vähintäänkin pätkätyöllistynyt rakennus- ja metsätöissä, nyt kaikki tällainen työ seisahtui. Siilinjärvelläkin noin joka kymmenes kuntalainen oli köyhäinhoidon piirissä vuonna 1934.[11]

 

---

[1] Pohjois-Savo 14.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1894179/articles/79711884

[2] Kinnunen, Savon historia V, 368

[3] Savon Työmies 10.4.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912219/articles/79750885

[4] Aatu Väänänen, Muistiinpanoja Maatalouskalenteri 1931. Siilinjärven kunnan kotiseutuarkisto.

[5] Savon Sanomat 27.1.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911156/articles/79759880#_=_

[6] Kauppalehden protestilista 14.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1015356/articles/79739869

[7] Savo 15.11.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910643/articles/79763868

[8] Savon Sanomat 22.12.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911407/articles/79715875

[9] Hannu Heikkilä, Luento Lapinlahden historiasta https://drive.google.com/file/d/0B-sX8hE6IEG_aXFnSmt0SUgxNkU/view

[10] Kinnunen, Savon historia V, 369

[11] Savo 22.9.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2072988/articles/79772899

Elämän valintoja – Antti, Walde ja Eeva Amerikan kultamailla ja Suomessa

 

Antti Juntunen (1884-1956). Kansallisarkisto. teoksesta
Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen.

Maaningan suojeluskuntalaiset Eero Ikäheimo ja Armas Korhonen pidättivät Antti Juntusen Tuovilanlahdessa maaliskuun 11. päivänä 1929. Juntunen oli suojeluskuntalaisten mielestä levittänyt kylällä kiihotuskirjallisuutta uskonnon varjolla. Juntusella oli ollut pidätettäessä hallussaan käsin kirjoitettuja lehtisiä, joissa hän hyökkäsi erityisesti suojeluskuntaa vastaan. Juntusen tiedettiin liikkuneen myös Kiuruvedellä ja Iisalmen ympäristössä saarnamatkoillaan.[1]

Antti Juntunen oli omalaatuinen uskontoa ja kommunismia ajattelussaan yhdistelevä saarnaaja, joka vaikutti Kainuussa ja täällä Savossakin 1920- ja 1930-luvulla. Juntunen kiinnostaa osittain sen vuoksi, että hänellä oli samanlainen siirtolaistausta kuin ukillani Waldemar Pantzarilla ja miehet tunsivat toisensa Amerikan vuosien perusteella.

Antti Juntunen syntyi 17.8.1884 Suomussalmen Ruhtinaansalmessa Kemilän talossa.[2] Antti kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja teki töitä kotitilallaan, kunnes 1903 hän lähti savottatöihin Kuolajärvelle. Vuonna 1906 hän on asunut Puolangalla ja lähti sieltä siirtolaiseksi Amerikkaan. Etruria lähti 19.5. 1906 Liverpoolista ja rantautui 27.5. New Yorkiin. Laivalla oli useita muitakin miehiä Puolangalta.[3]

Etruria

Juntunen työskenteli kirvesmiehenä ja kaivosmiehenä Pohjois-Michiganin Hancockissa ja Houghtonissa. Hancock oli Calumetin ohella Kuparisaarten keskeisiä kaivoskaupunkeja, jonne muutti tuhansia suomalaisia siirtolaisia. Jo vuodesta 1845 alueella oli louhittu kuparia ja Copper County, suomalaisittain Kuparisaari, oli koko maailman kuparintuotannon keskus ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Samoille seuduille asettui myös Waldemar Pantzar, joka lähti Ruotsin Pajalasta etsimään parempaa elämää. Petter Pantzarin ja Selma Ylipään kuudesta pojasta lähti siirtolaiseksi Michiganiin neljä: Waldemar, Otto, Oskar ja Johan. Walde muutti Ruotsista Amerikkaan 30.4.1913. Ei ole tietoa, missä Antti Juntunen ja Waldemar (Walde) tutustuivat, mutta oletettavaa on sen tapahtuneen Kuparisaarilla tai myöhemmin Detroitissa, jossa he ilmeisesti olivat yhtä aikaa töissä Fordin autotehtaalla 1920-luvun alussa.

Kaivoksissa tulija joutui aluksi lapiomieheksi ja malmivaunun työntäjäksi. Työolot olivat karmeat ja vaaralliset. Miltei joka päivä kaivosalueella kuoli tai loukkaantui joku. Walde sanoi, että aluksi pelotti kovasti mennä kaivokseen. Korjatakseen työolojaan kaivosmiehet menivät koko Kuparisaarten alueella lakkoon kesällä 1913. Lakon aikana oli väkivaltaisia yhteenottoja kansalliskaartin ja lakkolaisten välillä.

Lakkovahtikulkue Hancockissa 1913.
Työmiehen joulu 1.12.1913

Lisäksi Calumetissa italialaisten ”haalilla” tapahtui jouluaattona traaginen onnettomuus, kun lakkolaisten lasten joulujuhla päättyi sekasortoon, jossa tallautui kuoliaaksi 70 lasta. Onnettomuutta epäiltiin lakonmurtajien provokaatioksi. Joku huusi ”tuli on irti” syyttä, jolloin pakokauhuiset lapset tallautuivat rappusiin.

Näissä oloissa ihmiset hakivat turvaa ja selitystä uskonnollisista yhdistyksistä ja poliittisesta toiminnasta. Kaivosmiesten asiaa ajoi Lännen Kaivosmiesten Liitto, lisäksi kannatusta sai IWW, anarkosyndikalistinen ammattiyhdistysliike. Suomalaiset olivat aktiivisia kaikenlaisissa yhdistysriennoissa. Waldemar Pantzar ei koskaan kertonut suhteestaan poliittisiin liikkeisiin, mutta joissakin tarinoissa välittyi kuitenkin kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus virkavaltaa vastaan. Walde kertoi mm. 1. maailmansodan aikaisista pakkovärväyksistä, joita yhteisvoimin välteltiin. Antti Juntusen sen sijaan tiedetään olleen jonkin verran poliittinen, mutta ei johtotehtävissä.

Walde vasemmalla. Kuvakortti kotiin on
vitsikkään leveilevä. Calumet 1910-luvun 
lopulla. 

Miesten tiet erosivat vuonna 1923, kun Antti Juntunen matkusti takaisin Suomeen. Hän oli joutunut uskonnollisen herätyskokemuksen valtaan. Hän jätti vaimonsa Olgan ja kuusi lastaan oman onnensa nojaan. Walde jatkoi töitään Fordin autotehtaalla Detroitissa ja tapasi kaupungissa siilinjärveläisen Eeva Vartiaisen, jonka kanssa hän perusti perheen. Detroit tuntui heille kaivosten ja sitovan palvelustyön jälkeen ”työläisen paratiisilta”.

Walde ja Eeva äärimmäisenä vasemmalla, mukana myös Walden 
perhettä. Detroit 1926. 

Vapaa-aikaa Detroitissa. Walde ja Eeva, sukulaisia ja ystäviä.

Juntunen näki ”ei ainoastaan itsensä Jumalan, vaan taivaan ja helvetin”, jota kuvaili ”tukalaksi paikaksi”. Hän katsoi uudestisyntyneensä. Raamattu kytkeytyi Marxiin ja Leniniin sekä nälkäisen nuoruuden kaunoihin: kaiken A ja O kuului, että taivaaseen ei pääse tunnustamatta kommunismia.[4]

Kainuun, Viipurin ja Kuopion läänin syrjäseuduilla korpikommunismilla oli vankat tukijansa, Juntunenkin sai tuvat täyteen kuulemaan saarnojaan. Hän joutui useampaan otteeseen pidätetyksi, Etsivä Keskusrikospoliisi koetti karkottaa hänet Yhdysvaltoihin. Juntunen oli Amerikan kansalainen. Jopa Neuvostoliitosta hänet karkotettiin takaisin Suomeen 1926 (!). Hän ennusti puheissaan Punaisen ratsastajan tulevan ja panevan valkoisen Suomen matalaksi. Suojeluskuntalaisten hihamerkkiä hän sanoi ”peton (pedon) merkiksi”.

Keiteleellä vuonna 1928 Juntunen kävi kertomassa paikallisille, että ”kommunistinen ihannevaltio kaikkine mukavuuksineen häämöttää edessä…Heinäsirkat ja skorpioonit tulevat alas ja pimittävät maan…Ne vaivaavat maamme porvareita ja kiduttavat niitä viisi kuukautta.”[5] Poliisin, rajavartioiden ja etsivän keskusrikospoliisin asiakirjoissa häntä luonnehditaan mielenvikaiseksi, mutta myös vaaralliseksi yleisen turvallisuuden kannalta.

Täälläkö Robert-poika sanoi: "Maini huutaa."?
 Hancock ehkä vuonna 1930. 

Lähtö Suomeen. Ahmeek 1931.

Samaan aikaan toisaalla Walde ja Eeva lapsineen joutuivat suuren laman (1929) kouriin. Ford irtisanoi kymmeniä tuhansia työläisiään 1930 ja perhe joutui (lapset Irma s.1926 ja Robert s. 1928) palaamaan ensin kaivostöihin Michiganiin ja sitten Ahmeekista takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Eeva Vartiaisella oli isänsä ja äitinsä perintönä pieni maatila Siilinjärven Kolmisopella. Perhe asettui viljelemään maata, Walde osti 1938 auton, jolla ajoi taksikyytejä. Myöhemmin hän perusti myös kaupan kylälle.

Juntusen elämä Suomessa oli sananjulistusta ja kiertelyä, pidätyksiä, pakkolaitostuomioita ja mielisairaalajaksoja. Vuosina 1939-44 hän oli turvasäilössä Tammisaaren vankilassa.

Siirtolaistuttavat tapasivat vielä ainakin kerran Suomessa. Juntunen kävi Eevan ja Walden luona 1930-luvulla Siilinjärvellä. Mitään seuroja hän ei Kolmisopella pitänyt, isäntäväki ei ollut kallellaan mihinkään kiihkoiluun, mutta varmasti talossa Amerikan tuttavat mielellään vastaan otettiin. Ja epäilemättä Juntunen olisi halutessaan löytänyt torpan, jossa kommunismiaan saarnata. Sen verran korpikommunismin punaista löytyi näiltäkin seuduilta.

Kun Walde ja Eeva tulivat vuonna 1931 laivalla Suomeen, niin samalla laivalla matkusti satoja kommunismin aatteen innoittamia siirtolaisia Neuvostoliittoon. He jäivät laivasta pois Helsingin edustalla ja aloittivat tiensä kohti Stalinin joukkohautoja.

Walde apumiehen kanssa laittamassa peltoja kylvökuntoon.
Alusta piti aloittaa moni asia Suomessa.

Walde Pantzar, Sandelsin patsas Siilinjärvellä ja Ford.

Ihmiset unelmoivat suuria, tekivät rohkeita loikkia, mutta joskus vähän pienemmät unelmatkin olisivat voineet riittää. Walde ja Eeva suostuivat pieneen unelmaan, taloon, pientilaan, autoon, puhelimeen, radioon ja ahkeraan työhön perheen eteen. Koko maailman harteilleen nostaneet juntuset kolhivat itsensä pilvilinnojaan rakentaessaan. Tosin Antti Juntuselle kävi kuitenkin paremmin Suomessa kuin Neuvostoliittoon muuttaneille amerikansuomalaisille. Hän vapautui turvasäilöstä 1944 ja eli vapaana miehenä Suomessa. Juntunen kuoli v. 1956.

Ratkaisu lienee jo tehty. On päätetty
lähteä Suomeen. Eeva, Walde, Irma
ja Robert Amerikassa viimeistä kesää.

 

Selma, Robert ja Mirja 1950-luvun vaihteessa Kolmisopen
Kulhuassa.

Kuvassa jo Walden ja eevan lapsenlapsiakin.

Lähteenä käytetty Wikipedia-artikkelia Antti Juntunen

---

[1] Heinolan Sanomat 19.3.1930, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1532381/articles/79436879

[2] Suomussalmi, lastenkirja

[3] Ellis Island, matkustajalistat, https://heritage.statueofliberty.org/show-manifest-big-image/czoxNzoidDcxNS0wNzE2MDAzMi5qcGciOw==/1

[4] Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen, 34

[5] Salmetar 9.8.1928, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1579539/articles/79436880

Mitä historia opetti sukulaisilleni?

 

Jussilan talon, Mikkajärvi 3 aittarakennus. Jokunen hirsikerta
rakennuksessa voi olla vielä Roivaistenkin jäljilta. 
 14.11.2020.

Jussilan talon isäntä Lassi Roivainen kuoli kuumeeseen kotonaan 21.1.1833. Hänen puolisonsa  Inkeri Miettinen oli kuollut jo kaksitoista vuotta aiemmin vuonna 1822. Perhe kokoontui perunkirjoitukseen 6.6.1833. Uskottuina miehinä toimivat Adam Toivanen ja Anders Rissanen.

Lassi Roivaisella (1753-1833) oli neljä lasta, Jussi, Sakari, Taavetti ja Tiina Loviisa. Perheen lapsista Johan oli kuitenkin kuollut ilmeisesti samaiseen kuumesairauteen kuin isänsäkin helmikuussa 1833. Tiina Loviisa oli naimisissa torppari Jussi Kourusen kanssa.[1]

Perunkirjoituksen allekirjoittajana ja perijänä kokouksessa esiintyi Taavetti. Hän oli ollut naimisissa Katariina Hartikaisen kanssa ja heillä oli vuonna 1830 syntynyt lapsi, Maria Loviisa. Katariina oli kuitenkin kuollut vain muutaman kuukauden päästä ensimmäisestä synnytyksestä 4.6.1830 keuhkotautiin. Maria Loviisa oli vain kahden kuukauden ikäinen menettäessään äitinsä.[2]

1800-luvun alun Suomessa eläneet ihmiset joutuivat kohtaamaan ensin Suomen sodan vastukset ja sodan mukanaan tuomat kulkutaudit. Kun jonkinlainen toipuminen oli alkanut, niin vuonna 1833 koko Suomea kohtasi ankara kulkutautien kiusa, jossa punatauti, isorokko, influenssa ja kolera koettelivat väestöä.[3] Kun perheessä oli koettu keuhkotaudinkin kiusat, niin tulee kyllä selväksi ihmiselon sattumanvaraisuus korkean kuolleisuuden vallitessa. Taavetin vaimo oli vain 30-vuotias kuollessaan.

Roivaisten tilat olivat vuosien saatossa pilkkoutuneet suvun jäsenille, eikä Lassi Roivaisenkaan tila mitenkään varakas ollut. Perunkirjoituksessa tilan koko oli 3/8 koko Mikkajärvestä, arvoltaan se merkittiin 100 hopearuplaksi.

Tämän lisäksi lueteltiin vaatimattomia tarve-esineitä, kuten kirves, aura, pata, kiulu, maitoastioita, maitopullo, tuoppi jne. Talossa oli kolme lypsävää lehmää, ruuna ja kaksi lammasta. Pesän arvoksi kirjattiin 130 hopearuplaa. Velkoja ei ollut.[4]

Taavetti Roivainen isännöi tilaa vuoteen 1843. Tuolloin hän muutti uuden vaimonsa Kaisa Toivasen ja lastensa Maria Loviisan ja Albertiinan (s. 31.12.1937) kanssa Kuopioon. Pariskunta oli mennyt naimisiin 13.4.1837.[5] Mutta vuodesta 1846 perhe asettuu Maaningalle tilalliseksi Hoikansuon tilalle Hamula 8.[6] Aleneva säätykierto voimistui, kun pariskunta muutti vuonna 1852 mäkitupalaiseksi Pöljälle Mattila 19.[7] Tytöt eivät ole perheen mukana enää.

Perheeseen syntyi 17.4. 1853 poikalapsi, joka nimettiin isänsä mukaan Taavetiksi.[8] Tämä Taavetti Roivainen on isoukkini. Perheen tilanne ei ole kohentunut, sillä vuonna 1854 Taavetti, Kaisa ja pikku-Taavetti muuttavat loiseksi Aholan tilalle, Pöljä 16. Loiset olivat maalaisköyhälistöä, aikansa pätkätyöläisiä, joilla ei ollut edes omaa asuntoa. Heillä saattoi olla joitakin eläimiä, joita pidettiin talon karjan mukana. Lisäksi heillä oli usein pieni oma kylvö pellossa ja perunamaa. Loiset olivat välttämätön työvoima kiireisinä kesäkausina.

Taavetille ja Kaisalle syntyi vielä tyttö, Eeva Sohvi Roivainen 3.1.1856.[9] Valitettavasti perheen huono onni jatkui. Taavetti-isä sairastui ilmeisesti influenssaan ja kuoli ”horkkaan” 6.6.1856.[10] Niinpä Kaisa Toivanen jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa sinnittelemään elämässä eteenpäin. Jo vuodesta 1860 hänet on merkitty kylän köyhäinapua saaviin ”kirkonvaivaisiin”.[11] Kaisa Toivanen kuoli ”kramppiin” Pöljällä 4.1.1865.[12] Eeva Sohvi oli tuolloin 9-vuotias ja Taavetti 12-vuotias. 

Joutua orvoksi vuonna 1865 oli harvinaisen huono ajankohta. Suuret kuolonvuodet 1866-68 ovat jääneet Suomen historiaan kauhun vuosina. Olen käsitellyt aihetta aiemmin tässä blogissa tekstissä Surkeutta, vaivaa ja valitusta. Kun Maaningalla normaalikuolleisuus vuosina 1866-68 olisi ollut noin 300 ihmistä, niin noina vuosina oli 731 kuolemaa. Tällä hetkellä en tiedä, missä lapset vuodet ennen ripille pääsyä viettivät. Molemmat olivat kuitenkin sen ikäisiä, että he pystyivät jo toimittamaan taloissa töitä.

Eeva Sohvi on ilmeisesti pysytellyt Pöljällä, sillä hän pääsi vuonna 22.10. 1870 ripiltä kylänloppulaisena.[13] Taavetti pääsee ripiltä vuotta myöhemmin, silloin hän oli renkinä Ristiharjussa, Käärmelahti 11.[14] Samassa taloudessa palveli piikana Wilhelmiina Lipponen. Pariskunta meni naimisiin 8.11.1872. Puhemiehenä heillä toimi Paavo Niskanen.[15]

Isoukkini Taavetti ja isomummoni Wilhelmiina asuivat Käärmelahdessa, kun perheen ensimmäiset lapset syntyivät. Perheen esikoinen, Taavetti kuoli vesipöhöön kaksivuotiaana. Käärmelahdessa syntyi vielä Johanna (13.4.1875).[16]

Olisiko Paavo Niskasen kautta syntynyt jonkinlainen suhde Pöljälle, sillä vuonna 1877 perhe muutti mäkitupalaiseksi Saarismäkeen, tilan Rissala 4 maille. Sitkeä kipuaminen kylän irtaimesta työvoimasta kohti turvatumpaa tulevaisuutta oli alkanut. Perhe kasvoi, kaski kaatui ja pellot laajenivat. On sanottava, ettei Saarismäen mäkitupa tarjonnut helppoa elantoa. Kallioisen ja louhikkoisen korven keskelle perhe sai kuitenkin raivattua pellot ja rakennettua pytingit. Siellä syntyivät vielä Pekka, Eerik, Iita, Akaatta, Taavetti, Kusti ja Miina.[17]

Saarismäen savutupa 1960-luvulla.

Taavetin sisarelle Eeva Sohville syntyi avioton lapsi Aatu Wilhelm 29.11.1884. Lapsen kummeina olivat Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.[18] Tosiasiassa lapsen isä oli mäkitupalainen Taavetti Toivanen. Pariskunta meni naimisiin ja heille syntyi vielä ainakin lapset Taavetti (28.8.1887), Riikka (3.6.1892)[19] ja Maria (22.7.1897). Perheellä oli torppa talon Pöljä 7 Toivola mailla ja myöhemmin tilalla Savola Pöljä 12.[20]

Oikealla istumassa Kusti Roivainen ja Riikka
Toivanen, serkukset. Kuva otettu Viipurissa
1910-luvulla.

Jostakin syystä Saarismäen torpan vuokra-aikaa ei jatkettu ja perhe joutui luopumaan 25 vuoden työstä hyvin vaatimatonta korvausta vastaa. Onneksi he onnistuivat solmimaan lampuotisopimuksen Hoikin tilasta. Siellä elettiin aina vuoteen 1931.

Taavetin ja Wilhelmiinan suku kasvoi, pojat ja tyttäret menivät naimisiin ja saivat lapsia. Kaikki pojat jäivät asumaan nykyisen Siilinjärven alueelle, Pöljälle ja Kolmisopelle. Tyttäristä Johanna, Akaatta ja Miina muuttivat pois, Iida meni naimisiin omalle kylälle. Tältä sukupolvelta vuoden 1918 sota meni suhteellisen kivuttomasti ohi, sillä Kuopion pohjoispuolisella maaseudulla ei sodittu, ei tehty terroritekoja, vaikka varmasti jännitteitä oli. Sukupolven suuri tragedia oli sitten sodat vuosina 1939-45.

Taavetin ja Wilhelmiinan lapset Hoikin kylällä menettivät kaatuneina omat lapsensa Taavetti Roivaisen, Pekka Roivaisen, Väinö Roivaisen, Pekka Hirvosen ja Lauri Hirvosen. Serkukset olivat eläneet lähekkäin, käyneet koulunsa yhdessä ja olleet varmasti monilla yhteisillä työmailla. Suuri historia tarttui pienten ihmisten unelmiin ja suunnitelmiin, vei elämän ja jätti omaiset vaikenevan järkytyksen valtaan.

Mitä historia siis opetti sukulaisilleni? Se opetti turvallisuushakuisuutta, kehotti olemaan realisti ja unohtamaan kevytmielisen haaveilun. Tuli olla ahkera ja rehellinen, omillaan on koetettava pärjätä, vaikka olemme olleet taipuvaisia pysyttelemään lähellä sukua. Me emme ole olleet riskinottajia, koska elämä itsestään on näyttäytynyt arvaamattomana. Jonkinlainen alakuloinen taipumus masennukseen pilkahtaa välillä suvun tarinoissa esiin.

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt sukupolvi on sitten saanut elää kulkutaudeista, pulasta ja sodista huolettomana, olemme kouluttautuneet ja muuttaneet kotikyliltämme muihin maihin ja kaupunkeihin. Historian ankarat opetukset vaikuttavat meissä, kuten niin monissa muissakin suomalaisissa vielä pitkään.

Päivärinne Hoikilla noin 1960. Tämän pientilan osti ja perusti Kusti Roivainen. Hänen
pojanpojanpoikansa viljelee nyt maita.

---

[1] Iisalmen ja Vieremän käräjäkunnan perunkirjat 1830-33, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=80993810

[2] Roivainen-Roivas-Roivanen sukukirja, taulut 277-278

[3] http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuolovuo.html

[4] Iisalmen ja Vieremän käräjäkunnan perunkirjat 1830-33, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=80993810

[5] Sukukirja, taulu 278

[6] Maaninka rippikirja 1843-1853 (TK1203-1204 I Aa:11)  Sivu 127 Hamula 8 ; SSHY, Sukukirja

[7] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 247 Pöljä 19 Mattila ; SSHY, Sukukirja

[8] Maaninka syntyneet 1853-1880 (MKO1-6 I C:6)  Sivu 3  ; SSHY, Sukukirja

[9]Maaninka syntyneet 1853-1880 (MKO1-6 I C:6)  Sivu 21 1856 ; SSHY  

[10] Maaninka kuolleet 1843-1870 (MKO1-3 I F:3)   ; SSHY

[11] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 262 Pöljä Kyrko- och Rotfattige ; SSHY

[12]Maaninka kuolleet 1843-1870 (MKO1-3 I F:3)  1865 ; SSHY

[13] Maaninka rippilapset 1853-1880 (MKO1-4 I D:4)  Sivu 62  ; SSHY

[14] Maaninka rippikirja 1864-1873 (MKO27-54)  Sivu 41 Kärmetlaks 11 Ristiharju ; SSHY

[15] Maaninka kuulutetut 1860-1878 (MKO1-3)   ; SSHY

[16] Sukukirja taulu 279

[17] sama

[18] Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7)  Sivu 121  ; SSHY

[19] Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 121; SSHY

 

[20] http://airaroivainen.blogspot.com/2019/11/torppari-ville-toivasen-tie-torpparista.html