Kejosten sukukuntaa Pöljällä

 

Kuva Jouni Kiimalainen

1800-luvun vaihteessa valmistuivat Pohjois-Savossa isojakoprosessit, oli katovuosia ja lopuksi vielä sota runnoi alueen yli. Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808 ja alkoi ns. Suomen sota (1808-09). Jaana Luttinen on tutkinut aikakautta väitöskirjassaan ja myös Uudisraivaajien maa -artikkeliteoksessa. Hänen innoittamanaan olen tutkinut Pöljällä pitkään vaikuttaneen Kejosten suvun vaiheita 1800-luvun vaihteessa.

Kun isojakoa ryhdyttiin valmistelemaan Pöljällä 1785, kylällä oli 7 tilaa, mutta käytännössä taloja oli paljon enemmän. Kejosten nimissä oli tila Pöljä 3.

Johan Habermanin maantarkastusluettelo vuodelta 1620 kertoo Pöljän kylän silloisiksi talonpojiksi kaksi Kososta, Påhl Toivasen, Jöns Keinosen (Kejonen), Matts Keinosen (Kejosen), Henrik Pippurisen ja Olli Toivasen. Heidän maansa sijaitsivat molemmin puolin Mikan jokea, Pitkänjärven joen rantamilla, Luvejärvenmäellä, Luvejärven joella, Saarisen etelämäellä, Peltosen joen rannoilla, Mikkajärven rannalla, Alapitkänpäässä, Hökösen lammin mäellä, Kokkosenmäessä ja Pitkänniemessä (Pulasteen niemi?).

Pöljällä on varmasti ollut jo asutusta 1500-luvulla, jopa aiemminkin. Verotus on tullut myöhemmin kuin asukkaat, savolaisten uumoillaan harrastaneen Pohjois-Savoon siirtymistä ihan oma-aloitteisesti ennen Klementti-kirjurin aikaa tai Kustaa Vaasan komentoja.

Pääasiallisena elantona oli kaski, kalastus ja eränkäynti. Järvien rantamat asutettiin ensin, sillä kalastus antoi turvaa huonoinakin satovuosina. Kaskeamiselle otollisia olivat korkeiden mäkien etelärinteet, joissa kaskiruis oli paremmin turvassa hallalta.

Kun isojakoa alettiin 1700-luvun lopulla valmistella, Pöljällä oli talollisina Väänäsiä, Miettisiä, Savolaisia, Kejosia ja Toivasia. Väänäset olivat kylän nuoria asukkaita, he olivat muuttaneet Kehvolta 1740-luvulla. Lisäksi kylällä oli puustelli, jota lampuodit hoitivat. Kylän väkiluku oli kasvanut, tiloilla oli torppareita ja muuta työväkeä. Päätilojen yhteyteen oli perustettu uusia taloja. Isojako erotti nyt talot itsenäisiksi. Tosin prosessi näyttää olleen huomattavan hidas, asiakirjoissakin vanha numerointi säilyy pitkälle 1800-luvulle.

Kejoset asuttivat tilaa numero 3 Pöljällä. 1700-luvun lopussa isännyyttä pitivät Risto Kejonen (1741-1791), Olli Kejonen (1752-1790) ja Heikki Kejonen (1761-1791) ja Jaakko Kejonen (1755-1810). Kuten kuolinvuosista huomaa, kolme talon vanhaa isäntää kuoli yhtenä ryppäänä. Risto ja Olli kuolivat kuumeeseen, Heikin kuolinsyy jäi avoimeksi.

Ollin ja Riston perillisten tilat arvioitiin isojakokokouksissa huonosti hoidetuiksi, talot rappeutuneiksi ja pellot hoitamattomiksi. Se teki heistä heikkoja neuvotteluissa, joissa ahtaalta Kevättömän ja Pöljäjärven alueelta sekä Pulasteen niemeltä piti valita talo, joka muuttaa talouskeskuksensa paikkaa. Valinta kohdistui Kejosten pytinkeihin ja peltoihin.

Isojakotoimitus oli aloitettu Pöljällä pohjoispuolen taloista jo 1785. Tieto isojaosta ja sen seurauksista on voinut vaikuttaa eteläisen jakokunnan talollisten intoon hoitaa peltojaan tai tilan rakennuksia, koska ne olivat mahdollisesti joutumassa toisten omistukseen.

Kuva Jouni Kiimalainen

1700-luvun valtio, ”kruunu” ei suinkaan kohdistanut tukitoimia niihin, jotka olivat heikoilla. Isojaossa oli tarkoitus tehostaa maanviljelyä, mutta keskeinen tavoite oli myös kruunun verotulojen kasvattaminen. Nyt maat mitattiin tarkemmin, takapellot ja niitytkin huomioitiin. Talolliset saivat isot maa-alueet henkilökohtaisesti verotettavaksi. Verotaakan on osoitettu kasvaneen merkittävästi.

Ennen isojakoa kuolleen Risto Kejosen perunkirjoitus toimitettiin hänen kotonaan Pöljällä 15.1.1792. Uskottuina miehinä toimivat Gabriel Toivanen ja Risto Skopa. Paikalla olivat vainajan leski Helena Miettinen, tytär Anna Kejosta edusti hänen miehensä Pekka Ruotsalainen, lapset Matti, Pekka, Risto ja Adam Johan. Tytär Maria Kejosta edusti Lauri Miettinen.

Kejosen tilan arvo oli 100 riikintaalaria. Irtaimen omaisuuden arvo oli hyvin vaatimaton, Tilalla oli ruuna, neljä lypsävää lehmää, kaksi sikaa ja viisi lammasta. Tilan, eläinten ja muun irtaimen arvo oli vaatimaton 150 riikintaalaria. Tilan ongelmien pitkäkestoisuudesta kertonee lista Riston veloista.

Suurimmat velat hänellä oli Olli Kejoselle, Jaakko Kejoselle, Ivar Savolaiselle ja Adam Miettiselle, kullekin noin 16 riikintaalaria. Lisäksi oli pikkuvippejä muiltakin Miettisiltä, Savolaisilta ja Toivasilta. Myös Väänäset olivat lainanneet rahaa Ristolle. Kaikkien velkojen kokonaissumma oli 132 riikintaalaria. Kylän keskinäisten velkojen verkosto on sittemmin tuttu 1800-luvun tuomiokirjoista.

Risto Kejosen tilan rakennuksista ja pelloista saa yksityiskohtaisemman kuvan isojakoasiakirjasta 27.6.1795. Riston pojan, Matti Kejosen (s.1773) isännyyteen siirtyneen tilan pihapiirissä Pulasteenniemellä oli asuinrakennuksena kaksi savupirttiä vastakkain, joiden välissä oli porstua. Lisäksi oli lampola, talli, savusauna, aitta, heinälato ja kota. Näistä asuinrakennusta pidettiin niin huonoina, että sitä ei kannattanut siirtää.

Pihapeltoja oli 12 tynnyrinalaa, joista 5 oli joltisenkin kunnossa, mutta loput pellot olivat hoitamattomina nurmettuneet. On muistettava, että 1700-luvulla Pöljälläkin harjoitettiin vielä voimaperäistä kaskiviljelyä. Riston tilan kiinteistöjen ja pellon arvoksi laskettiin 68 riikintaalaria ja 32 killinkiä. Eli Riston kuoleman jälkeen tilan talous ei ollut kohentunut.

Isojakoasiakirjoista selviää, että Olli Kejosen perilliset ja Matti Kejonen (eli Riston perilliset) määrättiin  muuttamaan talousrakennuksensa Hoikanjoen rantamille. Tällä hetkellä en tiedä, milloin tämä heidän vastustamansa muutos oikeasti toteutui. 1800-luvuln lopulta tunnetaan sitten Ollila (5) ja Rissala (4) ”Hoikanrandamilta”, mutta elo näyttäisi jatkuneen entisillä paikoilla pitkään.

Kiinnostava yksityiskohta on, että isojaossa syntyi Pöljän pohjoiseen jakokuntaan uusi tila, Laurila, jonka lampuotina 1800-luvun puolella esiintyy Ivar Savolainen. Näyttää siltä, että Kejosten muutto Pöljänjärven rannasta on neuvoteltu uusiksi. Ivar Savolainen on ottanut Pohjolanmäen kaskimaat viljelykseen. Tämä Pöljän pohjoisen jakokunnan liikamaista muodostettu tila näkyy numerona 8 henkikirjoissa, sittemmin se tunnetaan numerolla 22. Ensimmäinen tilan lampuoti oli Matti Takkunen jo 1780-luvulla.

Kuva Jouni Kiimalainen

Suomen sota vaikutti Pöljän kylän asukkaisiin raskaasti. Kejosen perheen menetyksiä voi tarkastella heidän esittämiään vahinkoilmoituksista 1809 Kuopion käräjäjillä. Matti Kejonen oli ilmoituksensa mukaan menettänyt hevosen, lehmän, hiehon, heinää, sianlihaa, humalaa, kärryt, kannun viinaa ja kokonaisen vaateaitan vaatteineen. Menetysten arvoksi hän vannoi 411 riikintaalaria eli varsin huomattavan summan. Vain Lauri Miettisen korvausanomus Pöljällä oli suurempi, 524 riikintaalaria.

Pöljän talot sijaitsivat nauhana Kuopio-Iisalmi tien varrella, helposti tavoitettavana. Kaikista taloista oli varmasti viety jotain, Jaakko Kejoselta 195 riikintaalarin menetykset ja Aatu Kejoselta 50 riikintaalarin arvosta heinää. Vahinkoilmoituksista on sanottu, että ne lienevät luotettavia. Kovin paljoa käräjillä ei voinut liioitella, kun vala velvoitti ja lautamiehet varsin tarkkaan paikkakunnan olosuhteet tunsivat.

Sota ei merkinnyt pelkästään aineellisia menetyksiä. Kun eversti Sandelsin joukot pitivät Toivalassa venäläisiä Kuopion puolella kesän 1808, suurimmat tappiot syntyivät kotirintamalla. Lisääntynyt liikenne ja sotilaiden majoittaminen ahtaissa pirteissä loivat otolliset olosuhteet tautien leviämiselle.

Vuonna 1808 Pöljän kylällä kuoli Maaningan kirkonkirjojen mukaan 25 ihmistä. Kaikki kuolleet eivät sotavuonna tulleet kirjattua, koska ihmisiä menehtyi pakomatkoilla. Vuoden alussa kuolivat lapset, loppuvuodesta nuoret aikuiset. Isorokko ja erilaiset kuumesairaudet, erityisesti pilkkukuume vei hautaan. Normaali kuolleisuus kylällä oli tuolloin noin 10 henkilöä vuodessa.

Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen ja heidän pienokaisensa Loviisa Kejonen kuolivat maaliskuussa 1809 pilkkukuumeeseen. Myös Aatu Kejosen puoliso Saara Stina Savolainen kuoli jo 1810 keuhkotautiin. Molemmat miehet solmivat uudet avioliitot, Aatu meni naimisiin Anna Liisa Karhusen kanssa 1812 ja Matti Brita Jäppisen kanssa 1813. Matin uusi puoliso kuoli kuitenkin jo seuraavana vuonna.

Vuodelta 1815 on säilynyt Matti Kejosen käräjäoikeudessa vahvistama lupa: ”Minä alakirjoittaja olen veljeni lähettänyt myymään tämänvuotista voita Uleäboriin, tämä on tilain 3 ja 5 voita ja että tämä velejeni Crister saa kulkia vapaasti etes ja takaisin. Pöljällä 28.9.1815. Irtolaislainsäädäntö sitoi palkolliset tiukasti vuosisopimuksiinsa ja kauppa oli keskitetty kaupunkeihin. Todistuksella varmistettiin, ettei Risto joutuisi hankaluuksiin matkalla.

Risto Kejonen myi osuutensa Kejosten tiloihin 3 ja 5 Pöljällä vuonna 1815. Ostajina veljet Matti, Pekka ja Aatu. Talon 5 Kejoset olivat ostaneet Johan Toivaselta 27.7.1810 päivätyllä kauppakirjalla.

Aatu Kejonen joutui käräjille syksyllä 1815, koska hän oli markkina-aikaan Kuopiossa palannut rahapelejä kestikievarissa. Hän itse väitti kyseessä olleen vain leikki ja huvitus, mutta oikeus määräsi hänet kuitenkin maksamaan sakkoja 20 riikintaalaria. Olisiko Aatu valittanut tuomiosta, sillä rippikirjassa tuomiosta ei ole mainintaa? Peliringissä oli ollut myös säätyläisiä, joten Aatu ihmetteli oikeudessa, miksi yksinkertaista talonpoikaa rangaistaan?

Aatu Kejonen maksoi sisarilleen Anna Marialle ja Brita Kristiinalle 17.11. 1815 95 riikintaalaria heidän perintöosuuttaan tilasta 3 Pöljällä. Aatu Kejosessa kiinnittää huomiota, että pelituomioiden ohella liikutteli varsin suuria summia velkakirjoilla. Hän kuoli 14.4.1832 Oulussa vilustumiseen. Hän oli siellä urakoimassa kirkon rakentamista.

Aatulla ja Anna Liisa Karhusella olivat lapset Albertina (s. 1814), Wilhelmiina (1819), Loviisa (1821), Anna Liisa (1823), Johan Wilhelm (1825) ja Hedvid Maria (1826).

 

Knuutilan (nyk. Lintuniemen) kalliolta näkymä vanhan Kuopio-
Iisalmi tien yli Pöljänjärvelle.

Lähteet          

Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat 1794-1810. Tekijän hallussa paperikopioina.

Isojako Pöljällä I

Isojako Pöljällä II

Pöljän kylä sodan jaloissa 1808-09

Kuopion käräjäkunnan tuomiokirjat, KO: a19, sivu 637 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851101/pages/637?t=Kejonen

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1805-1812 (AP_II I Aa:14) Sivu 185 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46674&pnum=185 / Viitattu 26.08.2024

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=19 / Viitattu 26.08.2024

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1812-1819 (AP_II I Aa:17) Sivu 125 Pölljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46710&pnum=125 / Viitattu 26.08.2024

Voikauppa-asiakirja 1815 https://files.transkribus.eu/iiif/2/AJAIFBVWXWMZLVMBWBYAJMKM/full/full/0/default.jpg

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6)  Sivu 547 Pöljä ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=285 / Viitattu

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1813-1819 (TK1628_II)  Sivu 120 Pölljä 3, Keijoin ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8602&pnum=131 / Viitattu 26.08.202426.08.2024

Risto Kejosen perunkirja Pien-Savon tk perukirjoja 1760-1801 (ES3565 Kuopio 70); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15872&pnum=180 / Viitattu 27.08.2024

Maaninka rippikirja 1832-1842 (TK1203 I Aa:10) Sivu 315 Pöljä 4 Ristola ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8519&pnum=333 / Viitattu 15.12.2023

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1823-1831 (TK1643_II II A12:6)  Sivu 846 Pöljä 3 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14103&pnum=96 / Viitattu 27.08.2024

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Ojala &Turunen (toim.) Uudisraivaajien maa – Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/96272

Kaija Kainulainen, Kejosia Pöljällä, tekijän hallussa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Onkiveden murhenäytelmä syksyllä 1811 – tapaturma vai ryöstömurha?

 

Carl Theodor Staaff, Taflor till Fänrik Ståls sägner.

Pohjois-Savo ja koko Suomi palautui hiljalleen normaaliin elämään Suomen sodan (1808-09) tuhoista. Iisalmen pitäjässä Mikkajärvellä isäntä Sakari Roivainen oli onnistunut säästämään 72 riikintaalaria, joilla hän ensin oli maksanut 50 riiikintaalaria velkojaan Mikko Toivaselle. 10.11.1811 hän oli lähdössä Onkiveden kylälle Olli Ruotsalaisen luokse hevosen ostoon.

Lumi oli jo maassa ja jäät kantoivat järvillä. Sakarin vaimo Liisa Roivainen jäi kotiin, kun Sakari hyppäsi aamuvarhaisella naapurin rekeen. Ensin mentiin Maaningan kirkolle. Siellä Sakarilla lienee ollut asioita hoidettavanaan, koskapa hän ei mennyt suoraan hevoskaupoille.

Maaningalta Sakari Roivainen lähti jalan kohti Viantaa, mutta sai sitten rekikyytiä ensin Olli Hujaselta ja sitten renki Olli Pykäläiseltä. Kun Roivainen jäi pois Pykäläisen kyydistä, hän kertoi menevänsä Aatu Väätäisen taloon Onkivesi 1 ja sieltä Olli Ruotsalaisen luokse Onkivesi 3. Väätäisen talo sijaitsi Käänninnemessä ja Ruotsalaisen talo oli nykyistä Tölvän kylää. Roivainen oli puhunut hevoskaupoistaan Olli Pykäläiselle, rahaa oli kuulemma ihan hyvään hevoseen. Rahoja Pykäläinen ei ollut nähnyt.

Hujasen ja Pykäläisen mukaan Roivainen oli terve ja hyvässä kunnossa, kun hän jäi pois heidän kyydeistään. Adam Väätäiseltä Roivainen lähti kävellen jäätä pitkin Onkiveden kylälle järven toiselle puolelle. Väätäisen taloon jäi isäntä ja hänen vaimonsa Katariina Hiltunen, Simo Simonpoika Ruotsalainen sekä Lumijoen kappeliseurakunnasta, Siikajoen pitäjästä talossa majaileva kerjäläinen, jonka nimeä ei mainittu. Lisäksi oli muuta Väätäisen talonväkeä. Talonväki oli nähnyt ikkunasta Roivaisen lähtevän talosta yksin rantaan päin.

Seuraavana päivän aamu, kun sotilas Anders Alm tuli Olof Ruotsalaisen talosta Väätäiselle, hän oli huomannut runsaasti verijälkiä jäällä. Hän kertoi oikeudessa luulleensa jälkien olevan peräisin hevosturmasta, josta oli kuullut. Iltapäivällä palatessaan hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Alm löysi miehen ruumiin rannalta. Tämän jälkeen Väätäinen tuli kahden tyttärensä kanssa paikalle, Kaarina ja Kristiina olivat rannalla todistamassa ruumiin löytämistä. Ruumis oli kevyesti lumen peitossa. Hänen päähänsä oli kohdistunut kova isku, verta oli vuotanut runsaasti.

Sakari Roivainen oli kuollut varsin pian Väätäisen talosta lähdettyään. Turma oli sattunut järven jäällä, josta hän oli onnistunut raahautumaan rannalle. Hänet löydettiin seuraavana aamuna. 

Gustaf Aminoff, Savon ja Karjalan kuvernööri
vuosina 1810-1827.

Vainaja vietiin 1.12.1811 Maaningan kirkolle haudattavaksi. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Arvid Vallgren kieltäytyi siunaamasta vainajaa ennen kuin asiasta on pantu toimeen tutkinta. Savon ja Karjalan kuvernööri Gustaf Aminoff määräsi piirilääkäri Axel Fredrik Laurellin tekemään kuolemansyyntutkinnan.

Piirilääkärin ruumiinavauspöytäkirja on päivätty 9.1.1812. Siinä hän yksiselitteisesti toteaa Sakari Roivaisen kuolleen voimakkaaseen päähän kohdistuneeseen iskuun ja verenvuotoon. Mitä vakavampia sairauksia vainajalla ei ollut.

Roivaisen asiaa käsiteltiin Iisalmen pitäjän käräjäoikeudessa tammikuussa 1812.  Iisalmen nimismies Anders Bogislaus Vinter kuulusteli edellä mainittuja kyläläisiä. Lisäksi kuulusteltiin myös Påhl Njöidia ja Risto Puurusta. Verijälkiä oli ollut noin 70 kyynärän päässä jäällä (noin 35 metriä). Useampi todistaja korosti, etteivät he olleet nähneet rahaa Roivaisella. Tyttäret todistivat, että kaikki Väätäisen kotiväki oli jäänyt sijoilleen, kun Roivainen lähti jatkamaan matkaansa.

Näiden lisäksi kuulusteltiin vielä Adam Väätäisen anoppia Saara Martikaista.

Käräjäoikeus tuli siihen tulokseen, ettei mikään viittaa siihen, että Sakari Roivainen oli joutunut väkivallan kohteeksi, vaan hän on kaatunut ja epäonnekkaasti lyönyt päänsä.

Oikeusjuttu jättää lukijalleen useampiakin kysymyksiä avoimeksi. Vaikuttaa siltä, ettei yksikään viranomainen käynyt turmapaikalla. Missä Roivaisen rahat olivat? Oliko mahdollista, että Roivainen ja talonmiehet olisivat nauttineet viinaa? Se voisi selittää jo varsin iäkkään Roivaisen kompuroinnin. Viinasta ei vaan sopinut oikeudessa puhua, koska silloin olisi voinut joutua sakotetuksi. Viinaahan sai juoda, mutta ei juopua.

Jaana Luttinen tutkinut perusteellisesti Iisalmen pitäjän oloja Suomen sodan aikaan ja sodasta toipumista. Sota oli järkyttänyt yhteisöjen turvallisuutta, taloutta ja laillisuutta syvästi. Alueella syksyllä 1808 majoittuneet venäläiset joukot tyhjensivät talojen ruoka- ja rehuvarastot, tuhosivat omaisuutta, varastivat vaatteita, tarvekaluja ja tallasivat peltoja. Lisäksi sotilaiden mukana tulivat vielä kulkutaudit, jotka nostivat kuolleisuuden hyvin korkeaksi.

Voi kysyä, että oliko 20 riikintaalaria riittävä syy kalauttaa tuttu naapurikylän mies hengiltä? Vai kaatuiko Roivainen ja häneltä otettiin raha vasta sen jälkeen? Kun lehmä maksoi 12 riikintaalaria, niin ryöstettävä summa vaikuttaa aika pieneltä. Tosin Sakari oli puhunut useammalle henkilölle olevansa menossa ostamaan hyvää hevosta. Sellainen saattoi maksaa 40 riikintaalaria. Kukaan Onkivedellä ei tiennyt, paljonko Roivaisella oli rahaa. Kun sodasta toipuminen oli vielä ihan kesken, saattoi kaikki raha houkutella.

Luetettavinta lienee kuitenkin lähteä siitä, että paikalliset puhuivat valan velvoittamana totta ja Sakari Roivaisella oli vain tavattoman huono onni. Hänen vaimonsa ei tiennyt Sakarin rahojen kohtaloa eikä osannut rahoja oikeudessa kaivata. Tuon ajan taloissa isännät pitivät huolen raha-asioista.

Leski Liisa Roivainen jäi yksin pienen pojan kanssa. Liisa meni myöhemmin naimisiin Knuut Vainikaisen kanssa ja jatkoi tilallisen puolisona elämäänsä Mikkajärvellä. Heille syntyi ainakin lapset Wilhelmiina (1816) ja poika Benjamin (1821).

Sakari Roivainen oli Juho Laurinpoika Roivaisen ja Riitta Kuosmasen poika. Sakari oli Lauri Juhonpoika Roivaisen (1753-1833) veli ja siten aika läheistä sukua kirjoittajalle.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Talvikäräjät 16.1.1812, pykälä 147, sivu 77. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/80

Maaninka kuolleet 1807-1842, AP I F:2

Maaninka rippikirja 1809-1820, AP I Aa:5

Maaninka syntyneet 1799-1821 AP I C:2

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan.” Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuosi -blogi, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2015/08/kuvia-suomen-sodasta-ja-tekstia.html

 

 

 

 

 

Katovuosien karua tarinaa - nälkä ajoi Taavetti Roivaisen torpastaan

 

Hugo Simberg, Halla, 1895.

Kuopiossa ilmestyneessä Uusi Savo-lehdessä julkaistiin nimimerkillä ”Joku” sydäntä riipaiseva uutinen 2.5.1893. Kovien katovuosien uhrina ahkerasti uurastanut mökkiläinen Taavetti Roivainen Pöljän kylältä oli menettänyt vuosikymmenien työllä raivaamansa torpan.  

Kovan ajan uhriksi tahtoo tätä nykyä joutua pienten maanviljelijäin taloudet, n.k. mökkiläisten, ja tinkaa taitaa tehdä monelle talollisellekin. Kovan ajan uhriksi joutui äskettäin Maaningan pitäjään Pöljänkylästä erään mökkiläisen Taavetti Roivaisen talous. Hänen näet täytyi leivän puutteesta luovuttaa mökkinsä tykkänään polkuhinnalla toiselle. Mies oli tehnyt tuvan kylmää metsään, raatanut pellot ja niityt kovaan kolkkoon luontoon ja elellyt siinä jo lähes kaksikymmentä vuotta vaimonsa ja lukuisan lapsijoukkonsa kanssa. Tällä ajalla oli hänen uudistalonsa vaurastunut melkoisesti, niityt ja pellot laajenneet ja kartano tarpeen mukaan kasvanut; kykeni jo pitämään useampia lehmiä ja hevosen; sanalla sanoen monien vuosien toivo ja ahkerien ponnistusten hedelmät näytti alkavan olla saavutettavissa.

Mutta viime hallavuosi tuotti ikävän yllätyksen, elukoita täytyi vähentää yksi kerrassaan pois yhä suuremmaksi käyvän puutteen käsissä, hevonenkin antaa jo pois ja viimeiseksi luovuttaa koko mökki ainoastaan 75 markasta. Siinä koko nuoruuden ihanne ja vanhainpäivän toivo ja turva. Peräti ikävätä on, että tuolla lailla täytyy mennä parhaan miehuuden ajan uhraukset. Vaan eihän sille onneton itse mitään voi, täytyy luovuttaa omaisuutensa sille, joka siitä vähänkin antaa, kun ei muualtakaan apua löydy ja ikävä olisi heretä nälkäänsä nääntymään. – Sama on tätä nykyä tarjona monelle muullekin mökkiläiselle.[1]

Suvun tarinoissa olin kuullut kaikuja dramaattisesta torpan menetyksestä, mutta niistä jäi sellainen kuva, että torppa vain siirtyi vuokra-ajan umpeuduttua muille. Lehtijutun perusteella torpan menetys on ollut todella dramaattinen tilanne perheessä.

Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.

Kiinnostavaa on lehden käyttämä sanasto, ”mökkiläinen”, ”uudistalon raivaaja”. Taavetti Roivainen oli Rissalan tilan torppari Pöljä 4 mailla. Renki Taavetti Roivainen (1853-1924) oli tavannut piika Wilhelmiina Lipposen (1848-1937) Käärmelahdessa. He menivät naimisiin vuonna 1872. Aluksi elettiin edelleen Käärmelahdessa, mutta vuodesta 1875 alkaen perhe on merkitty Pöljälle edellä mainitun Rissalan talon mäkitupalaiseksi. Talon isäntä oli Anders Niskanen.

Pöljälle asettuminen ei ollut ihme, sillä Taavetti oli syntynyt kylällä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet Pöljälle, jossa 12-vuotias Taavetti ja 10-vuotias Eeva Sofia elivät orpoina kasvattilapsina ja kirkonvaivaisina, kunnes astuivat itsenäiseen elämään.

Ensimmäinen perheen lapsi, Taavetti kuoli jo pienokaisena. Seuraava lapsi syntyikin sitten Saarismäen mäkitupaan, jota nuori pari oli alkanut raivata raakaan korpeen. Vuoteen 1893 mennessä perheeseen syntyivät lapset Hanna (1875), Pekka (1877), Eerik (1879), Ida (1881), Agatha (1884), Taavetti (1886), Kusti (1889) ja Wilhelmiina (1891). Kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa Taavetti Roivaista mainitaan välillä torpparina, välillä mäkitupalaisena. Raja oli Savossa varsin häilyvä, mutta karkeasti voi sanoa, että yli 2 ha maa-ala tarkoitti yleensä torppaa ja alle 2 ha mäkitupaa. Mutta nimitykset horjuivat asiakirjoissakin.

Vain kolme vanhinta lasta pystyivät jo olemaan työn syrjässä kiinni, kun torppa menetettiin. Voi vain kuvitella, kuinka kovan työn Taavetti ja Wilhelmiina olivat raiviollaan tehneet. Kahta peräkkäistä ankaraa katovuotta talous ei kuitenkaan kestänyt.

Saarismäen savutupa seisoi sijoillaan pitkälle 1960-luvulle.
Tässä kuvakaappaus Hannes Virsun Siilinjärven pitäjäelokuvasta.
1950-luvulta.

Kato kosketti vuosina 1891-92 koko maata. Kuopion lääni ei ollut poikkeus. Kuvernöörien raporteissa käytiin satovuotta kylä kylältä läpi. Vuonna 1892 uutisoitiin Maaningalta, että rukiista ja heinistä oli saatu Pöljällä keskinkertainen sato, mutta ohrasato oli täydellisesti menetetty. Myös perunasato oli hyvin huono. Savossakin vaihtelua toki oli, mutta missään sato ei ollut hyvä. Paikoin puhuttiin täydellisestä kadosta, monilta tiloilta niin vilja kuin perunakin oli kärsinyt ankarista halloista. Kevätviljoja haittasivat epäsuotuisat säät ja kovia pakkasöitä sattui vuonna 1892 4.8. ja 14.8. sekä vielä syyskuun 1. ja 10. päivä.[2]

Uuden Savon artikkelin kirjoittaja halusi selvästi ottaa kantaa torppareiden puolesta. Hän kaipasi jonkinlaista apua pulaan joutuneille raivaajille.

Meillä pidetään huolta irtolaisväestöstä, annetaan talollisille monenlaisia hyödyllisiä lainoja käytettäväksi näiden hyväksi, josta on apua ja tukea tavallaan heille kummallekin, vaan mökkiläiset ovat jätetyt oman onnensa nojaan. Eiköhän se liene paha epäkohta, että nämä, jotka ahkeruudellaan ovat saavuttaneet pienen itsenäisen elannon, jätetään avuttomana yhteiskunnan jalkoihin sortumaan?

Uusi Savo ei ollut radikaali lehti, mutta selvästi kirjoittaja nostaa jo esille torppareiden asemaa tavalla, joka tuli näkymään Suomen poliittisessa keskustelussa suuresti tulevina vuosina. Taavetti Roivainen oli tässä hetken aikaa julkisuudessa rehtinä esimerkkinä torppareiden merkittävästä työstä. Taavetti ja Wilhelmiina osasivat kumpikin lukea, joten varmaan tämä lehti on heidänkin käsiinsä aikanaan tullut.

Roivaisten perhe ei kuitenkaan joutunut mieron tielle. Vuonna 1894 heidät on henkikirjoissa merkitty Laurilan taloon Pöljä 22. Taavetti on silloin merkitty loiseksi, mutta jo seuraavana vuonna Laurilan talon torppariksi. Perhe jatkoi Laurilan torpparina vuoteen 1901. Vuodesta 1902 heidät on kirjattu tilan Pöljä 5 Ollila lampuodiksi. Silloin perheessä oli elävää voimaa, aikuistuvia lapsia, jotka yhdessä nostivat Ollilan kelpo tilaksi.

Vaikka alkuperäinen tarina torpan menetyksestä oli aikojen saatossa haalistunut, niin vielä sata vuotta myöhemminkin siitä saattoi tarkkaan kuunnellen kuulla hädän. Löytämäni lehtileike selitti sen. Ei ollutkaan kysymys pelkästä torpankontrahdista, vaan nälästä, kaiken menettämisen pelosta.

1890-luvun katovuosista olisi voinut tulla toisinto 1866-68 nälänhädästä. Silloin noin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja nälän heikentäminä kulkutauteihin. 1890-luvulla oli kuitenkin varastoitu leipäviljaa enemmän ja tehtiin myös viljaostoja ulkomailta nopeammin, jolloin joukkokuolemilta vältyttiin.[3]

Taavetin ja Wilhelmiinan kaskeamia ja raivaamia peltoja
Saarismäessä Pöljällä. Tällä kertaa siellä viljellään kauraa, 
Entisenä aikana ohraa tai ruista.

 

---

[1] Uusi Savo 2.5.1893 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/555006/articles/81647576

[2] Uusi Savo 8.11.1892 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/548635/articles/81647582

[3] https://yle.fi/a/74-20008675

Tilariita Mikkajärvellä 1812 -tunnelmat kiristyvät nyrkiniskuihin asti

 

Kartta vuodelta 1761 kuvaa Alapitkän maaomistusoloja, mutta 
aivan kartan alalaidassa, Mikkajärven rantamilla on Matts ja
Johan Roivaisten talot merkittynä.

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan syyskäräjillä 1812 käsiteltiin pahoinpitelyjuttua. Mikkajärvellä Iisalmen pitäjässä Matti Matinpoika Roivainen (1767-1840) oli tullut sunnuntaina sisarensa Marketta Roivaisen (1766-1841) ja tämän puolison Pekka Ruotsalaisen kotiin humalassa. Hän oli lyönyt Markettaa niin, että oli aiheuttanut neljä verihaavaa ja mustelmia.

Asiassa ei ollut epäselvyyttä, todistajat Matti Savolainen ja Inkeri Rautiainen Tavinsalmelta olivat nähneet haavat. Matti Matinpoika sai yhteensä 16 hopearuplaa ja 72 kopeekkaa sakkoa humalassa olemisesta ja pahoinpitelystä.  Lisäksi tuli oikeuskulut 4 hopearuplaa. Mikä oli kiristänyt sisarusten välit näin huonoiksi?

Mikkajärvi oli Roivaisten kylä. Kylälle oli syntynyt 1700-luvun alusta alkaen useita taloja, joita Roivaiset asuttivat. Isojakotoimituksen asiakirjassa vuodelta 1787 allekirjoittajina esiintyvät Matti Roivainen, Johan Roivainen, Matti Matinpoika Roivainen, Johan Matinpoika Roivainen ja Johan Laurinpoika Roivainen, viimemainitulla nimellä oli kaksi allekirjoitusta puumerkkeineend. Mikkajärvi onkin oikea sukututkijan painajainen, sillä aukollisten lähteiden ja samankaltaisten nimien keskellä on helppo harhautua.

Palataksemme alun riitaan. Samoilla käräjillä kuin pahoinpitelyjuttua puitiin, käsiteltiin myös Matti Matinpojan Roivaisen ja hänen veljensä Johan Matinpoika Roivaisen (1790-1844) talonjakoon liittyvää riitaa.

Poikien isä, talon isäntä Matti Roivainen oli kuollut 14.2.1808. Matti Matinpojan sisarukset olivat myyneet sisarosuutensa Juhan Matinpojalle Mikkajärvi 1 perintötilasta. Matti haastoi sisarukset käräjille ja vaatii itselleen puolet sisarusten myymistä osuuksista. Sisaret Marketta, Tiina ja Maria Roivainen puolisoineen olivat vastapuolella. Lisäksi Liisa Roivaisen (k.1808) puoliso Martti Mielonen Pöljältä olivat sisarusten vastahaasteessa mukana.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika olivat eronneet eri ruokakunniksi 1809. Aiemmin Matti oli ostanut sedältään Juho Roivaiselta (1745-1807) vuonna 1803 tämän osuuden Mikkajärven perintötilaan. Päätila arvioitiin 500 hopearuplan arvoiseksi ja Matin ostama tilaosuus arvioitiin 250 hopearuplan arvoiseksi.

Perunkirjoituksessa ei päästy sopuun tilojen jaosta. Matti Matinpoika oli sitä mieltä, että vain hänellä oli oikeus ostamaansa tilaan. Juhan Matinpoika taas katsoi, että tila oli aikanaan ostettu yhteisillä varoilla.

Oikeudenkäynnin aikana kävi kuitenkin ilmi, että Juho Roivainen oli myynyt tilan veljenpojilleen Matille ja Juholle yhdessä. ”Minä Juho Matinpoika Roivainen teen tiettäväksi, että minä vapaasta tahdosta ja terveellä ymmärryksellä ja harkitusti myyn sekä rakkaan vaimoni suostumuksella myyn samasta kylästä oleville talollisille Juho ja Matti Matinpojat Roivaisille omistamani perintötalon nro 1 kaikkine siihen kuulvine tiluksineen kuten peltoineen, niittyineen ja metsineen, jotka ovat sille isossajaossa langenneet mukaan lukien torpat ja torpanpaikat, myllyt ja myllynpaikat, vesi ja maa-alueet ja kaikki, mitä siihen voidaan tulevaisuudessa lisätä.” Pojat olivat maksaneet sedälleen 444 riikintaalaria talosta.

Erikoista oli, että Juhan Matinpoika kertoi oikeudelle, että hänen nimensä on lisätty kauppakirjaan hänen isänsä vaatimuksesta. Poika oli myös kauppakirjan kirjoittamisen aikaan vasta 13-vuotias. Matti ei kiistänyt asiaa.

Myyjä Juho Roivainen pidätti itselleen oikeuden rakentaa itselleen Pitkänahonpää-nimiselle metsämaalle uuden torpan ja sai itselleen Hamulan kylän rajalta niityn, joka ulottui Hökösenniityn raivioon. Lisäksi hän sai kolmen kapanalan verran naurismaata sekä oikeuden kasketa metsää isännän luvan mukaan, tuotosta kolmasosa kuului Matille. Kuluvan vuoden kevätkylvöt jäivät myyjälle, heinät Juho ja Matti korjasivat puoliksi. Kuluvan vuoden verot ja sotilasmaksut maksettiin puoliksi. Hamppua Juholle luvattiin sopimuksessa kuusi kappaa tilan vanhalta pellolta kolmen vuoden ajan. Lisäksi Juho sai vanhalta talon paikalta aitan ja vanhan ladon. Ostaja Matin tuli siirtää rakennukset uuteen paikkaan ja rakentaa sinne yhdessä myyjän kanssa kolme syltä kertaa kolme syltä oleva pirtti.

Myyjä Juho Roivainen kuoli jo 1807, joten jää epäselväksi minkä verran uuden torpan rakentamisessa ehdittiin edetä.

Nilsiän Halunan Roivaisten sukuhaaran talo
Pölkkypuro 1890-luvun alussa. Tänne Juho 
Roivainen lopulta päätyi, kun elo Mikkajärvellä
kävi ahtaaksi. Karl Granit, Museovirasto.

Juhan Matinpoika Roivainen oli tarjonnut Matti Matinpojalle kummankin tilan tasajakoa, jossa molemmat olisivat maksaneet välirahaa. Jompikumpi olisi muuttanut majaansa ostetulle tilalle. Mutta Matti Matinpoika vaati saada pitää tilan ja lisäksi hän vaati Juhoa siirtymään pois isänperintönä saamaltaan maalta. Näin jälkikäteen näyttäisi siltä, että Matin vaatimus oli kohtuuton.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika esittivät samoilla käräjillä kuitteja erilaisista maksuista, joita kumpikin oli viimeisten vuosien aikana maksanut talon pitoon liittyvinä kuluina. Osapuolet koettivat saada toisensa maksamaan jälkikäteen maksuja. Oikeuden asiakirjasta näkyy, että talollisetkin elivät jatkuvan vippailun kulttuurissa. Lainojen korkoja ja veroja maksoi se, jolla oli rahaa. Matilla oli mm. kuitti, jolla osoitettiin hänen maksaneen vuosien 1805-1810 verot.

Oikeuden mielestä Matti Matinpoika oli kuitenkin ostanut tilansa pesän yhteisillä varoilla. Myös Matin ostaman tilanosan kuten myös vanhempien muun jäämistön tulee mennä jakoon lasten kesken. Juho ei voinut sulkea Mattia ulos sisarosuuksista. Näin molempien piti vastata samoilla osuuksilla kauppasummista, jotka Matti on sedälleen Juho Roivaiselle ja Juho sisarilleen sitoutunut maksamaan.

Ratkaisu ei miellyttänyt Matti Matinpoika Roivaista. Tästä lienee johtunut väkivaltainen purkaus sisko Markettaa kohtaan.

Tämän jälkeen elämä Mikkajärvellä oli epäilemättä hankalaa, joten Matti koetti vaihtaa tilansa Lauri Raatikaisen tilaan Käärmelahti 1. Mutta vaihtokauppa peruuntui1814 käräjillä, koska Mikkajärven tila ei ostajan mielestä vastannut sovittua.

Matti Matinpoika Roivainen ja hänen puolisonsa Maria Julkunen löytyvät vuodesta 1826 alkaen torpparina Maaninka Käärmelahti 1. Kovina tautivuosina 1830-luvun alussa Maria-puoliso kuoli. Matti Roivainen kuoli ruotuvaivaisena 3.5.1840 Käärmelahdessa.

Perintöriidan toinen osapuoli Juho Matinpoika Roivainen ei myöskään viihtynyt Mikkajärvellä, vaan osti tilan Nilsiän Halunalta, jossa kuoli tilanomistajana 54-vuotiaana.

Halunan Pölkkypuro. 
Kuva Karl Granit, Museovirasto.

Tilalliset elivät ankaraa murrosvaihetta vuosisadan vaihteessa. Isojako mullisti oloja ja ajattelumalleja, yhteistaloudet hajosivat riitaisasti. On hyvä myös muistaa, että Suomen sota oli kulkenut pienen Mikkajärven kylän yli kaikessa ankaruudessaan, kulkihan Kuopio-Iisalmi valtatie aivan kylän vierestä.

Juhanin ja Matin riitelyn taustalla saattoi myös olla se, että Matti oli 23 vuotta veljeään vanhempi. Hän saattoi kokea isännyytensä itsestään selvänä. Voi myös uumoilla, että Marketta-sisko oli jollakin tavalla tulemassa nuorta Juhoa tilakiistassa, ehkäpä sen vuoksi suuttumus kohdistui häneen enemmän kuin Juhoon?

Mikkajärvi, Siilinjärvi.

Lähteet

Roivanen, Urho, Kaskimailta maailman turuille

Maaninka rippikirja 1832-1844, s.279, kuva 285 (SSHY)

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1223, https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1223?t=Mickaj%C3%A4rvi

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1225, § 257 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1225?t=Roivain

Lisäksi tässä on hyödynnetty ahkerien ja huolellisten sukututkijoiden työtä, kun he ovat penkoneet ansiokkaasti Mikkajärven sotkuisia kiemuroita Genissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kova torpan kontrahti 1854

 

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta.

Syksyllä 1854 David Roivainen sai maanvuokrasopimuksen Niemisjärven kylän Hirvimäkeen. Hän oli syntynyt Iisalmen pitäjässä, Mikkajärven kylän taloon N:ro 1 vuonna 1795.

Pieni Mikkajärven kylä alkoi käydä 1800-luvun vaihteessa ahtaaksi. Davidin isä, talollinen Matti Matinpoika Roivainen muutti 1816 Käärmelahteen, jossa eli torpparina Jussilan talossa. Hänen puolisonsa Maria Julkunen kuoli 1833 ja Matti Matinpoika Käärmelahdessa 1840. Kuollessaan Matti oli kirjattu kirkonvaivaisiin.

Myös David muutti Käärmelahteen isänsä perheen mukana. Perhe muutti elämässään useita kertoja. Kun maatila oli menetetty Mikkajärvellä, niin sitä ei enää takaisin saatu.

Oheinen torpansopimus vuodelta 1854 vastaa osaltaan siihen, miksi tilaton väestö ei pystynyt vakiinnuttamaan talouttaan ja pysymään paikallaan. Sopimukset olivat lyhyitä, joskus pelkästään suullisia, jolloin niiden oikeusturva oli heikko.

Rahavuokran maksaminen uudistorpan tuloilla on täytynyt olla todella vaikeaa. Kymmenessä vuodessa molemmat saivat raivata neljä tynnyrinalaa eli kaksi hehtaaria peltoa. Jos pellonraivaus lähti kaskenpoltosta, niin kovan työn takana tienestit olivat.

1800-luvun lopulla yleinen torpansopimus oli Pohjois-Savossa 25 vuotta. Sen aikana pystyi sentään vähän enemmän rauhassa rakentamaan. Omille isoisovanhemmilleni kävi niin, että kun pytingit ja pellot oli saatu hyvään kuntoon, niin vuokrasopimusta ei uusittu. Torppari sai kyllä pienen korvauksen töistään torpan mailla, mutta se ei mitenkään korvannut vuosien työpanosta.

Pisteaidan tekoa. Hyvä aita oli niin tiivis, ettei jäniskään siitä
läpi päässyt. Aidat suojasivat viljelyksiä vapaana laiduntavalta
karjalta ja muilta eläimiltä.
J. Jääskeläinen, Tohmajärvi. Museovirasto.

Mäkitupalaisten Contract

Tämän kautta otan minä Drengimiehen Anders Wäänäsen ja David Roivaisen minun omistamlle maalleni N:6vella Niemisjärven kylässäKuopion pitäjässä uuvispaikalle niin kuin mäkitupalaiseksi maapaikan nimi Hirvimäki seuraavaisilla puheilla:

1.      tänä sisällä olevana vuotena 1854 saapi uuvismäkitupalainen mainitussa paikassa vielä viljat eli kylvöt peltomailta ja tulevana vuonna 1855 samalla tavalla.

2.      Kahen vuen perästä Wäänäsen vuosina1856 ja 1857 peldomaan eistä 5 ruplaa hopeassa ja sittä sen perästä alkaen 1858 maksu 11 ruplaa hopeassa 8 vuotta. Että se tulo yhtensä 10 vuotta ja sen aijan sisään he saavat tehdä neljä tynnirinalan peldo ja sitte 15 ruplaa viisi vuotta. Että se tulee yhtesä viisitoista vuotta.

3.      Mehdä halmeilta kolmas osa ja valmista niittyä saapi mäkitupalaiset tehdä Pienen järven päästä vanhan niityn asti.

4.      Pelloillen ja niityillen pitää Wäänäsen ja Roivaisen lailliset aijat sen määrätyn ajan sisään.

5.      Wäänäsen ja Roivaisen pitää 10 vuen sisään tehdä porstuva ja yksi kammari minä vain hänet pyvätän.

6.      Wäänäsen ja Roivaisen pitää tehä 9 päivää päivätyötä 5 vuotta ja sen perästä 2 viicko talon ruuissa vuoten joka tämän kautta vahvistetaan Kuopiossa se 9. p. September 1854.

Andes Trumpet

puumerkki

Me olemme tyytyvät tämän contractin sisällä piton

                      David Roivainen                 Anders Wäänänen

                       puumerkki                           puumerkki

Totistajat

                      Petter Tiirikainen                Gustaf Asikainen

Talonmies Niemisenjärven kylältä           Torppari Niemisjärven kylästä

puumerkki                                                puumerkki

 

Kovin pitkää torppari David Roivainen ei ehtinyt ahertaa uudessa paikassa, sillä hän kuoli Niemisjärvellä kihtiin 1856 kirkonkirjojen mukaan. Hänelle jäi kaksi pientä lasta, viisivuotias Anna Liisa ja kolmevuotias Taavetti. Nämä lapset olivat syntyneet toisesta avioliitosta Maria Hyttisen kanssa. Davidin ensimmäinen vaimo oli Loviisa Ollintytär Eskelinen.

David Roivainen sai uuden sukunimen, kun pappi kirjoitti hänen nimensä aikanaan muuttokirjaan väärin. Näin syntyi sukuun nimimuunnos Roivanen, joka on säilynyt näihin päiviin saakka.

Lähteet:

Maaninka rippikirja 1832-1844, s.279, kuva 283

Roivanen, U., Kaskimailta maailman turuille

 

Räyhäkkäitä kauppiaita liikkeellä Pöljällä

Olen aiemmin kirjoittanut matkustavaisten erilaisista hankaluuksista 1800-luvun alkupuolen Savossa. Oli huonot, kuoppaiset ja kivikkoiset tiet. Kyyti tärisytti sisuskalut irti. Kievarien tarjoamat palvelut ja siisteys antoivat aihetta moitteisiin, ainakin säätyläisillä, jotka olivat jo tottuneet edes jonkinlaisiin mukavuuksiin.

Mutta ei ollut aina helppoa kyytimiehilläkään.

Tammikuussa 1842 oululainen kauppiasseurue matkusti niin railakkaasti Nilsiän Murtolahdesta Pöljälle, että asioita käsiteltiin vielä seuraavana syksynä Kuopion pitäjän käräjillä. Oululaisten seurueeseen kuuluivat kauppiaat Jacob Ravander, hänen kirjanpitäjänsä Gustaf Junelius, kauppias Johan Forsman, kultakauppiaan leski Kockfors sekä Ravanderin taloudenhoitaja neiti Sofia Östrand.

Seuruetta lähtivät Murtolahdesta kuljettamaan rengit Wilhelm Pura ja Aaro Pentikäinen sekä torpparin poika Olli Väätäinen. Seurueen kyytimiehistä joutui torpparin poika Olli Väätäinen pahoinpidellyiksi Kasurilan ja Pöljän välillä, lisäksi Väätäistä lyötiin vielä Pöljän kievarissakin. Ensimmäisen kerran asia oli käsiteltävänä käräjillä 20.8. 1842. Ilmiannon rikoksesta olivat tehneet talollinen Matti Iivanainen ja Olli Väätäinen, molemmat Murtolahden talosta 1, Nilsiän pitäjässä.

Tyypillinen matkareki Savossa.
Seurasaaren museo

Oikeuden asiakirjoissa puhutaan Kasurilan kievarista, oletan sen tarkoittavan Siilinpään kievaria. Seurueella tuskin oli mitään syytä koukata nykyisen Räimän tien risteykseen, jossa myös oli kievari 1840-luvulla. Matkalaiset olivat menossa pohjoiseen, oletettavasti Ouluun.

Olli Väätäisin kyydissä oli Forsman, joka hermostui Kasurilan ja Pöljän välillä Väätäisen ajoon. Forsman oli ollut kulkueen ensimmäisenä. mutta muut ohittivat heidät matkan aikana. Väätäisen mukaan kyydittävä oli alkanut lyödä häntä matkalla. Kun toinen ajomies Wilhelm Pura ohitti Forsmania kuljettaneen reen, niin Väätäisen hevonen oli seisahtuneena tiellä. Pura kertoi Väätäisen hypänneen pois reestä ja huutaneen apua.

Forsman kertoi oikeudessa, että ajomies oli ollut tottelematon. Lisäksi hän oli hidastellut tarpeettomasti, vaikka hänen hevosensa oli hyvä. Lopulta Forsman oli alkanut itse ajaa hevosta ja Väätäinen oli istunut loppumatkan kyydissä.

Koko muu Oulun seurue oli odottamassa hitaampia kyytiläisiä Pöljän kievarissa. Oli myöhäinen iltayö ja aivan pimeää. Kievarin vierashuone oli hämärä, yksi kynttilä valaisi pöydällä. Pöljän kievarin pitäjä Matti Kejonen kertoi, että Ravander otti kynttilän pöydästä tunnistaakseen tulijat. Sen jälkeen hän löi välittömästi Väätäistä kasvoihin (Kejonen ei ollut aivan varma, ketä ajomiehistä oli lyöty) niin, että veri valui nenästä ja suusta. Lisäksi Junelius löi Väätäistä selkään. Ravander myönsi oikeudessa lyöneensä, mutta vain kerran.

Kinahmin Pölkkypurolla Herman Roivaisen
pihapiirissä matkareki 1890. Kuvaaja Karl Granit.
Kuopion museo

Kaiken kaikkiaan Olli Väätäinen oli onnistunut suututtamaan matkustavaiset perusteellisesti. Hän oli 20-vuotias nuorukainen. Tammikuinen kyyti Murtolahdesta Pöljälle ei varmaan ollut mieleinen työ. Voi olettaa, että pimeässä ja kylmässä talvisäässä kukaan ei varsinaisesti nauttinut matkanteosta. Viinaa ei mainittu oikeuden asiakirjoissa, joten ilmeisesti kaikki olivat kuitenkin selvin päin.

Asia siirrettin Kuopion pitäjän talvikäräjille 15.1.1843. Gustaf Junelius haastettiin myös tulemaan paikalle, joku tiesi kertoa hänen olevan ulkomailla. Jostakin syystä talvikäräjien asiakirjoja ei löytynyt digitoiduista aineistoista. Kaija Kainulainen tarkisti ystävällisesti, ettei sen paremmin Ravanderilla kuin Forsmanillakaan ollut rippikirjoissa merkintöjä rangaistuksista. Asia lienee rauennut, vaikka Väätäisellä näyttäisi olleen syytä itselleen oikeutta hakea.

Lähteet: Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22, 20.8. ja 3.10. Sivut 1050 ja 1060 alkaen

 

 

Nilsiän isojakokartoista sananen

 

Nykyisen Nilsiän kirkonkylän aluetta vuoden 1778 isojakokartassa.
Punainen on talon paikka, kellertävä peltoa, vihreä niittyä.

Nilsiän museo on hankkinut niin nilsiäläisten kuin muidenkin kiinnostuneiden käyttöön ison kokoelman alueen isojakokarttoja.

Isojako aloitettiin Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Sillä oli tarkoitus tehostaa kruunun veronkantoa ja lopettaa pirstaloituneesta maanomistuksesta johtuneet riidat. Talollisisten maaomaisuus oli syntynyt Pohjois-Savossakin vapaan maanvaltauksen ja -raivauksen myötä. Niinpä talojen pellot, niityt, kaskimaat ja metsät olivat erillisinä lohhkoina kylän mailla.

Isojaolla tavoiteltiin maanomistusta, jossa lohkoja olisi ollut tilaa kohti 1-4 ja tilan rakennukset olisivat liittyneet suoraan maihin. Isojako oli pitkällinen prosessi, jossa tilalliset vaihtoivat maitaan päikseen. Nykyisin on menossa vähän samanlainen prosessi, kun tilalliset tekevät tilusjärjestelyjä, ettei maanviljelijän työmatkat olisi aivan mahdottomia.

Museon hankkimassa aineistossa on kylittäin (jakokunnittain) jakokartat ja jakoasiakirja. Kartan kirjaimet ja numerot viittaavat jakoasiakirjaan. Kirjaintunnus kertoo sen talon ja isännän, joka jakoon osallistui. Jakokirjassa luetellaan ensin kunkin tilan pellot, sitten niityt ja metsät, kaskimaat. Pinta-alamittana käytettiin tynnyrinalaa, joka on noin 0,5 hehtaaria. 

Isojaossa vedettiin maastoon viivasuorat kiinteistöjen rajat. Tämä 1700-luvulla tehty toimitus näkyy tänä päivänäkin kiinteistökartoista, vaikka maiden omistus on pirstoutunut paljonkin. Kartoista voi tutkia Nilsiän luonnonoloja noin 200 vuotta sitten, purot, järvet, polut, niityt, metsämaa on hahmotettavissa varsin hyvin. 

Kuvassa Paskolamminmäen rajamerkki Pöljän eteläisen 
jakokunnan mailta. Tukikivet ovat peittyneet 200 vuoden
aikana, vain viisarikivi pilkottaa rajalla.

Rajat pyykitettiin tukevin kivipyykein, joita on hyvä keväällä lähteä etsimään näiltä vanhoilta kiinteistörajoilta. Kannattaa aloittaa kartan tutkiminen mahdollisimman tutulta kylältä, sillä isojakokarttojen logiikka liittyy maanjakoon, ei maaston kartoitukseen ja liikkumisen helpottamiseen.

Oheisessa listasta pääset suoraan karttoihin ja jakoasiakirjoihin. Ne ovat Kansallisarkiston digitaalisessa arkistossa:

Kaaraslahti

Niinimäki D56 (1783)

Nilsiä (Reittiö) 1778

Palonurmi  1778, 1779

Ruohoinen 

Sydänmaa  1778

Sydänmaa 1778-1798

Syvärilä  1797

Sänkimäki  1778

Sänkimäki 1801-02

Vanhakeyritty (Keyritty), N:rot 1-4, N:rot 5-9 (1777,1805), 

Vanhakeyritty  N:rot 8-11 1844-49

Vuotjärvi N:rot 1-4, 10-12 1789

Vuotjärvi N:rot 5-9 1778,1801

Juankoski

Akonvesi 1786

Lapinlahti

Pajujärvi  1780

Rautavaara

Suojärvi 1778, 1805

Kuvakaappaus nykykartasta, Nilsiä.