Eläkkeelle 1800-luvun alkupuolella – lämpöä, ruokaa, kuusi kannua viinaa ja hevoskyydillä kirkkoon

 

Meidänkin suvusta löytyy ruotimummo, kirkonvaivainen. Isoisomummoni Kaisa Toivanen joutui kylänvaivaiseksi Pöljällä 1860-luvulla.[1] Hän eli viimeiset vuotensa sokeana. Ruotimummot joutuivat kiertämään talosta toiseen kylän huollossa. Kaisalla oli elossa olevia lapsia, mutta osa oli alaikäisiä tai he eivät muuten voineet äitiään hoitaa. Sukulaisten kuului vointinsa mukaan vanhukset hoitaa, mutta irtaimelle työväelle se oli usein tekemätön paikka.

Vasemalla Anna Helena Roivainen, s. 1893 ja oikealla Eeva
Pantzar, s. 1898. Molemmat olivat syytingillä eläkevuotensa.
Kirjoittajan isänäiti ja äidinäiti 1970-luvulla.

Talolliset hoitivat vanhusten huollon usein syytinkisopimuksella. Siinä vanha emäntä ja isäntä luovuttivat talon lapselleen, joka lupasi huolehtia vanhempansa kuolemaan saakka. Lisäksi sopimuksissa yleensä luvattiin järjestää kunniallinen hautaus. Tapa on vieläkin voimassa, vaikkakin lienee harvinaisempi nykyisin. Omilla 1980-luvulla kuolleilla isovanhemmillani oli tällainen sopimus, joka sitoi osapuolia kolmisenkymmentä vuotta. Myös toinen mummini eli syytinkiläisenä perheessämme kaksikymmentä vuotta.

Kuten Kaisa Toivasen kohtalo osoitti, vanhuuden turva oli tavattoman epävarma vielä 1800-luvulla. Syytinkisopimus oli aikansa eläketurva.  

Kuu torpparin aurinko. Lapsesta vanhuuteen oli työtä tehtävä, 
jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Koivula, Kolmisoppi.
Kuva Einari Väänänen.

Kuopion syyskäräjillä 1840 käsiteltiin aviopari Aatu Julkusen ja Anna Roivaisen syytinkisopimusta, jonka he olivat tehneet Aatu ja Matti Kejosen kanssa.[2] Kejoset isännöivät talonosaa Pöljä n:ro 4 Ristolasta. Näyttäisi siltä, että tässä syytinkisopimuksessa oli kysymys kiinteistökaupasta, ei sukulaisuudesta. Osapuolet allekirjoittivat sopimuksen Pöljällä 29.9. 1840.

Anna ja Adam olivat olleet talo-osakkaita Mikkajärvellä Jussilan talossa.[3] Anna oli Jussi (Johan) Roivaisen leski. Hän oli mennyt 1837 uusiin naimisiin Adam Julkusen kanssa. Toisen puolikkaan talosta omisti Taavetti Roivainen, joka myös oli mennyt naimisiin ensimmäisen aviopuolison kuoleman jälkeen 1837. Uusi puoliso oli edellä mainittu Kaisa Toivanen. Talo-osakkuus purkautui 1840-luvun alussa. Taavetti muutti perheineen Hamulaan.

Anna Roivainen oli syntynyt vuonna 1782, joten syytinkisopimus oli varmasti ajankohtainen. Hän oli jo 59-vuotiaana ajankohtaan nähden varsin iäkäs. Adam Julkunen oli selvästi nuorempi, syntynyt vuonna 1804. Mitä osapuolet siis sopivat?

Adam ja Anna antoivat kaikki tavaransa, eläimensä, viljansa ja rahansa Kejosille. Adam Julkunen vahvisti käräjillä myös Kejosten täyden omistusoikeuden Ristolan tilaan Pöljällä. Tämän vastineeksi Kejoset lupasivat elättää ja huolehtia syytinkiläisistä kuolemaan saakka sekä maksaa heidän kunniallinen hautauksensa. Tämä sopimus oli uusittava tarvittaessa 10 vuoden kuluttua.

Mikäli sopimus ei syystä tai toisesta toteutuisi, esimerkiksi yhteiselämä ei sujuisi, olisi Kejosten maksettava eläke muulla tavoin. Vuodessa syytinkiläisille kuuluisi: 5 ½ tynnyriä rukiita, 3 ½ tynnyriä ohria, ½ lehmä, ½ sika, 2 lypsävää lehmää (samaa sukua kuin luovutetut), 2 lammasta, muokattua peltoa, siten että syytinkiläiset voisivat kylvää 8 kappaa perunaa, 1 kappa pellavaa, tupakkaa tarpeen mukaan. Lisäksi oli annettava 8 kappaa suoloja ja 6 kannua paloviinaa. Yksi kannu oli noin kaksi litraa viinaa.

Viina lienee tässä ollut enemmänkin vaihdon väline, se oli arvonsa säilyttävä tuote, jolla saattoi vaihtaa tavaraa ja palveluja. Tuskin Anna ja Adam aikoivat juoda näitä viinoja. Lisäksi syytinkiläisillä piti olla lämmin huone ja valmiiksi hakatut polttopuut. Erikseen mainittiin, että kirkkomatkat ja muutkin asioinnit piti saada tehdä hevoskyydillä. Syytinki puolittui, kun toinen syytinkiläisistä kuoli.  

Syytinkijärjestelmästä on jäänyt sanontoja elämään. ”Ei tule mittään muorin kuolemasta, kun syöp ja ellää.” ”Kerjäläisenkin leipä on helpompi syödä kuin lasten antama.” ”Uudesta isännästä syytinki oli jonkinlaista arvan heittoa. Joka päivä, kun syytinkiläiset elävät, oli kuin tyhjän arpalipun otto.”

Kejosten syytinkisopimus ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Adam Julkunen ja Anna Roivainen muuttivat Mikkajärveltä Naarvanlahteen, Hartikkalan tilan torppariksi. Seuraavaksi he siirtyivät Lapinlahden Koppolan kylälle Kuosmalan (n:ro 4) tilalle torppariksi. Adam Julkunen mainintaan Pajujärvi 10 isäntänä 1850-luvun lopussa.

Anna Roivainen kuoli 4.6.1860 Lapinlahdella vesipöhöön. Hän oli kuollessaan 77-vuotias, joten pitkä olisi ollut Kejosten syytinki, jos sopimus olisi toteutunut. Adam Julkunen kuoli Lapinlahden Pajujärvellä 6.1.1868 suonenvetoon.

 Adam Julkusen ja Anna Roivaisen vaiheet Mikkajärveltä muuton jälkeen on saatu sukututkijoilta Pekka Tanskanen ja Kaija Kainulainen. Kiitos!

Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 422 Pajujärvi 11, [1] Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 59 Koppola 4 Kuosmala, Lapinlahti kuolleet 1842-1860 (MKO1-2 I C:1), Lapinlahti kuolleet 1861-1886 (MKO3-5 I F:1)  1868 tamikuu-maaliskuu.

 

---

[1] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 262 Pöljä Kyrko- och Rotfattige ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8870&pnum=274 / Viitattu 10.12.2023

[2] Kuopion tuomiokunnan käräjät 5.10.1841. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195167/pages/540?t=David%20Roivainen

[3] Iisalmen maaseurakunta rippikirja 1827-1837 (MKO145-176 I Aa:13-14)  Sivu 361 Mikkajärvi 1, Jussila ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5302&pnum=361 / Viitattu 10.12.2023

Siilinjärveltä Stalinin vainojen uhriksi – Nousiaisen perheen ikitie

 

Siilinjärven asema 1902. Kuva Viktor Barsokevitsch, 
Kuopion kultt.hist.museo.

Otto Annanpoika Nousiainen (9.4.1870) ja Johanna Turunen (9.12.1882) menivät naimisiin Kuopiossa toukokuussa 1900. He saivat ensimmäisen lapsensa Otto Eliaksen samana vuonna. Pieni perhe oli asettunut Siilinjärvelle, Kasurila 3.[1] Otto oli radanrakentaja. Pariskunnan muutto Siilinjärvelle liittynee Kuopio-Iisalmi radan rakentamiseen. Ratatyö toi alueelle paljon näitä ”ratajätkiä” ja heidän perheitään. Usein kokonaiset perheet työskentelivät työmaan monissa tehtävissä. Työmaiden ydinjoukko oli arvostettuja ja hyvin palkattuja ammattimiehiä, jotka saattoivat luottaa aina uuteen urakkaan uudella ratatyömaalla. 

Otto Nousiainen oli kotoisin Karttulasta ja Johanna Turunen Leppävirralta. Pariskunta pysyi kirjoilla Siilinjärvellä, silloisessa Kuopion maalaiskunnassa aina vuoteen 1918. Perhe kasvoi: syntyivät Uuno Arvi, Aino Siviä, Yrjö. Tämän jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Tauno Ilmari Teuvassa 1912 ja Veikko Ensio Kaukolassa 1915. Lasten syntymäpaikoista voi päätellä, että perhe liikkui työmaiden mukana eri puolilla maata, mutta henkikirjat pidettiin Siilinjärvellä.

Esikoinen Elias (1900) syntyi Siilinjärvellä (?) perheen ollessa töissä Kuopio-Iisalmi radalla, Uuno Arvi (1905) Elisenvaara-Savonlinna radalla, Aino Siviä (1908) ilmeisesti Tervolassa, kun rakennettiin Laurila-Rovaniemi rataa. Yrjö (1910) ja Tauno Ilmari Suupohjan rataa rakennettaessa. Viimeinen työmaa oli Hiitola-Raasuli radalla Karjalassa, jossa siis Veikko Ensio syntyi.

Radanrakentajia ja muuta väkeä Putikon asemalla 1908.
Koko perhe kulki vuosikausia kestävillä työmailla mukana.
Rautatiemuseo.

Nousiaisen koko perhe oli muuttanut Karjalaan. Siellä rakennettiin vuodesta 1913 alkaen rataa Hiitolasta Käkisalmen ja Raudun kautta Raasuliin, josta reitti jatkui aina Pietariin saakka. Venäjän valtio rakensi rataa omalla puolellaan ja suomalaiset omallaan. Rata oli vielä pahasti kesken, kun Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 suisti Suomenkin vallankumoukselliseen myllerrykseen.

Kalle Kallio on teoksessaan Ratajätkät arvioinut, etteivät radanrakentajat olleet aktiivisimpia vallankumousintoilijoita. Heitä suojasi jonkinlainen ulkopuolisuus radanvarren paikallisista intohimoista. Useimmat halusivat Kallion mukaan pysytellä taisteluista mahdollisimman kaukana ja selvitä hengissä.[2]

Ratajätkiä Hiitola-Raasuli radan työmaalla 1917.
Rautatiemuseo.

Poikkeuksena edelliseen Hiitola-Raasuli ratatyömaalla ”vallankumouksen laineet löivät korkeimmalla Raudussa”. Vuoden 1917 aikana työläisten ja työnjohdon välillä käytiin kiivasta taistelua 8 tunnin työaikalain toimeenpanosta ja palkoista. Kiista ratkesi sikäli työntekijöiden voittoon, että he saivat neuvoteltua alan ensimmäisen työehtosopimuksen.[3]

Saavutettu sopimus ei tuonut työrauhaa, vaan suurlakon aikana 1917 työväen järjestyskaartit ottivat vallan radalla. Alettiin maksella kalavelkoja työnjohdolle. Aseita heiluteltiin, työnjohtajia vangittiin ja peloteltiin.[4]

Elias Nousiaisen vaiheista 1917-1918 tiedetään jotakin, sillä hänestä on säilynyt valtiorikosoikeuden asiakirjoja. Luulusteluissa hän kertoi liittyneensä punakaartiin Pietarissa, koska kaarti maksoi palkkaa. Hän kielsi olleensa osallinen Raudun suurlakon aikaisiin tekoihin. Kaksi ratavartijaa väitti häntä kiivaaksi agitaattoriksi, sanoi hänen heiluneen Raudun asemalla aseen kanssa ja yllyttäneen lakkoihin.[5]

Raudun rautatieasema rakenteilla. Sen sanottiin ollleen Suomen
kolmanneksi suurin asema. Pikkukylästä piti tulla merkittävä rajaasema
Pietarista ja Pietariin suuntautuvalle liikenteelle. Museovirasto.

Rautu oli sisällissodan alussa valkoisten hallussa. Pietarin suomalainen punakaarti hyökkäsi venäläisten tukemana rajan yli ja valtasi Raudun aseman 23.2.1918. Elias Nousiainen oli ilmeisesti tässä mukana. Punaiset linnoittautuivat asemakylään maaliskuun aikana. Huhtikuun alussa valkoiset olivat saartaneet raudun asemalle arviolta 2200 ihmistä. Venäläisiä, punakaartilaisia, radanrakentajia perheineen sekä rautulaisia siviilejä.

Huhtikuun 5. päivänä piiritetyt päättivät murtautua saartorenkaasta ja paeta rajan yli Venäjälle. Ylikankaan arvioiden mukaan ehkä vain noin 500 onnistui paossa. Raudun taistelussa kuoli mahdollisesti lähes tuhat ihmistä.[6]

Raudun Kuolemanlaakso. Tätä tietä pitkin punaiset koettivat 
murtautua ulos valkoisten saarrosta. Vainajia lojui pitkin metsiä.
Museovirasto.

Elias Nousiainen vangittiin Perkjärvellä 26.4.1918. Omien puheidensa mukaan hän oli ollut viimeiseksi Kuusaan punakaartin kuormastossa hevosmiehenä. Hän kertoi myös, että hänen vanhempansa Otto ja Hanna olivat Venäjällä.[7] Heidän mukanaan kulkivat varmasti myös nuoremmat lapset, Aino Siviä oli 10 v., Uuno Arvi 13 v. ja Yrjö 8 v. sekä pienimmät Tauno 5v. ja Veikko 3v.[8]

Oliko perhe mennyt rajan yli jo aiemmin, vai selvisivätkö he 1918 Raudun verilöylystä? Työttömyys oli Suomessa ankaraa syksyllä 1917. Rajan pinnassa muutettiin myös Pietariin, jossa työtä oli tarjolla. Miehet olivat rintamalla ja metropin työvoiman tarve oli suuri.

Taisteluja pakeneva perhe Raudussa huhtikuussa 1918.
Kuva Työväen Arkisto.

Viipurin ja Tammisaaren vankileireillä vietetyn kesän jälkeen Elias tuomittiin 10.10.1918 kahden vuoden ehdolliseen vankeustuomioon.[9]

Voi olla, että Nousiaisista ei ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä, sukulaisuussuhdetta tai muuta sidettä Siilinjärvelle. Valtiorikosoikeuden kuulusteluissa Elias mainitsi läheisimmiksi sukulaisikseen Suomessa tätinsä Kustaava Miettisen ja Taavetti Turusen, molemmat Kuopiosta.[10]

Nousiaisten kohtalo Venäjällä ei ollut sen parempi kuin muidenkaan sinne paenneiden. Historiantutkija Lahti-Argutina on tutkinut suomalaisia vainonuhreja Stalinin Neuvostoliitossa. Hänen kirjassaan on tietoja tuhansista suomalaisista. Sieltä löytyivät myös Nousiaisen veljekset Otto Elias ja Yrjö sekä tytär Aino Siviä.[11]

Eliaksesta (Eelis) on tieto, että hän olisi asunut Suomessa vuoteen 1931.Viimeisin asuinpaikka Suomessa oli Utajärvi. Sieltä hän loikkasi Neuvostoliittoon. Hän työskenteli Äänisenrannan piirin Lohijärvellä autonkuljettajana kuten veljensä Yrjö. Yrjö oli Neuvostoliiton kommunistisen nuorisoliiton jäsen. Aino Siviä toimi Petroskoissa ministerineuvoston suomen kielen opettajana.

Elias pidätettiin 7.4.1938 ja ammuttiin 2.10. 1939 Petroskoissa. Yrjö sai olla vapaalla jalalla vähän pidempään, hänet vangittiin 15.6.1938 ja ammuttiin 8.10.1938 Petroskoissa. Aino Siviästä on tieto, että hänet vangittiin 3.11.1945, tuomittiin vankilaan ja vapautettiin 21.9.1949. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1957. Poikien maine palautettiin vuonna 1989.[12]

Muiden perheenjäsenten kohtaloista ei ole muuta tietoa kuin heidän julistamisensa kuolleeksi vuoronperään 1971 alkaen, jolloin Otto julistettiin kuolleeksi.

Oton ja Johannan syntymäpitäjät, muutto Kuopioon ja vihkipäivä löytyivät Päivi Hillevi Miettisen (Johanna Turunen) ja Pekka Antero Tanskasen (Otta Annanpoika Nousiainen) ylläpitämiltä sukusivustolta Genistä. Kahden nuorimman lapsen tiedot on saatu Kuopion aluerekisterista samoin kuin kuolleeksijulistamistiedot.

---

[1] Kuopion läänin henkikirja1901-1901, Kasurila 3, Taulumäki https://digihakemisto.net/item/1728441485/5249793845/274

[2] Kallio, Ratajätkät, 318

[3] Kallio, 308-309

[4] Kallio, 310

[5] VRO, https://digihakemisto.net/item/2661440252/4005286644/258

[6] Kallio, 313-314, Ylikangas, Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella.

[7] VRO

[8] Kuopion läänin henkikirja1918-1918, Kasurila 3, Taulumäki. https://digihakemisto.net/item/1730428480/5352693027/600

[9] VRO https://digihakemisto.net/item/2630965124/5910522638/83

[10] Voi tarkoittaa Kuopion tuomiokirkkoseurakuntaa tai Kuopion maaseurakuntaa. Puhekielessä käytetään epätarkasti.

[11] Lahti-Argutina, Olimme joukko vieras vain, venäjänsuomalaiset vainon uhrit Stalinin Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s.368-369 https://www.doria.fi/handle/10024/178157

[12] sama

Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.

Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.

Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta

 

 

 

 

Talollisen poika Aatu (Adam) Toivanen ilman maita ja mantuja - Amerikkaan vai Iisalmeen?

 

Jussila, sittemmin Vilhola 1930-luvulla otetussa kuvassa.
Talon rakennuskanta lienee uudistunut lähes täysin 1900-
luvun alusta. 

Adam (Aatu) Wilhelm Toivanen syntyi Pöljällä Jussilan talossa (nro 9) 30.3.1889. Hänen isänsä oli talollinen Aatami Toivanen (s. 15.12.1845) ja äitinsä Wilhelmiina Toivanen (s. 6.8.1863). Jussila oli iso talo, 1900-luvun vaihteessa perhe omisti myös Savolan tilan (Pöljä 12). Aatamin isä oli Wilhelm Toivanen (s.1798) ja äiti Hedvig Lovisa Halonen (s. 1804) molemmat Pöljältä. Aatami omisti puolet Jussilan tilasta, toisen puolen omisti Maria Toivanen. 

Toivasten suku oli muuttanut Pöljälle 1700-luvun alussa, suvulla oli hallussaan myös Toivola (Pöljä 7, nykyisin Pulaste). Poika syntyi siis pitkään tilallisena eläneeseen sukuun. Jotakin dramaattista tapahtui kuitenkin vuosisadan vaihteessa Pöljän Jussilassa.

Olen kirjoittanut Jussilan tilasta ja Aatami Toivasesta blogitekstissä Adam Toivanen hakee lainaa Waltionkonttorilta. Tila oli pinta-alaltaan suuri, peltoja ja niittyjä oli yllin kyllin, mutta silloinen isäntä Aatu Wilhelm oli ajautunut vaikeuksiin ja velkoihin. Hän joutui myymään tilansa Nestori Haloselle. Perhe muutti Syrjämäen torppaan samalla kylällä.

Toivasten perhe, johon kuuluivat vanhempien lisäksi Yrjö Weikko (1895), Terttu (1898), Laina Helga (1904), Eva (1908), Heta (1886), Aatu Wilhelm ja Ferdinand (1892) muutti vuonna 1910 Iisalmelle. Aatu Wilhelm Toivanen oli hakenut Amerikan passia varten todistuksen Maaningalta vuonna 1909. Tämän hetken tiedon mukaan hän ei kuitenkaan lähtenyt Amerikkaan.

Luuniemen saha Iisalmessa.
Iisalmen Kameraseura.

Aatu Wilhelm Toivasen vaiheista Iisalmessa tiedämme sen vuoksi, että hänet pidätettiin 5.6. 1918 Iisalmessa ja toimitettiin Kuopion vankileirille. Hän oli kuulunut paikalliseen punakaartiin, jolla ei kuitenkaan ollut aseita eikä oikein toimintaakaan. Hänet oli kuitenkin valittu Iisalmen punakaartin 6. plutoonan 11. osaton päälliköksi tammikuun lopussa 1918.

Kuulusteluasiakirjassa hän kertoo työskennelleensä viimeiseksi Iisalmen Nahkatehtaalla, sitä ennen kymmenen vuotta Iisalmen sahalla. Kuulusteltava asui tuolloin edelleen yhteisessä kodissa vanhempiensa kanssa osoitteessa Pohjolankatu 16.

Iisalmen Nahkatehdas Oy:n työntekijöitä 1910-luvulla.
Iisalmen Kameraseura.

Nämä tiedot vahvisti myös Iisalmen suojeluskunnan esikunta lausunnossaan, jonka se antoi 16.6. 1918. Esikuntaan kuuluivat ”Ylipäällikkö S. Sahlström, kasööri A. Lyytikäinen, wiskaali H. Vainikainen, insinööri Fr. A. Karvonen ja nimismies T. Meklin.

Aatu Toivanen oli liittynyt oman ilmoituksensa mukaan työväenyhdistykseen vuonna 1917 ja sitä ennen ollut sahatyöväen ammattiosaston jäsen. Suojeluskunnan esikunta antoi Aatu Toivasesta erittäin myönteisen lausunnon. Hänestä sanottiin mm., että hän ”on tehnyt yleensä kiitettävän vaikutuksen.”

Toivanen sai valtiorikosoikeudelta avunannosta valtiopetokseen kaksi vuotta kuritushuonetta ehdollisena ja kolmen vuoden koetusajalla. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksi vuodeksi. Tuomio oli lievä. Selvästikin Toivanen oli pikkutekijä Iisalmen punaisten toiminnassa.

Kuopion vankileiri 1918. 
Museovirasto.

Aatu näyttää palanneen Iisalmeen, josta muutti 29.12.1922 Iisalmen maaseurakunnan puolelle. Toivasen kohdalla seurakunnan pääkirjoissa kummittelee merkintä ”Amerika” 1910-1930. Hän oli varmuudella ainakin vuoteen 1918 Suomessa. Todennäköistä on, ettei hän koskaan lähtenyt Amerikkaan, vaikka passi olikin hankittu. Ainakaan hänen liikkeistään ei löytynyt tietoa siirtolaisrekisteristä yms. lähteistä.

Aatu asui elämänsä viimeiset ajat veljensä Ferdinand Toivasen taloudessa Sonnilan kylällä. Aatu Toivanen kuoli perheettömänä 7.10. 1960.

Joissakin lähteissä on väitetty, että Aatu Toivanen olisi osallistunut 1918-1919 Muurmannin legioonan toimintaan, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä.

Lähteet

Maaninka syntyneet 1833-1846 (AP I C:4) 1846 SSHY; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40743&pnum=126 

Maaninka rippikirja 1843-1853 (AP_2 I Aa:12)  Sivu 372 Pöljä 9 ;

SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40647&pnum=116 

Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 275 1889 maaliskuu huhtikuu ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29919&pnum=139 

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_1 I Aa:23)  Sivu 475 Pöljä 9 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40662&pnum=480 

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10)  Sivu 67 1910 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=70 

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5)  Sivu 439  ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=433 

VRO  https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4775056136&aineistoId=2661435552, https://digihakemisto.net/item/2630955760/8413410040/60

Kuopion aluerekisterikeskus, Aadam Wilhelm Toivasen virkatodistus 7.7.2023

Nykänen, Veli, Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan. Uutis-Jousi 17.5.2023.

 

 

 

Pöljältä punaupseeriksi – Iivari Savolainen Muurmannin legioonassa ja Solovetskissa

 

Iivari Savolainen ei tullut rippikoulun loppukuulusteluun 1901. Eikä hänestä löydy myöhemminkään mainintoja Maaningan kirkonkirjoista. Näyttäisi siltä, että poika on lähtenyt maailmalle heti täytettyään 15 vuotta. Seuraava asiakirjatieto hänestä on vuodelta 1908, jolloin häntä on sakotettu näpistelystä 50 markkaa Kemissä.

Iivari Savolainen syntyi 16.10.1885 Pöljä 17, Hinkkalan talossa. Hänen isänsä oli torppari Pekka Savolainen (s. 23.12.1845 Nilsiä) ja äitinsä Eeva Leivo (s. 30.10.1846 Nilsiä). Perheessä oli useita lapsia August (1872) Anna Katri (1874), Pekka (1877), Saara Maria (1879).

1900-luvun vaihteessa perhe oli siirtynyt mäkitupalaiseksi Pöljä 12, Savolaan. Silloin rippikirjassa ei enää näkynyt mukana kulkemassa Iivaria. Iivarin vaiheista tiedetään hiukan enemmän sen vuoksi, että hän ajautui lopulta Muurmannin legioonaan Kuolan Karjalaan. Kun tämä suomalaisista muodostettu legioona palautettiin Suomeen vuonna 1919, niin sotilaat kuulusteltiin ennen kotiutusta.

Suovujoen ylittävä rautatiesilta. Muurmannin rataa alettiin
rakentaa vuonna 1915. Se yhdisti Murmanskin ja 
Pietarin. Kuva Sergei Prokudin-Gorski.

Oman kertomuksensa mukaan Savolainen oli työskennellyt pohjoisen savotoilla, viimeksi Sodankylässä. Sieltä hän oli oman ilmoituksensa mukaan lähtenyt 1917 helmikuussa Kuolan kaupunkiin töihin. Venäjän rajaseutu veti suomalaisia työnhakuun, sillä siellä oli sahoja, metsätöitä ja vuodesta 1915 alkaen Muurmannin ratatyömaa. Jopa 5000 suomalaista työskenteli ratatyömaalla venäläisten siirtotyöläisten ja keskusvaltojen sotavankien rinnalla.

Venäjällä Savolainen oli työskennellyt mm. Kantalahdessa, josta siirtyi Knäsöön kylään. Siellä hän värväytyi 28.7.1918 Muurmannin legioonaan. Muurmannin legioona oli merkillinen 1. maailmansodan ja Suomen sisällissodan sivujuonne. Siinä Suomen sisällissodassa tappiolle jääneet punaiset asettuivat brittiarmeijan leipiin.

Legioonalaisia. Britit huolehtivat varusteista ja ruokahuollosta
hyvin.

Brittien alkuperäinen ajatus oli suojata Pohjois-Venäjää saksalaisten hyökkäykseltä, mutta bolsevikkien kaapattua vallan syksyllä 1917 tilanne muuttui. Legioonasta tuli osa ympärysvaltojen interventiojoukkoja bolsevikkihallintoa vastaan. Paitsi että punahenkinen Muurmannin legioona ei suostunut taistelemaan bolsevikkeja vastaan. Käytännössä legioonan sotatoimet jäivät hyvin vähiin. Joukko olikin varsin sekalainen kattaus suomalaisista historian rattaissa.

Osa oli mukana, koska muu toimeentulo estyi alueella, eikä sisällissodan köyhdyttämään Suomeen näyttänyt järkevältä palata. Legioona maksoi palkkaa, varusti hyvillä vaatteilla ja ruokaa oli riittävästi. Jopa säännölliset rommiannokset jaettiin. Oli myös suomalaisia punaisia, jotka olivat paenneet kotiseuduiltaan kesällä ja syksyllä 1918 kostoa peläten. Pohjoisesta oli lähdetty valkoisten kutsuntoja pakoon. Joukossa oli myös vakaumuksellisia kumouksellisia, jotka haaveilivat hyökkäyksestä Suomeen. Tällaiseen ryhmään Iivari Savolainen liittyi.

Savolainen kiisti legioonalaisten kuulusteluissa osallistuneensa millään tavoin vuoden 1918 kapinaan tai yleensäkään poliittiseen toimintaan. Maaningan nimismies antoi lausunnon, jossa totesi henkilön olleen jo kauan pois paikkakunnalta. Mitään raskauttavaa tietoa heillä ei ollut. Näin ollen Savolainen vapautettiin syksyllä 1919 kuulustelujen jälkeen.

Legioonan tulo Suomeen oli monille pelottava asia, tiedetään että paikoitellen legioonalaisia pahoinpideltiin ja heidän laadukkaat vaatteensa revittiin päältä. He olivat modernisti sanottuina vierastaistelijoita, joita epäiltiin kumouksellisiksi punaisiksi. 870 miestä päästettiin kuitenkin palaamaan ilman tuomioita kotiseuduilleen.

Iivari Savolaisesta löytyy vielä Valtiollisen poliisin henkilökortti. Siinä on hajanaisia tietoja, arvailuja ja epäilyjä hänen toiminnastaan. Eräässä ilmiannossa hänet yhdistettiin poromies Ariel Kairalan murhaan vuonna 1918. Tosin Nevakivi kirjassaan Muurmannin legioona maitsee murhasta epäillyksi ihan toisen miehen.

Iivari näyttää menneen takaisin Venäjälle, hän oleskeli Murmanskissa. Siellä hänen sanottiin liittyneen punaupseerikoulutukseen ja ”vihityn” punaupseeriksi vuonna 1924. Valpon Kuopion alaosasto oli kuulustellut Iivarin Pekka-veljeä, joka asui Iivarin kotipaikakseen sanomaa Vellimäen pientilaa Hökösen kylällä. Valpon mielestä Pekka Savolainen ”tietää veljensä hommista”. Lisäksi Iivarin sanottiin käyvän säännöllisesti Venäjän puolelta tapaamassa Kajaanissa erästä punaleskeä. Itäraja vuoti molempiin suuntiin vielä 1920-luvulla.

Sitten onni kääntyi.

Solovetskin luostarivankila oli ensimmäinen keskitysleiri, 
jonka Neuvosto-Venäjä perusti.Vankeja tuodaan saarelle.

Vankeja tuodaan Solovetskiin. Komento oli tavattoman 
julmaa.

Hänet oli pidätetty syytettynä junan suistamisesta Muurmannin radalta ja lähetetty pahamaineiselle Solovetskin luostarin vankileirille. Viimeisin tieto Valpon kortistossa oli, että hänet olisi viety Shpalernajaan Leningradiin. Sinne Iivarin tiedot loppuvat. Hänet on siirretty vuonna 1965 Siilinjärven seurakunnan poissaolevaan väestöön ja julistettu kuolleeksi 14.1.1980.

Mirko Harjula on löytänyt Iivarista tarkempia tietoja. Hänen mukaansa Savolainen olisi valmistunut punaupseeriksi vuonna 1923. Ennen tätä oli mukana Läskikapinan järjestäjänä vuonna 1922. Kapina oli lyhyt episodi helmikuussa 1922, kun pieni punasotilaiden joukko ylitti rajan ja nostatti Sallan metsätyömailla kapinaa. Lisäksi joukko ryösteli elintarvikkeita ja rahaa.

Harjulan mukaan Iivari Savolainen olisi pidätetty vasta 1928, jolloin sai 10 vuoden pakkotyötuomion.

Idean tähän blogitekstiin sain Veli Nykäsen mainiosta artikkelista Uutis-Jousessa 17.5.2023, ”Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan taistelemaan”  Kiitos, Veli!

Lähteet

Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto, Iivari Savolaisen kuulusteluaineisto 17.10.1919. KA

Iivari Savolainen, Valpon henkilökortti 1923-1929. KA

Maaninka syntyneet 1881-1896 (AP I C:7) Sivu 165, kuva 85 1885 lokakuu ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40746&pnum=85

Maaninka rippikirja 1881-1890 (MKO75-101) Sivu 511, kuva 505 Pöljä 17 Hinkkala ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=11800&pnum=505

Maaninka rippilapset 1901-1922 (AP I D:7) Sivu 3, kuva 6  ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40755&pnum=6

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=325

Siilinjärven seurakunnan arkisto.

Torppari Pekka Savolainen lunastaa Vellimäen itselleen

http://airaroivainen.blogspot.com/2019/11/torppari-ville-toivasen-tie-torpparista.html

Sotasurmat 1914-1922, Ariel Kairala https://sotasurmat.narc.fi/fi/victims/page/p_23377/table

Harjula, Mirko, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922.

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Mustonen, Elmo, Muurmannin suomalaisen legioonan kotiutus ja valtiorikosoikeudenkäynnit,

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343486

Nevakivi, Jukka, Muurmannin legioona. Suomalaiset ja liittoutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918-1919.

Lackman, Matti, Sotavankien pako Muurmannin ratatyömaalta 1915-1918.

 

Ratajätkän kuolema Iisalmessa 1918

 

Armas Roivainen oli toisen polven radanrakentaja. Hänen isänsä, Lapinlahden Nerkoolla syntynyt Juho Roivainen oli aloittanut ratatöissä vuonna 1887 Oulun radan työmaalla. Oulussa Juho myös meni naimisiin Susanna Mäläskän kanssa samana vuonna.

Juho Roivainen kulki työn perässä ratatyömaalta toiselle. Hänen rippikirjassaan on maininta ”sot. ratavahti”. Juho Roivainen on voinut toimia ratatyömaiden vartijana. Perheen lasten syntymiä seuraten voi tarkastella miehen työuraa: Oulun ratatyömaan aikaan syntyi Aino 1887, Savon rataa rakennettaessa Anna Suonenjoella 1889, Karjalan rataa rakennettaessa Armas Sortavalassa 1891, Helena Viipurissa 1894 ja Eino Uskelassa 1898. Lapsista vain Armas ja Helena elivät aikuisuuteen asti. Eino kuoli Espoossa 1899, kun Juhon työ oli vienyt perheen rantaradan rakennustöihin.

Ammattilaiset radanrakentajat siirtyivät työmaalta toiselle lähestulkoon vakituisen työvoiman tavoin. Varsinkin erikoisosaamista vaativissa töissä radanrakentaja suosi kokenutta väkeä. Kivimiehet, maaleikkauksien tekijät, porasepät, kiskottajat jne. olivat oppineet radanrakentamisen erityistaitoja. Lisäksi työmailla oli tietysti paljon paikallisiakin sekatyömiehiä.

Isänsä mukana Armaskin lienee radanrakentajaksi kasvanut. Jopa 7-vuotiaita lapsia työskenteli ratatöissä. Työ ratatyömailla oli kovaa, mutta vakiintuneille ammattilaisille se takasi kuitenkin säännöllisen palkan. Työaika vuosisadan vaihteessa oli 11-12 tuntia päivässä.

Juho ja Armas Roivainen olivat uuden ajan maalaisköyhälistöä, jolla oli mahdollisuus edes yrittää ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Juho Roivainen oli joutunut elättämään itseään nuorukaisena Nerkoolla eri talojen renkinä. Siellä hän saattoi joutua kuuntelemaan korvat punaisena kokkapuheita taustastaan. Äiti Maria oli ollut köyhistä köyhin.

Juho Roivaisen äiti piika Maria Roivainen (s. 11.6. 1834) oli elänyt ”pahantapaista elämää”. Hän synnytti aviottomia lapsia, joista osa kuoli sylivauvoina. Ilmeisesti tästä syystä hänet lähetettiin vuonna 1862 Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Kirkonkirjoista ei ilmene, että häntä olisi tuomittu rikoksista. Näin ollen Lappeenrantaan lähettämisen syy lienee ollut löysäläisyys.

Lappeenrannan kehruuhuone. Kuva Kaija Kainulainen.

Kehruuhuoneelle tuotiin 1800-luvulla rikoksesta tuomittuja naisia koko maasta. Lisäksi siellä oli pahatapaisina ja joutilaina tuomittuja irtolaisnaisia Viipurin, Kymenkartanon, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänistä. Yli puolet Lappeenrannan kehruuhuoneen vangeista oli saanut tuomion vuosien 1819–1881 aikana irtolaisuudesta, noin neljännes lapsenmurhasta, noin 15 % varkaudesta.

Maria Roivaisen elossa olevat lapset Maria Fredrika (s. 1854) ja Juho (s. 1860) olivat ilmeisesti äitinsä mukana Lappeenrannan laitoksessa. Maria palasi Lapinlahden Nerkoolle 1.2.1864. Heti paluuvuonna hänelle syntyi avioton tytär Anna Liisa. Tyttönen kuoli vajaan vuoden vanhana 24.2.1865.

Maria Roivainen kuoli 11.7. 1866 hermokuumeeseen, jolla voidaan tarkoittaa nykytermein esim. lavantautia. Lapset jäivät Nerkoon kylälle. Juho suoritti kolmevuotisen asepalveluksen vuosina 1883-86. Ehkäpä se avarsi nuoren miehen ajatuksia, sillä hän muutti heti asepalveluksen jälkeen pois kotinurkista.

Juho Roivainen palasi perheineen Iisalmeen 1904. Silloin Suomessa ei ollut yhtään isoa ratatyömaata toiminnassa. Ehkäpä työttömyysjaksoa oli helpompi viettää synnyinseudulla. Armas Roivainen lähti Iisalmelta Kaskisiin Suupohjan ratatyömaalle 1911. Silloin hän oli 20-vuotias nuorukainen. Suupohjasta hän palasi Iisalmeen syksyllä 1917, kun tuli tieto, että Iisalmi-Ylivieska -radan rahoitus oli varmistunut. Elettiin 1. maailmansodan ja Venäjän vallankumouksien murrosaikaa. Sadat ratatyöläiset tulivat Iisalmeen työn toivossa.

Radan rakentajia Suupohjan radalla
Ilmajoella 1911.
Rautatiemuseo

Vuoden 1917 aikana elintarvikepula, työttömyys ja inflaatio olivat aiheuttaneet jo suoranaista nälkää väestön keskuudessa. Samalla poliittinen tunnelma oli kärjistynyt sosialistien ja porvarillisten voimien välillä. Iisalmellekin perustettiin punakaarti ja suojeluskunta.

Armas Roivaisen poliittisesta toiminnasta syksyllä 1917 tai keväällä 1918 ei ole tietoa. Ratatyömaan aloitus viivästyi joulukuulle, joten kaupungissa oli paljon ylimääräistä toimeentulostaan huolestunutta väkeä. Voi olettaa, että rautatien rakentajien yhteisö oli osallistunut esim. suurlakon aikaan syksyllä 1917 mielenosoituksiin ja osa liittynyt punakaartiinkin.

Iisalmen työväentalo.

Sisällissodan jälkeen työväenlehdet julkaisivat kertomuksia valkoisesta terrorista. Kansan Lehti julkaisi vuonna 1921 kertomuksen Iisalmelta.

Armas Roivainen oli pidätettynä Iisalmen poliisivankilassa maaliskuun alussa 1918. Ei ole tietoa, miksi hän siellä oli. Myöhään illalla maaliskuun 4. päivänä Iisalmen suojeluskunnan aktiivinen jäsen, maanmittausinsinööri Urho Kainuvaara tuli poliisivankilaan. Hän ampui revolverilla jo yöpuulle asettuneen Roivaisen kuoliaaksi. Ampuja poistui paikalta ja jätti ruumiin virumaan putkan lattialle vankitovereiden suureksi kauhuksi.

Iisalmessa punaiset eivät olleet tehneet väkivaltaisia tekoja, joten Kainuvaaran toimintaa paheksuivat omatkin. Tarina kertoo, että Kainuvaara painostettiin liittymään Malmin retkikuntaan, jota koottiin Kuopiossa. Mies oli saatava pois silmistä ja tuomiolta. Malmin tavoitteena oli miehittää Muurmannin rata ja Vienan rannikko. Kainuvaara jäi Vienan Kemissä tiedusteluretkellä punaisten vangiksi ja punakaartilainen Kalle Vesanto ampui hänet. Väitetään, että Kainuvaaran Iisalmessa tekemä murha olisi ollut teloittajien tiedossa.

Ajankohdan huomioiden paikalliset porvarilliset lehdet sivuuttivat Kainuvaaran kuoleman Vienassa hyvin lyhyin muistokirjoituksin. Armas Roivaisen kuolema ilmoitettiin vain seurakuntauutisissa.

Patsas Lappeenranna kehruuhuoneen pihamaalla.
"Kehruutyttö" on siinä kuvattuna rautakehikon
sisällä. Tekijä Pertti Kuorttinen.
Kuva Kaija Kainulainen.

 

Lähteet

Armas Roivaisen sukujuonnon on tutkinut Kaija Kainulainen. Ohessa muutamia keskeisiä linkkejä. Erityisen arvokas oli Kaijan havainto Lappeenrannan kehruuhuoneesta. En olisi lastenkirjasta asiaa ymmärtänyt ilman Kaijan tietoja.

Iisalmen maaseurakunta lastenkirja 1854-1869 (AP_I I Ab:10) Sivu 500-501;  http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42106&pnum=254

Iisalmen maaseurakunta kuolleet 1853-1872 (AP I F:7) Sivu 1188 ; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42138&pnum=91

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5) Sivu 396; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=390

Lapinlahti rippikirja 1880-1890 (MKO65-101) Sivu 441 Nerkko-Nerkoo 28; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14095&pnum=442

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta rippikirja 1881-1890 (MKO22-37)  Sivu 290/691 R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3814&pnum=262

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta vihityt 1880-1886 (MKO96-97)  vuosi 1886 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=18640&pnum=52

Kansan Lehti 14.11.1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498794?page=3

Uusi Aura 21.10.1917. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1194423?page=2

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Kallio, Ratajätkät. Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939. Helsinki 2022.

Roselius, Teloittajien jäljillä. valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Helsinki 2006.

Siironen, Valkoiset. vapaussodan perintö. Jyväskylä 2012.

Kaija Kainulainen, Natalia Edlund vanginvartijana Lappeenrannan Kehruuhuoneella. Puhe Suomen Lappalaisten sukukokouksessa 11.9.2021.