keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Ruotusotamiehen suvusta punakaartin ylipäälliköksi

Eero Haapalainen
Eero Haapalainen

                                                                                        

Eero Haapalainen (1880-1937) oli punakaartin ylipäällikkö vuoden 1918 sisällissodassa. Hurja oli historian myllerrys, joka vei tämän pöljäläisen rengin pojan vallankumouksen johtoon ja sittemmin pakomatkalle Venäjälle. Hänestä voisi sanoa, että ”hän oli poika maailman hartioilla”.[1]

Johan Haapalainen asettui Pöljälle 1750-luvulla Kuopion komppanian täydennysmieheksi. Ruotusotamiehen torppa sijaitsi Kaatronlammen rannalla. Hänen puolisonsa oli Maria Miettinen Pöljältä (s.1733). Pariskunnan poika Henrik muutti Iisalmen pitäjän puolelle, jossa syntyi avioliitosta Anna Miettisen kanssa poika Staffan Haapalainen. Staffan meni naimisiin Pöljältä kotoisin olevan Anna Maria Toivasen kanssa. Pariskunta muutti Pöljälle. Suku oli kylän maalaisköyhälistöä. Haapalaisia palveli Pöljällä Jussilan, Anttilan ja Toivolan tiloilla.

Staffanin ja Anna Marian poika Aaron Fredrik Haapalainen (s.1840) muutti Kuopioon. Hänet mainitaan merimiehenä Kuopion kaupungissa vuodesta 1858. Kuopiossa Aaro meni naimisiin Wilhelmiina Kinnusen kanssa. Heidän poikansa Eero Haapalainen syntyi 27.10. 1880. Wilhelmiina Kinnunen kutoi kankaita Minna Canthin kauppaan, hänellä oli myös vuosisadan lopulla oma kauppa.[2] Aaro kulki töissä höyrylaivoilla, perheellä oli varaa laittaa Eero-poika oppikouluun.

Eero Haapalainen valmistui Kuopion yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1901. Perhe asui Eeron lapsuuden ja nuoruuden aikana Minna Canthin kadulla, aluksi numerossa 49 ja myöhemmin numerossa 38. Hän lähti opiskelemaan lakia Helsingin yliopistoon, mutta varsin nopeasti politiikka ja sanomalehtityö tempaisivat sosialismista innostuneen nuorukaisen pois akateemisista ympyröistä. Todennäköisesti kysymys oli myös rahapulasta.

Haapalaisen työuralle ja elämälle oli tyypillistä ajautuminen konflikteihin ja äkkinäisiin ratkaisuihin. Monella tavalla lahjakkaalla nuorukaisella oli ilmeisesti jo varsin nuorena liiallista alkoholinkäyttöä. Vaikuttaa siltä, että raittiina kausinaan hän oli tehokas ja aikaansaava, mutta juopotellessa sattui ja tapahtui sitten ihan riittävästi.

Haapalainen oli työskennellyt Työmiehen toimittajana vuosina 1903-1906. Tämän jälkeen hän siirtyi Viipuriin Työ-lehteen.  Hänen lähtöönsä liittyi huhuja. Väitettiin, että Helsingin työväestön tuntee epäluottamusta Haapalaista kohtaan.[3] Huhun mukaan hän olisi vuonna 1905 savolaisen osakunnan edustajana laskenut seppeleen aktivistien murhaaman prokuraattori Eliel Soisasalon- Soinisen haudalle.[4] Haapalainen kiisti asian, mutta nostamassaan kunnianloukkausoikeudenkäynnissä tuli ilmi, että hän oli kannattanut seppeleen laskemista osakunnan kokouksessa. ”Haapalainen siis esiintyi osakunnassaan suomettarelaisena ja työpaikassaan sosialistina…”[5]

Haapalainen osallistui aktiivisesti suurlakon järjestelyihin 1905 ja hän organisoi punakaartin toimintaa vuosina 1905-06. Suomettarelaisesta sosialistista tuli suurlakon myötä innokas aseellisen vallankumouksen kannattaja. Haapalaista on sanottu Viaporin kapinan (1906) pääorganisaattoriksi Helsingissä, sillä hän oli Venäjän Sosiaalidemokraattisen Työväenpuolueen Sotilasjärjestön suomenmaalainen taistelukeskuksen johtaja.[6]

Viaporin kapinan maine seurasi Haapalaista pitkään.
Pilalehti Fyren kuvasi hänet asekädessä vielä 
7.5. 1910.

Impulsiivisuus, kuohahteleva luonne toi Haapalaiselle liikanimen ”Hurja-Eero”. Tamperelaiset toverit muistelivat Haapalaisen vallankumouskiihkoa ja aseen kanssa riehumista Viaporin kapinan aikaan hyvin ikävään sävyyn.[7]

Eero Haapalainen avioitui vuonna 1905 Vera Kosloffin kanssa.[8] Vihkimistä oli edeltänyt aiemmin keväällä kiusallinen ilmoitus kihlauksen perumisesta.[9] Myrskyisä avioliiton alku ennusti vaikeuksia, pariskunta erosi vuonna 1909. Ajan tapaan oikeuden päätös oli uutinen, jossa avioeron syyksi sanottiin miehen aviorikos.[10] Haapalainen meni naimisiin Naima Maria Eskolan kanssa, pariskunnan ensimmäinen lapsi Kerttu syntyi 1908. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Toivo (1912) ja Hannu (1915).[11]

Vuonna 1907 Haapalainen siirtyi ammattiyhdistystoimintaan, sillä hänet valittiin Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajaksi[12] ja myöhemmin Sahaliiton luottamusmieheksi Kotkaan vuosiksi 1912-1918. Luottamusmies tarkoitti liiton johtajaa.[13]

Ammattiyhdistystoiminta oli 1900-luvun alussa varsin epäkiitollista työtä. Ammattiyhdistyksen oikeudesta neuvotella työsopimuksien ehdoista käytiin vielä kamppailua. Työtaisteluja oli paljon ja ne hävittiin useimmiten. Työnantaja turvautui työsulkuihin. Liittojen kassat olivat vaatimattomia ja järjestäytymisaste varsin matala.[14] Haapalainen näki työttömyyskassat lakkorahastojen tukena. Kassojen avulla ”voimme suojella jäseniämme kiusauksesta tarjoutua työhön ahtaina aikoina alle tariffissa määrättyjen ja niiden avulla me poistamme osittain sen vaaran mikä taistelujen onnistumiselle rikkureista on.”[15]

Kielitaitoisena miehenä Haapalainen pystyi seuraamaan muiden maiden ammattiyhdistystoimintaa. Hän kirjoitti selkeitä artikkeleja ja kirjoja aiheesta ja kiersi agitoimassa työläisiä mukaan toimintaan.

Haapalainen keksi sanan työehtosopimus.[16]  Hän käytti sanaa ensimmäisen kerran Työmiehen artikkelissa 25.1.1910. Tuolloin puhuttiin tariffisopimuksista, kun tarkoitettiin työväenjärjestön ja työnantajan välillä tehtyä sopimusta, joka koski koko alaa.

Tarmokkaan työväenmiehen mainetta tahrasi koko hänen uransa ajan vaikeudet viinan kanssa. Ensimmäisen juopumustuomionsa hän sai vuonna 1907, jolloin hän oli raastuvanoikeuden tuomion mukaan ”Helsingin esplanaatilla humalassa ollen häirinnyt ohikulkevia ihmisiä, vastustanut ja solvaissut poliisia sekä rajupäisenä esiintynyt poliisiasemalla”.[17] Vuonna 1910 Haapalainen tuomittiin 3 kuukauden vankeuteen juopuneena räyhäämisestä ja poliisin vastustamisesta.[18]

Matti Paasivuori toimi Haapalaisen sijaisena vankeuden ajan Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana, mutta lopulta puheenjohtajuus katkesi skandaaliin Hämeenlinnan kaupunginhotellin ravintolassa. Haapalainen oli juovuspäissään ”heitellyt kravunkuoria herrasväen päälle ja pitänyt pahaa rähinää”. Poliisit hakivat vastustelevan miehen putkaan.[19] Ilmeisistä ansioistaan huolimatta Haapalainen oli myös kiitollinen kohde porvarilliselle lehdistölle pilkan kohteena.

Fyren 19.8.1911.

Kotkassa Haapalainen asui perheineen osoitteessa Korkeavuorenkatu 12. Suomen Sahateollisuustyöväenliitolla oli toimisto Kotkan komealla työväentalolla. Kymenlaakso oli paperi- ja puuteollisuuden kehto, jossa Haapalainen sai tuta vaikeista neuvotteluista ja työtaisteluista. Vuonna 1914 Suomen Ammattijärjestö joutui kävelemään Haapalaisen ja paikallisten yli, kun keväällä alkanutta lakkoa ei saatu soviteltua.[20] Oliko paikallisten peräänantamattomuuteen syynä Haapalainen vai kentän paine, sitä ei näillä lähteillä voi sanoa. Ammattijärjestön puolelta neuvottelutuloksen hyväksyivät O. Tokoi ja J. Lumivuokko.

Yhteishyvä 30.5.1930.

Kotkassakin Haapalaista seurasivat valitukset laiminlyödyistä valistustilaisuuksista. Venäjän vallankumouksen huumassa hän keväällä 1917 meni Kotkan poliisilaitokselle ”järjestelemään” poliisilaitosta, sai siitä 50 markkaa sakkoja. Toiminnan mies oli taas historian hartioilla taistelemassa mm. 8-tunnin työaikalain puolesta ja puhumassa joukkokokouksissa. Tapahtumien imu vetäisi miehen matkaansa aseellisen vallankumouksen etujoukkoon.

Eero Haapalainen valittiin työväen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaksi, sittemmin kansanvaltuuskunnan jäseneksi ja punakaartin ylipäälliköksi. [21] Keskuskomitean puheenjohtajana hän myös allekirjoitti vallankumousjulistuksen 28.1.1918.[22]

Punakaartin sota ei sujunut keväällä 1918 hääppöisesti, Haapalainen oli epäpätevä ja juopotteli ankarasti. Lopulta hänet erotettiin tehtävästä ja lähetettiin Viipurin rintamalle. Haapalainen ei kuitenkaan lähtenyt kansanvaltuuskunnan mukana pakoon Venäjälle, vaan onnistui piilottelemaan Viipurissa noin kuukauden, jonka jälkeen sai moottorivenekyydin Venäjälle. Hänen onnistui saada myös perheensä mukaansa.[23] Punakaartin päällikkönä hän oli varmasti vihattu ja kovin kaivattu valkoisten puolella.

Neuvostoliitossa Haapalainen toimi muun muassa Punaupseerikoulun opettajana Leningradissa ja Petroskoin seminaarin lehtorina. Stalinin vainojen aikana 1930-luvun lopulla Haapalaista syytettiin vastavallankumouksellisesta nationalistisesta toiminnasta. Haapalainen kiisti syyllisyytensä, mutta siitä huolimatta hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla.[24]

Myrskyisä matka päättyi Stalinin vainoihin, kuten niin monen muunkin vanhan työväenliikkeen konkarin tie. Synnyinkodin seinän muistolaatan pyörre kuvaa osuvasti Haapalaisenkin kohtaloa.


Minna Canthin katu 49 Kuopio.Tässä osoitteessa
 sijaitsipunakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen
1880-1938 syntymäkoti. Taiteilija Riitta Huttunen.

Kiitos Matti Ollikaiselle Haapalaisen suvun vaiheiden selvittämisestä ja aineiston jakamisesta.

[1] Kekäläinen, Poika maailman hartioilla. Varkautelaisen työväenaktiivin lapsuuden ja nuoruuden kuvaus.

[5] Kujala,  Venäjän hallitus ja Suomen työväenliike 1899-1905, 352

[6] Sotahistorioitsija Jarmo Nieminen kirjassaan Viaporin kapina,

    https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001266592.html


Lähettänyt klo 10 kommenttia:
Tunnisteet:

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Vanhoja rajamerkkejä Pöljän kylällä


Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa oli säilynyt isojaon rajapyykkiselitys vuodelta 1809. Tämän asiakirjan ja isojaon kartan avulla tutkin keväällä löytyykö vielä vanhoja pyykkejä kylän maisemasta.

Isojaon valmistuttua talonpoikien piti maanmittarin johdolla pyykittää rajat. Työ pyrittiin ajoittamaan syksyyn, jolloin maatalouden kiireisimmät kesätyöt oli jo tehty. Säilyneessä asiakirjassa selostetaan tarkasti pyykin paikka ja siihen ladottujen kivien asettelu. Kaiken kaikkiaan rajapyykkejä kuvattiin pöytäkirjassa 64 kappaletta. Pyykit on numeroitu, mutta pyykkiselityksissä ei kerrota hakkauksista eikä löydettyjen pyykkien näkyvissä osissa ollut mitään numeroita tai merkkejä.

Pöljän eteläisessä jakokunnassa isojako oli aloitettu vuonna 1794, lukuisat valitukset ja oikeudenkäynnit sekä sota 1808 hidastivat prosessia. Jakokunnan isojakokartta on valmistunut vuonna 1806.

Sarvilammen rajapyykki, joka löytyi Iisalmen ja Kuopion
pitäjien rajalta. 

Sarvilammin merkissä on selvästi erotettavissa numero 5.

Vanhin kylältä löytynyt rajamerkki ei ollut kuitenkaan isojakoon liittyvä, vaan Kuopion ja Iisalmen pitäjien rajaan liittyvä Sarvilammin rajamerkki. Se näkyy jo vuonna 1750 valmistuneessa Iisalmen pitäjän kartassa. Siinä oli myös havaittavassa hakkauksia, ehkä nro 5, mikä sopisi karttamerkkiin myös. Raja oli myös Pöljän eteläisen jakokunnan pohjoisraja. Alueella ei ollut enää löydettävissä pitäjänkarttaan merkittyjä muita pyykkejä.

Rajamerkit kertovat maankäytön ja -omistuksen historiasta, paikallisyhteisöiden välisistä suhteista, luonnonvarojen käytön ja hallinnon historiasta, tavoista ja uskomuksista.[1] Voisiko melkein sanoa, että ”alussa oli raja”. Kuvaavaa on, että ensimmäinen maininta pöljäläisistä oikeuden asiakirjoissa käsittelee rajariitaa Olli Pippurisen ja Pekka Ruotsalaisen välillä.

Pippurinen asui Pöljänjärven rantamailla ja Ruotsalainen Mikanjärven liepeillä. Tavinsalmen käräjillä 2.7.1563 Pippurinen tuomittiin sakkoihin, koska oli korjannut viljan riidanalaiselta maalta. Myös Ruotsalainen tuomittiin, sillä hän taas oli viljellyt luvatta yhteisomistukseen kuuluvaa ”Hökösenmäen lievettä”.[2]

Talonpojan maa jakautui kotipeltoihin, niittyihin ja kaskimaihin. Lisäksi kylällä oli ns. yhteismaita, joita yhteisesti sopimalla hyödynnettiin. Pöljällä tällainen alue oli Vellimäki Hökösellä.

Satojen vuosien aikana omistukset olivat kehittyneet pirstaleisiksi. Isojaossa asetettiin tavoitteeksi se, että tilan maat olisivat mahdollisimman yhtenäisenä kokonaisuutena. Samalla kylien yhteismaat jaettiin niistä kiinnostuneille talonpojille tai kruunulle. Lisämaasta piti maksaa vero, joten ottajalla piti olla luottoa veronmaksukykyynsä. Esimerkiksi Pöljän pohjoisen jakokunnan liikamaasta muodostettiin uudistila (Laurila nro 22, nyk. Pohjolanmäki), eikä kaikkea maata jaettu vanhojen tilojen omistajille.

Pöljän eteläisen jakokunnan isojaossa tilat saivat maansa 3-5 palstaan. Vielä isojaon täydentämisen jälkeenkin esimerkiksi niittyjä jäi toisten tilojen maiden sisään. Isännät eivät olleet halukkaita niitä vaihtamaan.[3]

Paskolamminmäen pyykki, eteläinen jakokunta nro 3.

Isoajon rajat vedettiin viivasuorina maastoon. Joissakin kohdin hyödynnettiin maastoa (järvet, joet, purot, kalliot). Pöljän eteläinen jakokunta oli varsin pieni. Välimatka esimerkiksi Jussilasta Pöljänjärven rannalta jakokunnan pohjoisrajaan Oravaisenjärvelle jää alle 10 kilometrin.

Rajamerkkejä etsiessäni ymmärsin, että alueen luonnon täytyi olla asukkaille äärimmäisen tuttu. Monet suvut olivat asuneet Pöljällä lähes 300 vuotta isojaon toimeenpanon aikaan. Isojakokarttoihin merkityt polut olivat helppokulkuisia väyliä kävellen liikkumaan tottuneille.

Hepopuron pyykki, eteläinen jakokunta nro 6.

Rajapyykeillä oli nimet pöytäkirjassa. Pöljän kallioilla, puroilla, lammilla, mäillä, järvillä, niityillä ja pelloilla oli nimet. Kun maanmittari ja talonpojat puhuivat maastosta jakotilaisuudessa, kaikki tiesivät missä oltiin ”kartalla”, vaikka varsinaisen geometrisen isojakokartan lukeminen saattoi talonpojille olla vaikeaa.

Isojakoa täydennettiin pohjoisessa jakokunnassa vuosina 1911-12 ja eteläisessä jakokunnassa vuosina 1894-95.

Pitkänpään pyykki, eteläinen jakokunta nro 10. 

Isojaon täydentämisessä korjattiin karttavirheitä, Pöljälläkin todettiin että eteläisen jakokunnan kartta on uusittava, koska entinen kartta poikkeaa ”maalla saaduista pituuksista”.[4] Kaikki rajapyykit eivät myöskään olleet riidattomia ja osa rajapyykeistä oli kadonnut. Lisäksi ainakin yksi purolinja todettiin niin umpeenkasvaneeksi, ettei raja enää ollut hahmotettavissa. Lisäksi tilojen välillä oli erimielisyyksiä maiden lainmukaisesta hallinnasta.

Yksityiskohtana mainittakoon, että vielä 1895 eteläisessä jakokunnassa jätettiin Verkkosaari yhteiseksi verkkojen säilytyspaikaksi, vaikka muuten järvien saaria vahvistettiin tilojen yksityisomistukseen.[5]

Löysin Pöljältä vanhoja rajapyykkejä, jotka sopivat isojaon karttaan. Olivatko kaikki löytämäni pyykit pystyssä jo vuonna 1809 onkin sitten eri juttu. Asian varmistaminen vaatisi pyykkien kaivamista esiin ja kivien ladonnan vertaamista pyykkiselitykseen.

Näkymä Pöljänjärvelle 2020. Tämän järven ja Kevättömän
rantamaille asutus ensinnä kylällä asettui. 

 


[1] Adel & Salminen, Rajamerkeistä historiallisena ilmiönä sekä tutkimuksen ja suojelun kohteena, 76,

   https://issuu.com/vapriikki/docs/pma19netti

[2] Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin,  11;

   Savon tuomiokirjat 1559 ja 1561-1565, toim. Kauko Pirinen, 106

[3] Pöytäkirja isojaon täydentämisestä Pöljän kylän eteläisen jakokunnan tiloilla n:rot 1-14 1894-95.

[4] sama

[5] sama


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Valokuvan kertomaa

Olen kirjoittanut tässä blogissa useita tekstejä kansakoulunopettaja Vilho Alhojärvestä. Hän työskenteli Siilinjärvellä Kasurilan kansakoulun opettajana vuosina 1899-1910. Alhojärven opettajan taival oli poikkeuksellisen riitaisa, suorastaan myrskyisä, koska opettajan ja koulun johtokunnan välit olivat pitkiä aikoja täysin poikki.

Riidan alkusyihin on ollut ollut vaikea päästä käsiksi, mutta Kasurilan koulun arkisto avaa asiaa. Asiakirjojen lisäksi löytyi valokuva nuoresta Vilho Alhojärvestä. 

Vilho Alhojärvi. Kuva on otettu Heinolassa.
Siilinjärven kunnanarkisto.

Kuvaan on tehnyt joku muu kuin Alhojärvi runsaasti merkintöjä, jotka kertovat ainakin yhden keskeisen syyn opettajan vaikeuksiin Siilinjärvellä. Kuvaan on kirjoitettu "Santarmi" ja sukunimiväännös "Alhojeff". Nämä merkinnät viittaavat suoraan 1900-luvun alun poliittiseen jakolinjaan Suomessa. Elettiin Venäjän sortokausia, jolloin suuri jakolinja kulki ns. myöntyvuuden ja perustuslaillisen linjan välillä. Kuvaan merkintöjä tehnyt henkilö näki Alhojärven myöntyvyyslinjan bobrikovilaisena myötäilijänä.

Tämä on ollut tiedossa ilman koulun arkistojakin, sillä Alhojärvi jopa erotettiin opettajan tehtävästä ja karkotettiin paikkakunnalta suurlakon aikaan syksyllä 1905. Riitely ja yleinen epäsopu näkyi jo vuodesta 1903 johtokunnan pöytäkirjoissa.

Kansakoulunopettajien palkka koostui valtion maksamasta osuudesta ja kunnan osuudesta. Kunnan maksama palkka oli rahaa ja erilaisia luontaisetuja. Kasurilan koululla luontaisetuna oli asunto, lämpö, valaistus (öljy), lehmä ja sille heinämaa. Lisäksi opettajan lehmä sai laiduntaa kylän yhteisellä laidunmaalla. 

Riidan aiheeksi Kasurilassa oli jo edellistenkin opettajien aikana tullut kansakoulun liikamaa, jonka johtokunta tahtoi antaa opettajan hoitoon. Opettajasta tuli silloin tilanomistaja, jonka kuului maksaa maanomistajalle kuuluvat verot. Tilanomistajat kustansivat kunnalliset menot, joten johtokunnan tilalliset pyrkivät minimoimaan tälläkin tavalla menoja. Alhojärvi halusi luopuo liikamaiden hallinasta vuodesta 1902. Johtokunta ei heti suostunut. Vuodesta 1903 alkaen koulun liikamaat päätettiin antaa vuokraajalle, mutta hanke ei edennyt.

Lisäksi riideltiin kauppias Johan Antikaisen vuokrista. Kauppias oli rakentanut koulun tontille makasiinin, venevalkaman, liiterin ja ladon. Johtokunta ei saanut Antikaista maksamaan vuokraa näistä. Alhojärvi ei näy asiakirjoissa aloitteen tekijänä, mutta hän saattoi olla aloittamassa hanketta. 

Syksyllä 1903 johtokunta jakaantui opettajattaren vaalissa siten, että johtokunnan puheenjohtajan Aaro Fr. Väänäsen ehdokas ylioppilas Selma Maria Rissanen ei tullut valituksi. Alhojrven ja kolmen muun johtokunnan jäsenen äänin valituksi tuli kansakoulunopettaja Anna Kukkonen. 

Väänänen valitti ratkaisusta, koska Kukkosen hakemus oli tullut myöhässä. Vaali uusittiin, nyt johtokunta valitsi tehtävään Ida Pitkäsen. Rissanen oli tullut valituksi Lahteen, joten hän ei enää ollut tulossa Kasurilan koululle. Vuosi 1903 vaikuttaa Alhojärven ja Kasurilan koulun johtokunnan välisen suhteen käännevuodelta. Epäsopu ja erimielisyydet tihkuvat pöytäkirjaan sieltä täältä. Avoin riitely alkoikin joulun alla 1903.

Koulun tilan vuokraajan irtisanomisesta riideltiin ja äänestettiin Kasurilan kansakoulun piirikokokouksessa 6.12.1903. Piirikokous ei päästänyt Alhojärveä liikamaista irti, vaikka sellainenkin päätös johtokunnassa oli vuoden aikana tehty. Johtokunta kokoontuikin jo 16.12.1903, jolloin Alhojärveä kehoitettiin tilanomistajana laittamaan pellot parempaan kuntoon. Lisäksi häneltä vaadittiin maksuja "koulun tontilta myydystä törystä". 

Tammikuussa 1904 valittiin uusi johtokunta, jonka puheenjohtajaksi valitiin Aaro Fr. Väänänen. Alhojärvi pyysi erikseen pöytäkirjaan mainittavaksi, että hän äänesti Kalle Zacheusta.

Kokouksessa myös päätettiin, että Kasurilan maamieseura saa pitää esitelmä- ja keskusteluillan koululla. Alhojärvi pyysi merkittäväksi pöytäkirjaan, "että hän periaatteessa on sitä mieltä, ettei koululla pidettäisi muita kokouksia kuin, kuin mitkä suoranaisesti koskevat koulua."

Lopuksi johtokunta ilmoitti, että johtokunnan pöytäkirjat pidetään jatkossa sihteerin hallussa ja Alhojärvellä ei ole oikeutta osallistua johtokunnan kokouksiin. Välirikko oli täydellinen. Kun Kasurilan maamiesseura tuli pitämään kokoustaan koululle, niin opettaja Alhojärvi ei päästänyt osallistujia sisään. Johtokunta vei asian kansakoulujen tarkastajalle. Alhojärvi olisi asetettava syytteeseen niskottelusta johtokuntaa vastaan.

Tästä alkoi valitusten ja vastineiden aika johtokunnan ja Alhojärven välillä. Kun kansankoulujen tarkastaja Huovilainen ei hyväksynyt johtokunnan toimia, niin johtokunta ei sitten myöskään piitannut Huovilaisen ratkaisuista. Kun Alhojärvi haki työtodistusta viranhakua varten, niin johtokunta antoi hänelle "käytöksenalennuksen". Alhojärvi oli osoittanut "ei aivan nuhteetonta käytöstä enempi koulussa kuin sen ulkopuolellakaan". Tällaisella todistuksella ei juuri virkoja voinut hakea. 

Kun tarkastaja Huovilainen vaati kirjoittamaan uuden ja asiallisen todistuksen, niin vastauksena oli tämä: "Kansakoulunopettaja Kaarlo Vilho Alhojärvi on palvellut Kuopion kunnan Kasurilan ylemmän kansakoulun opettajana kuuden vuoden ajan, jonka johtokunta mielihyvällä viran hakemista varten pyynnöstä todistaa: Ja on nyt vapaa palveluksestaan."  Tavallaan johtokunta koetti irtisanoa opettajan, mutta laillista perustetta asialle ei ollut. Tämä tapahtui jo kesällä 1905. 

Syksyllä suurlakon aikaan Alhojärven vihamiehet sitten ajoivat hänet poliittisin perustein pois paikkakunnalta. Näyttää kuitenkin, että henkilösuhteet erityisesti Aaro Fr. Väänäseen olivat aivan poikki jo paljon aiemmin. Samoin Juho Savolainen hääräsi Alhojärven karkoitusta ahkerasti 1905.

Liitän oheen Alhojärven oman kuvauksen suurlakkopäivien tapahtumista 1905 Siilinjärvellä. 

Suhteellisen normaaliksi koulun johtokunnan ja Alhojärven välit näyttävät asettuneen vuoden 1908 aikana. Paavo Kasurisen johtama johtokunta kirjoitti hänelle sittemmin normaalin työtodistuksen, jolla hän haki uutta työpaikkaa Kotkasta 1910. Yllä olevassa valokuvassa on tieto hänen kuolemastaan siellä vuonna 1918 valkoisten teloittamana. Kuvassa on myös maininta äiti Karoliinasta, joka asui poikansa luona Siilinjärvellä ja muutti myös Kotkaan.

Riidat opettajan palkasta olivat aivan tavallisia sata vuotta. Alhojärven ja Kasurilan koulun johtokunnan riita sai kyllä loppujen lopuksi eeppiset mittasuhteet. Varmasti taustalla on ollut henkilökohtaista  loukkaantumista puolin ja toisin. Koulusta tuli vallan ja arvovallan näyttämö. Kuvaavaa on, että johtokunta avasi koulun käytön maamiesseuralle, raittiusyhdistykselle ja perustuslailliselle puolueelle.Ssen sijaan työväenyhdistys ei koululle päässyt.

On myös muistettava, että Alhojärvi oli Siilinjärvellä ensimmäisessä työpaikassaan ja siten varsin kokematon kohtaamaan maaseutukoulujen tarkan markan taloutta ja arvostaan tietoisia tilallisia. Opettajien palkasta koetettiin säästää aina, jos se oli mahdollista. 



Lähteenä Kasurilan koulun arkisto Siilinjärven kunnanarkistossa (en ollut aiemmin penkonut arkistomappia riittävän tarkasti) sekä Alhojärveä käsittelevät aiemmat tekstit tässä blogissa.









Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , ,

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Viktor Roivaisen sotapolku 1940-1944




Viktor Roivainen varusmiehenä Ylämyllyllä.
Tyk.K/ JR 8. Kuvan väritys Suvi Salo.
Vike Roivainen on hyvin totinen, vähän vihaisenkin näköinen varusmiesaikana otetussa valokuvassa. Ehkäpä nuori mies koetti olla erityisen sotilaallinen ja jämäkkä. Olihan vastikään sodittu talvisota, jossa monta tuttua miestä kotikylältä ja lähiseudulta oli kaatunut. Varusmies vuonna 1940 arvasi joutuvansa hyvin todennäköisesti sotaan.

Vike (Viktor) Roivainen syntyi 28.2.1920 Maaningan Pöljällä. Kun Siilinjärven kunta perustettiin vuonna 1925, Pöljän kylä tuli osaksi Siilinjärveä. Olen kertonut isäni elämänvaiheet lyhyesti aiemmin, tässä blogitekstissä kerron hänen sotataipaleensa.

Viken ensimmäinen sotilaallinen tehtävä oli Pöljän rautatiesiltojen vartiointi syksyllä 1939. Suojeluskunnan aluepäällikkö Atte Rautiainen järjesti Aappolan Kolppasillan ja pysäkin sillan valvonnan. Mies tai vähintään poikanen valvoi aseen kanssa siltaa koko talvisodan ajan 22.4. 1940 saakka.[1] Maininnat vartioinnista loppuivat vuoden 1940 puolella. Perheessä on muisteltu, että Vike olisi ollut sahaamassa jäärailoja talviesteiksi Salpalinjalla. Tämä on voinut tapahtua myös varusmiespalveluksen aikana 1941, sillä välirauhan aikanakin jääesteitä koetettiin pitää yllä.[2]

Ratsurit työssään. SA-kuvat.
Varusmiespalveluksensa Vike Roivainen aloitti 23.3.1940 Ylämyllyn varuskunnassa. Siellä hänet koulutettiin tykkimieheksi ja ratsuriksi. Tykistöä kuljetettiin pääosin hevosvoimin, joten Roivaisesta tuli sotavuosinaan taitava hevosten hoitaja ja kengittäjä. Joensuun seudulla koulutettiin 8. Prikaatin joukkoja. Tästä prikaatista muodostettiin sitten JR 8, myöhemmin Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kuuluisaksi tullut rykmentti. Jalkaväkirykmentillä oli 6 kpl panssarintorjuntatykkejä. Rykmentin miehistön, varusteiden, aseiden ja ammusten kuljettamiseen oli käytössä 378 vetohevosta ja 37 ratsuhevosta.[3]

”Ylämyllyn kankailla sitten sitä talvikautta vietettiin täyteen sullotuissa, jalkarättien hien ja muun hajun täyttämissä parakeissa. Kamina valoi lämpöä ja sen vieressä kuivuivat jalkarätit ja muut vaatteet.”[4]  Joulun 1940 Vike Roivainen sai viettää kotona, sillä hänellä oli lomaa 24.-28.12.

Suomessa asepalvelus kesti tuolloin vuoden, joten Vikenkin olisi pitänyt päästä siviiliin maaliskuussa 1941. Varusmiehiä ei kuitenkaan kotiutettu, sillä Suomen poliittinen johto oli päättänyt ottaa Saksan avulla talvisodassa menetetyt alueet ja vähän enemmänkin takaisin. Alettiin valmistautua ns. jatkosotaan. Jalkarättien hajussa marinoituneille miehille palveluksen jatkuminen oli varmasti melkoinen pettymys.[5]

Kesäkuun 17. päivänä 1941 määrättiin koko valtakunnan puolustusvoimat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. JR 8 (tuolloin vielä prikaati) sai 18.6. käskyn siirtyä viipymättä pääviivytyslinjalle viivytysvalmiuteen. Eduskunta totesi illalla 25.6. Suomen taas joutuneen sotatoimien, lähinnä lukuisten ilmahyökkäysten, kohteeksi ja näin mukaan sotaan.[6]

Hevosia uitetaan päivän marssin jälkeen.
Kitee 27.6.1941. SA-kuvat.
JR 8 saapui Kiteenkylän maastoon 28.6., josta matka jatkui Kenraalinkylään. ”Marssi jatkui ohi Kutsun kylän rajalle. Kenraalinkyläksi sanoivat paikkaa, joka oli tyhjennetty siviileistä samalla tavalla kuin Kiteekin. Majoituimme synkkään kuusikkoon, johon sijoitimme teltat.”[7] Tästä alkoi rykmentin taival osana 11. divisoonaa kohti Aunuksen Karjalaa. JR 8 siirtyi hyökkäysasemiinsa tappioitta.[8] 

Kuvassa mahdollisesti luutnantti Helge Laiho.
Kuvateksi viestii arvostusta. Vike Roivaisen albumi.
.
Roivainen eteni Kenraalinkylään osastonsa, Tyk.K/JR 8 mukana. Komppanian päällikkö oli luutnantti H. Laiho ja komppania kuului Taisteluosasto Auttiin. JR 8 osallistui päävoimien iskuun Jänisjärven pohjois- ja koillispuolella. Karjalan Armeijan tavoitteena oli pyrkiä Sortavalaan ja sitten Laatokan itäpuolitse Aunukseen.[9]

Tykkikomppania osallistui kesän 1941 taisteluihin seuraavasti:

3.-5.7. Kukkovaara-Niinivaara-Petäjävaara
6.-7.7. Saarivaara
8.-10.7. Havuvaara
9.-10.7. Pahkavaara
10.-11.7. Sammalvaara-Kaatiovaara
11.-13.7. Koirinvaara
14.-15.7. Kypärälammet-Prolanvaara
17.-23.7. Jänisjoki (taisteluvalmiudessa)
22.-23.7. Koirinoja-Kitilä (taisteluvalmiudessa)
23.-24.7. Uomaa (siirtyminen)
24.-26.7. Lunkulansaari
26.-28.7. Mantsinsaari
29.7.-10.8. Salmi (taisteluvalmiudessa)
12.8.8.-19.9. Hyrsylä (taisteluvalmiudessa)[10]

Komppaniasta kaatui kesän taisteluissa vain kolme miestä.[11] Jalkaväkikomppanioiden menetykset olivat huomattavasti kovempia. Aselajin luonne näkyi. Tykkimiehet eivät normaalisti osallistuneet aivan eturintaman hyökkäyksiin, vaan antoivat tulitukea taaempaa. Heidän tehtävänsä oli huolehtia raskaat aseet asemiin, kunnostaa ja rakentaa asemia, vaihtaa asemapaikkoja, kuljettaa ammuksia ja huolehti hevosista, jotka olivat elintärkeitä kuljetuksen kannalta. Tiet olivat usein huonokuntoisia ja hyökkäysvaiheessa ruuhkautuneita. Vihollinen koetti jonkun verran häiritä liikkumista, mutta vähin tuloksin.

Viktor Roivainen sairastui 12.8. 1941 Tuuloksessa. Häntä hoidettiin 30 Sotasairaalassa Jyväskylässä 4.9.-16.9. 1941.  Hänet vapautettiin palveluksesta ja siirrettiin palvelusluokkaan E1 sydänlihasperäisen sairaiden vuoksi.[12]

Oletettavasti Viktor Roivainen vietti nyt loppuvuoden aina tammikuun puoliväliin saakka kotosalla tai Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin määräämissä tehtävissä. Jälkikäteen Roivainen epäili, että sydändiagnoosi saattoi olla virheellinen, sillä sydänoireita ei myöhemmin elämässä ilmennyt.

16.1. 1942 Vike kutsuttiin uudelleen palvelukseen. Hänet määrättiin Jalkaväen Koulutuskeskukseen Kuopioon. Sieltä hän siirtyi 2.2.1942 IV AKE Esikuntakomppaniaan Aunukseen.[13] Tällainen komppania toimi esikunnan yhteydessä huolto-, kuljetus-, lähetti-, suojelu-, toimisto ja vartiohenkilöstönä. Viken tehtävät olivat oletettavasti huollon puolella. 24.7. 1942 lähtien Roivainen komennettiin sitten 3/JR 4 vahvuuteen kiväärimiehenä. Asemapaikka sijaitsi Kuuttilahdessa Laatokan rantamilla, Syvärin pohjoispuolella.

Saksalaisten hautausmaa Kuuttilahdessa. Vike Roivaisen albumi.
Vike tuli hyvin hiljaiselle lohkolle, jossa molemmilta puolin ammuttiin satunnaisesti kranaattitulta.   Vihollinen yritti aika ajoin tunnustella asemia lähettämällä partioita. Vihollisen tarkka-ampujat olivat myös jatkuvana uhkana. Sotapäiväkirjassa kerrotaan havainnot vastapuolelta kuuluvasta ”pulinasta”, sekä työn ja koneiden äänistä. Niin suomalaiset kuin venäläisetkin lähettivät kaijuttimilla propagandaa asemiin.

Talvipakkasissa ja lumimyräköissä yhdys- ja taisteluhautojen pitäminen avoimena lumesta oli kova työ. Keväisin korsut ja asemat täyttyivät vedestä ja liejusta. Sota oli hyvin pitkälti myös rakentamista ja ylläpitoa.  

Jouluna 1942 joukkoja viihdytti alikersantti Reino Helismaa orkestereineen.[14] Hän kuului JR 4 vahvuuteen. Myös Tapio Rautavaara aloitti jatkosodan samassa yksikössä, mutta miehet aloittivat musiikillisen yhteistyön vasta sodan jälkeen. Vike Roivainen kertoi myös nähneensä kuinka olympiamitalisti, voimistelija Heikki Savolainen harjoitteli Kuuttilahdessa. Savolainen oli rykmentin lääkintäkapteeni.

JR 4 lääkäri, lääkintäkapteeni Heikki Savolainen harjoitteli rintamallakin.
Syväri, Kuuttilahden lohko. SA-kuvat.
JR 4 siirtyi 13.6.1943 Pieni Korteslampi maastoon reserviin, jossa oltiin aina 15.5.1944 asti.[15] Siellä tehtävät olivat kenttävarustusten, teiden, asevelitalojen ja omien majoitustilojen rakentamista, polttopuiden tekemistä, koulutusta yms.

Mahdollisesti Kortesjärven varuskunta-alueella otettu
kuva. Vike näyttää rentoutuneelta.
Rykmentin mielialaa seurattiin, sillä Saksan tappiot itärintamalla eivät olleet mikään salaisuus. Lisäksi Neuvostoliiton propaganda toitotti Saksan häviötä ja houkutteli miehiä laskemaan aseensa. Kuri 3. pataljoonassa, jossa Vike palveli oli ollut ”tyydyttävä”. Mielialassa ei ole tapahtunut laskua, johon huomattavana positiivisena tekijänä mainittakoon hyvä majoitus Kortesjärven varuskunnassa sekä suhteellisen lauhat ilmat. Huoltotilanne tyydyttävä. Alkoholinjakelu ei ole tuottanut häiriöitä ptlj:ssa. Elokuvaesityksillä on ollut suuri osuus hyvän mielialan säilymiseen.[16]

Rauhallinen varuskuntaelämä loppui keväällä. 8. Divisioona vaihtoi 17. Divisioonan Syvärillä toukokuussa 1944. Tässä yhteydessä JR 4 sai rintamavastuun 24.5. 1944 alkaen Shemenskin lohkolla Syvärin eteläpuolella.[17]

Neuvostoliitto aloitti Karjalankannaksella suurhyökkäyksen 9.6.1944. Puhdetyöt, maanviljelyspuuhat, kalastus ja muut harrastelut lopetettiin ja ryhdyttiin varmistamaan puolustusasemia. Kun Kannaksen taisteluista tuli yhä huonompia uutisia, niin Aunuksesta lähdettiin vetäytymään mahdollisimman järjestäytyneesti ja armeijan voimavoimavaroja säästäen.

Vike Roivaisen vetäytyminen alkoi, kun III/JR 4 irrottautui linjasta 17.6. ja lähti yöllä marssimaan koti-Suomeen päin.[18] Karjalankylä 22.-23-6, Nurmoila 26.6., Mutajärvi 27.6., Nisajoki 27.-28.6., Pannila 30.6. Pataljoona lähti Palalahden kaakkoispuolelle tietöihin, jolloin vihollisen ilmavoimien tulituksessa 1.7. viisi sotilasta haavoittui, näiden joukossa oli Viktor Roivainen.

Harjamäen piirimielisairaala, sotavuosina palveli Sotasairaala 20 osastona.
Kuva Siilinjärven museot.
Vike pääsi hoitoon kotiseudulleen, sillä Siilinjärvellä toimi Sotasairaala 20 osasto Harjamäen mielisairaalassa. Lomallaan hän hautasi rintamalla kaatuneen veljensä ja kohtasi naapurikylällä heinäpellolla tutun rintamakaverin hame päällä. Mies ei ollut palannut lomalta  yksikköönsä ja autteli nyt sukulaisiaan heinätöissä. Vike Roivaiselle tyypillistä oli, ettei hän ilmiantanut tuttavaansa. Roivaisen toipumisloma loppui vasta 9.8., jolloin hän liittyi vanhaan yksikköönsä. JR 4 oli U-asemassa Luotojärvellä. Sieltä poika kirjoitti kotiin 6.9.1944.

Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljstä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli sen kun sopi vaan, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.

Eikä siihen ole kovin monta kuukautta kun täältä virmasta antavat meikeläiselle polttotilin, eikä se olekaan ehken tervalle, ainakin nyt on jo paljon mukavampi olo kun ei tarvitse piilotella eikä aina kuulostaa minne ne ranut menevät, vai tulevatko kohti. Eipä sitten taas muuta. Monin terv. Vike.[19]

Aselevon (4.9.1944) jälkeen joukot siirtyivät viiveellä Kiteelle ja viimeiseksi Kerimäelle. Miehet eivät päässeet suinkaan kotiin heti aselevon solmimisen jälkeen. Viktor Roivainenkin vapautettiin palveluksesta vasta 16.11.1944. Varusmiespalvelusta ja asepalvelusta oli tuolloin takana 730 päivää.

Viktor Roivainen. Sotaa ja elämää on kuvan ottohetkellä
jo koettu. 




[2] Salpalinjan salat, http://salpalinjansalat.blogspot.com/2014/02/jaarailot-talviesteina.html
[3] Jokipii (toim.), Tuntemattoman sotilaan rykmentti, 24
[4] sama, 21
[5] sama, 26
[6] sama, 36
[7] sama, 38
[8] sama, 39
[9] sama, 37
[11] Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet, http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php
[12] Viktor Roivainen, sotilaspassi, kantakortti. Kansallisarkisto.
[14] 3/JR 4 sotapäiväkirja 26.12.1942
[15] sama
[16] 3/JR 4 sotapäiväkirja, 27.1.1944
[17] Suomen rintamamiehet 1939-1945 8.Div., 196-197
[18] 3/JR 4 sotapäiväkirja 17.6.1944
[19] Kasurinen, Kotikontujen tienoilta tervehtien. Muistelmia ja kuvia sota-ajalta, 93

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)